Menee hermot lapsen pitkävihaiseen kaveriin...

Kyseessä 1. luokkalaiset pojat, jotka ovat olleet kavereita pienestä pitäen. Temperamenteiltaan erilaisia, mutta silti leikit yleensä sujuu ihan kivasti. Mutta välillä tuon ikäisille sattuu ja tapahtuu, juoksuleikissä tai trampalla joku välillä kaatuu, joskus hermostuttaa ja toiselle sanotaan jotain sellaista mistä loukkaantuu.

Mutta se tapa jolla tämä kaveri loukkaantuu, alkaa käydä jo minunkin hermoilleni. Jos kukaan ikinä vahingossakaan satuttaa häntä jotenkin (esim keinupallossa vahingossa pallo osui kasvoihin), poistuu poika jäätävä ilme kasvoillaan paikalta. Vaikka muut yrittävät hyvitellä ja pyydelllä kovasti anteeksi, ei tämä vastaa sanallakaan. Sama vihanpito jatkuu vielä seuraavana päivänä koulussakin, ei esim suostu kävelemään koulumatkaa yhdessä.

Itse kyllä naljailee ja tahallaan ärsyttää pihan muita lapsia, mutta jos kukaan antaa ns takaisin, suuttuu verisesti.

Tänään taas oli tullut hiekkalaatikolla riitaa, ja lähetin oman poikani vielä uudestaan pyytämään anteeksi ja maanittelemaan tätä kaveria takaisin leikkimään. No arvatenkaan ei onnistunut. Menin sitten itse muutama tunti pölyn laskeuduttua juttelemaan pojan ja tämän vanhempien kanssa, vähän pyytämään anteeksi vielä (varmaan turhaan, muiden lasten mukaan ei ollut kyse isosta asiasta) oman lapseni puolesta... Sovittelevasti yritin houkutella poikaa mukaan muiden leikkiin, totesin että anteeksi oli pyydetty ja muilla siellä on taas kova meno päällä. Kulmiensa alta vaan minua mulkoili, ja isänsä totesi melko tylysti että se on myöhäistä pyytää anteeksi, silloin on jo mieli ehditty pahoittaa. Ja sitten vielä sanoi ylpeästi, että hänen lapsensa on niin pitkävihainen, että häntä ei kannata suututtaa.

Jotenkin alkaa into ja ymmärrys leikkirauhan säilyttämiseen loppua... Muut pihan lapset saavat konfliktinsa selvitettyä ilman aikuisten apua, mutta tämän yhden kanssa saa tosiaan tehdä töitä.

Vanhemmat selvästi kannustavat lasta käytökseen, heistä on jotenkin hyvä ominaisuus olla pitkävihainen ja antaa kavereiden tuntea nahoissaan jos ovat tehneet jotain väärää. Itse kun yrittää omia lapsiaan kasvattaa siihen, että vahinkoja sattuu ja anteeksi pitää pyytää ja antaa, niin ei meinaa enää ymmärrystä löytyä tätä yhtä perhettä kohtaan.

Kaikesta huolimatta minun käy lasta sääliksi, hän jää auttamatta leikeistä ulos koska hänen kanssaan on niin vaikea tulla toimeen jos kaikki ei mene juuri hänen mielensä mukaan.

Onko teillä mitään kokemusta vastaavista kavereista, miten tilanne on muuttunut kun ikää on tullut lapsille lisää? Oma lapseni pitää tätä äkäpussia hyvänä kaverinaan, ja selvästi kärsii siitä että kokee niin usein pahoittavansa tämän mielen.