Minkä ikäisinä aloitte pelätä kuolemaa?

Vierailija kirjoitti:

Eikkai kuolemmaa tartte pelätä. Eihän siitä tuu mittää jos rupiaa nuorena kuolemmaa pelekkäämmää. M31v

Kuolemaa rupeaa pelkäämään niin saa pelätä koko ikänsä. Kuolema lopussa ottaa sen voiton.

Ei ole yksikään elävä siltä välttynyt.

Vielä en ole alkanut, ikää 33 vuotta. Läheisten ihmisten kuolema käy kyllä joskus mielessä mutta en ehkä sitä peloksi kutsuisi, ennemminkin vaan huoleksi. Omaa kuolemaa en usko että koskaan alan pelätä, kaikille se tulee joskus ja sittenhän ei tarvitse enää mitään murehtia. Uskon kyllä että maailma pärjää ilman minua.

Jo lapsena. Nuorena aikuisena tulin "sinuiksi" asian kanssa tehdessäni saattohoitotyötä, kuilema tuli lähemmäksi hyvällä tavalla, osana elämää. Mutta kun sain lapsen, aloin pelätä sitä uudestaan, sitä hallitsemattomuutta, pelkoa että kaikki loppuisi juuri nyt kun elämä on kaikista ihaninta ja on pieni lapsi. Pelkää omaa kuolemaa, mutta samalla vielä enemmän että jos lapsi kuolisi. Tiedän onneksi, että näitä ajatuksia on monella muullakin pienten lasten äideillä, eikä pelko hallitse elämääni. Ehkäpä se helpottaa kun lapsi kasvaa ja on jo itsenäisempi.

Olen lapsesta saakka pyöritellyt tällaisia juttuja mielessäni paljon, mutta en koskaan ole pelännyt kuolemaa. Lapsuudenuskolla ja nyttemmin uudelleen syttyneellä uskolla on suuri vaikutus. Pidän kuolemaa luonnollisena asiana ja liitän sen ennemmin syvän rauhan tunteeseen kuin pelkoon. Tietysti luopuminen tuo läheisille aina tuskaa. Ikää on siis 23 vuotta, mutta olen jo tähän ikään mennessä kohdannut paljon kuolemaa, lähinnä ammattini tiimoilta.

Olen päälle 50-v enkä ole tullut pelänneeksi kuolemaa. Sairastuminen sen sijaan on ollut mielessä.

En ole koskaan pelännyt omaani, muiden kyllä. Olen 50 ja saanut vakavan sairaskohtauksen. Sitten kuolee kun kuolee, elämästä ei ole kukaan selvinnyt hengissä. Lähes joka vuosi maailman vanhinkin ihminen kuolee vuorollaan, kuka sattuukin olemaan. Enemmän pelkään muiden armoille joutumista, kuten aktiiviselle äidilleni aivoinfarktin jälkeen kävi, mutta ei hän montaa kuukautta jaksanutkaan enää kun tajuttiin, ettei ole kuntoutettavissa. 

30-vuotiaana kun sain lapsen. En nyt pelkää kuolemaa sinänsä, mutta ajatus siitä että joutuisin jättämään lapseni ja että en voisi tietää mitä lapselle tapahtuu minun kuolemani jälkeen... se pelottaa.

mä kirjoitti:

30-vuotiaana kun sain lapsen. En nyt pelkää kuolemaa sinänsä, mutta ajatus siitä että joutuisin jättämään lapseni ja että en voisi tietää mitä lapselle tapahtuu minun kuolemani jälkeen... se pelottaa.

Ja vielä pahempi olisi tietysti että lapsi kuolisi ensin.

Olin jotain viisi vuotias kun yhtäkkiä aloin itkeä illalla sitä kun tajusin että kaikki tulevat kuolemaan, iskä ja äiskä, mummit ja vaarit, sedät ja tädit. Oli kuulemma kovasti hyssyteltävä ja vakuuteltava ettei ne nyt ihan vielä kuole.

Sitten olen tajunnut että se on luonnollinen osa elämää. Välillä tuntuu lähinnä jännältä sen väistämättömyys. Olen ollut muutamien kuolevien ihmisten vieressä. Minäkin tulen joskus jossain vetämään viimeisen hengenvetoni. Välillä pohdin että missäköhän, koskakohan, mikä on viimeinen ajatukseni, olenko silloin tyytyväinen elämääni, sattuukohan se ja sitten tietysti se että mitä sen jälkeen, jos mitään.

m45

Vierailija kirjoitti:

Enemmän pelkään muiden armoille joutumista

Sama. Toivottavasti saisi lähteä saappaat jalassa eikä kuivettuneena muumiona unohdettuna jossain vanhainkodissa.

m45

Kuolema on Jeesukseen uskovalle voitto:)

26v. kun sain ensimmäisen lapseni. Pelkään, että itse kuolen ja lapset jää ilman äitiä tai joku lapsista kuolee. En tiedä miten selviäisin lapsen kuolemasta..

Lapsena pelkäsin, nykyään mietityttää enää miten lähimmäisillä menisi jos lähtisin, kun en itse osaa kuvitella elämää ilman heitä.