Olenkohan liian hankala ihminen kestävään parisuhteeseen?

Itse ratkaisen tuon ongelman niin, etten muuta yhteen. Tuliko tälläinen mieleen missään vaiheessa?

Miksei vakituisessa parisuhteessa voi ottaa kuvailemiasi "lomapäiviä"? Minä ainakin olen ottanut, ja onnellisesti yhdessä jo 7 vuotta oltu.

Sinulle voisi sopia mies joka tekee usein reissutöitä? Kun kuukaudesta voi olla puolet ajasta pois niin se varmaan jo riittäisi sinullekin siihen, että ei toisen seura enää ahdista.

Itse olen introvertti ja kaipaan omaa rauhaa. Siksi hankinkin ekstrovertin miehen, joka käy lähes viikottain jossain kavereillaan tms. En ikinä kestäis toista introverttiä nurkissa maleksimassa :D

Meillä on ollut miehen kanssa jo neljä vuotta etäsuhde enkö vaihtaisi koskaan yhteenmuuttoon :)

Riippuu miehestä. Itse pidän hankalista naisista, joita on vaikea miellyttää.

Vierailija kirjoitti:

Itse ratkaisen tuon ongelman niin, etten muuta yhteen. Tuliko tälläinen mieleen missään vaiheessa?

Tietenkin on tullut, mutta jotenkin olen ajatellut että asia olisi joko-tai: joko päätän elää yksin, tai sitten olen kunnolla sitoutunut, tavoitteena lapsien hankkiminen jne. Tiedän varmaksi että olisin todella onnellinen yksinkin, mutta rakkauden ja perheen kaipuu on kuitenkin olemassa. Siksi vielä yritän.

Miten parisuhteessa voi ottaa lomapäiviä? Yksikään seurustelukumppanini ei olisi sellaisesta ajatuksesta todellakaan innostunut. Ne päivät ovatkin aivan ihania, kun mies on vaikka omien kaveriensa kanssa jossain. Silloin jaksaakin olla iloinen, kun toinen palaa kotiin.

Oikeasti inhoan sitä, millainen ihminen olen kun alan ärsyyntyä toiseen. Yritän jatkuvasti kehittyä ihmisenä ja kätkeä negatiivisen asenteeni, mutta se paistaa aina vaan läpi.

ap

Hei.

Parisuhde tuo ajan mittaan paljon informaatiota myös itsestä, omista ehkä muulloin piilossa pysytellyistä piirteistäänkin. Kerrot, että omissa parisuhteissasi oman tilan ja etäisyyden oton tarve on aiheuttanut konflikteja.

Läheisyys - etäisyys/erillisyys-teemapari on jollain tavalla jokaisen parisuhteen kysymys. Millä tavalla se ilmenee, onkin jo huomattavasti vaihtelevampaa. Mutta siinä liikutaan silti sellaisella perusakselilla; missä menee sinun ja minun raja? Missä määrin olemme erillisiä yksilöitä, missä määrin olemme 'me'.

On hyvä, että tiedostat tarpeesi omaan tilaan ja erillisyyteen.  Kuitenkin siinäkin voi harjoittaa vuorovaikutustaitoja kumppanin kanssa. Tietynlaisten selvien sääntöjen sopiminen. Tämä esimerkki voi kuulostaa tökerön suoraviivaiselta, mutta esimerkiksi vaikka sovitaan, että töistä tultua menet omaan huoneeseesi ja sinua ei häiritä tuntiin. Vasta sitten saavut 'ihmisten ilmoille' ja olet tankannut omaa rauhaa. Useimmille ihmisille tällainen sopii, kun se on selvästi sanotettu ja ääneen puhuttu. Silloin kumppanista ei tunnu hylkäävältä eikä hänen tarvitse ihmetellä, miksi välttelet. Toisaatla sinä itse tulet ymmärretyksi jolloin et todennäköisesti ärrykään.  Sinun ei siis automaattisesti tarvitse vetää sitä johtopäätlstä, että etäisyyden tarpeesi on ehdoton este parisuhteelle. Haaste se voi olla. Ja voihan olla, että jos kumppanisi olisi enemmän erillisyyttä vaativa, löytäisitkin itsestäsi sen läheisyyttä janoavan puolesi? 

Miltä tämän tyyppiset näkökulmat sinusta kuulostavat?

Vaikka tuo kylillä luuhaavan ekstroverttimiehen ottaminen kuulostikin hyvältä idealta, oma reseptini on silti toinen introvertti samassa asunnossa (riittävän isossa, että mahdutaan olemaan erikseenkin), koska se tajuaa tuon vetäytymisentarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ratkaisen tuon ongelman niin, etten muuta yhteen. Tuliko tälläinen mieleen missään vaiheessa?

Tietenkin on tullut, mutta jotenkin olen ajatellut että asia olisi joko-tai: joko päätän elää yksin, tai sitten olen kunnolla sitoutunut, tavoitteena lapsien hankkiminen jne. Tiedän varmaksi että olisin todella onnellinen yksinkin, mutta rakkauden ja perheen kaipuu on kuitenkin olemassa. Siksi vielä yritän.

Miten parisuhteessa voi ottaa lomapäiviä? Yksikään seurustelukumppanini ei olisi sellaisesta ajatuksesta todellakaan innostunut. Ne päivät ovatkin aivan ihania, kun mies on vaikka omien kaveriensa kanssa jossain. Silloin jaksaakin olla iloinen, kun toinen palaa kotiin.

Oikeasti inhoan sitä, millainen ihminen olen kun alan ärsyyntyä toiseen. Yritän jatkuvasti kehittyä ihmisenä ja kätkeä negatiivisen asenteeni, mutta se paistaa aina vaan läpi.

ap

Jos et jaksa miestä töiden jälkeen, niin miten ajattelit jaksaa lapsia? Ei, ei, ei.

Luulenpa, että olet itsekeskeinen, itserakas ja itsekäs ihminen, ja sellaisten on parempi olla yksin. Veljeni on samanlainen, eikä näytä kovasti nauttivan perhe-elämästään, vaan valittaa, että hänet on painostettu siihen, ja lisäksi vetäytyy jatkuvasti omiin oloihinsa.

Miten ihmeessä sä kuvittelet lapsia jaksavasi, jos toinen aikuinenkin käy noin hermoille?

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä sä kuvittelet lapsia jaksavasi, jos toinen aikuinenkin käy noin hermoille?

Tätä minäkin. Kun 2-vuotiasta ei oikein voi jättää yksikeen silloin kun äitiä alkaa ärsyttää "sosiaalisuus".

Hassua, että täällä puhutaan kumppanin "hankkimisesta". Miten hankitaan kumppani, vieläpä tietynlainen?

N22

On varmaan muillakin maailman introverteilla lapsia? En tietenkään tiedä miten lapsia jaksaisin, mutta on tässä vielä muutama vuosi aikaa miettiäkin, haluanko sellaisia hankkia. Tässäkin suhteessa uskon, että olisin onnellinen ilmankin. Katsotaan nyt. Toistaiseksi en kuitenkaan ole luovuttanut sen suhteen että minulla voisi olla normaali ja hyvä perhe-elämä.

Siitä oman ajan ja tilan pyytämisestä: oman kokemukseni mukaan sitä ei ymmärretä, jos yritän selittää että kaipaan välillä hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa. Vastapuoli voi kyllä vastata ymmärtävänsä, mutta käytännössä asia ei mene jakeluun koskaan. Aina pahastutaan, jos sanon että nyt olen väsynyt, saisinko olla omissa oloissani.

ap

Sama vika ja kyllä, olen päättänyt että ei enää ikinä saman katon alle miehen kanssa. Ymmärrän sinua täysin, että toisen läsnäolo ahdistaa. Pahimmillaan miehet ovat suuttuneet, jos olen ystävällisesti ja asiallisesti pyytänyt että haluaisin mennä yksin vaikka päiväunille. En halua miestä siihen aina höpöttämään ja seksiä vonkumaan tms, koska jos olen pyytänyt rauhaa ja myönnyn kuitenkin miehen seuraan niin sittenkään ei tajuta olla hiljaa tai vaaditaan sitä ja tätä. Ihankuin aikuinen mies ei voisi hetkeä olla ilman minua.

Vierailija kirjoitti:

On varmaan muillakin maailman introverteilla lapsia?

ap

Varmasti on, mutta kannattaisiko olla, se on eri asia. Olen kuullut aika paljon kommettia, että "ei ymmärretty miten kiinni niissä lapsissa on". Kannattaisi ymmärtää, ja jättää tekemättä, jos haluaa paljon yksinoloa.

Oletko kertonut kumppanillesi tämän saman. Ei edellisiä suhteitasi vaan oloasi ja omaa rauhoittumista? vai kärvisteletko vaan nahoissasi?

Itse olen kans helposti stressaantuva. Tykkään olla omassa kuplassa ja rauhoittua (aamulla, töiden jälkeen, illalla), ennenkuin voin olla muiden kanssa. Toki tämä vaatii välillä omien rajojen rikkomista ja tsemppausta, etten koko ajan voi olla omissa jutuissani. Asenne muutosta olen itselle aika paljon tehnyt. Kumppanini on mukautunut minun rauhallisuuteen ja minä mukaudun hänen vaatimuksiin myös (hän on paljon sosiaalisempi minua). Aika hyvä tasapaino ollaan löydetty yhdessä asumiseen, olemiseen ja kommunikointiin. Jos minä saan aikaa rauhoittua ja olla omissa oloissa, niin vastapainoksi tarjoan sitä sosiaalisuutta sitten. Olen kyllä sanonut, että minun kanssa ei ole pakko olla jos seurani ahdistaa, mutta mieheni pysyy tiukasti kanssani. Hän ei halua olla kenenkään muun kanssa.

Minulla on myös mennyt kolme vakavaa suhdetta mönkään tämän vuoksi. Tämän hetkisen miehen kanssa luonteemme sopivat parhaiten yhteen ja olen hänen kanssaan ollut kauiten yhdessäkin. Minulla on nuo edelliset suhteet menneet samalla kaavalla ja aikajanalla koko ajan.

Tässä suhteessa olen kääntänyt ajatuksiani toiseen suuntaan, jos olen negatiivisesti ajatellut parisuhteesta. Esim-> toinen alkaa ärsyttämään, mietin, että mikä siihen on oikea syy. Ajattelen, että en enää jaksa tuota-> käännä ajatukset, että miksen jaksaisi? tähänki asti on hyvin menty. Ajattelen hänen parhaita puoliaan ja miksi valitsin juuri hänet. Mieli alkaa rauhoittua ja hän ei enää ärsytä.

Se, että ei voi mennä töiden jälkeen kotiin vaan pitää jäädä roikkumaan jonnekkin, niin kertoo siitä ettei asiat kovin hyvin ole. Koti minusta on paikka, jonne on aina tervetullut ja siellä on hyvä olla. Sanoit, että "työpäivän jälkeen innokkaasti kerrata päivän kuulumisia, laittaa yhdessä ruokaa ja touhuta koko iltaa yhdessä kaikenlaista" Sinua on ihan selvästi odotettu kotiin :) Oletko sanonut, että saisitko levätä hieman, kun olet väsynyt?

Meillä kävi näin: Mieheni on töissä ja tulee väsyneenä. Ensin olin innoissani ja puhuin kaikista asioista pään pyörryksiin ja kokkasin, siivosi, hääräsin ja pyysin miestä auttamaan. Kunnes eräs päivä hän sai tiltit ja huusi jättämään rauhaan. Hän oli väsynyt, muttei ollut sanonut tuntemuksia vaan kärvistellyt niinkauan, että päässä vaan naksahti. Nyt olen asian järjestänyt niin, että annan hänelle 2-3h omaa aikaa töiden jälkeen. Silloin hän mielelläänkin auttaa ruuan teossa tms. Töiden jälkeen on ainut rauhoittumisen tarve hänelle. Aluksi se oli vaikeaa, kun itse olen tuohon aikaan virkeä, kun olen saanut olla itsekseni. Mutta siihen tottuu ja mielelläni olen rauhallisemmin ja keksin jotain tekemistä mikä ei häiritse toista, niin on kummallakin sitten hyvä olla loppujen lopuksi.

Vierailija kirjoitti:

Nyt olen asian järjestänyt niin, että annan hänelle 2-3h omaa aikaa töiden jälkeen. Silloin hän mielelläänkin auttaa ruuan teossa tms. Töiden jälkeen on ainut rauhoittumisen tarve hänelle.

Joo ihan kiva lapsettomalle pariskunnalle. Mutta jos sulla on pari tenavaa siinä talon lisäksi hoidettavana, ja mies tulee kotiin klo 18 ja vaatii kolme tuntia omaa aikaa, ei siinä paljon perhe-elämää ehdi viettää. Tai no just se ehtii peittelemään lapset ennen nukkumaanmenoa. Senpä takia harkitsisin hyvin tarkkaan tota lasten tekoa, jos oma aika on noin tärkeää.

Kuulostaa tutulta. Itsellänijuuri suhde päättymässä vastaavista syistä. Mies myös introvertti, on ehkä kerran vuodessa yön yli pois kotoa ja raskastahan se on kun hsluaisi viettää joskus aikaa yksin. Oman tilan tarpeemme erilaisuudet ovat yksi suurimmista eron syistä. Yhdessä tai erikseen asuminen ei kerro suhteeseen sitoutuneisuudesta kylläkään mitään - monet pariskunnat viettävät ehkä vähemmän aikaa toistensa kanssa kun ssuvat erillään mutta usein se on laatuaikaa eikä kotioloissa kykkimistä. Kunmassakaan ei ole mitään väärää mutta luulen että mun parisuhteet tulee toimiin jatkossa eri ositteista käsin ellei kunppani oikeasti osoita ymmärtävänsä tilan tarpeeni ja omaa sen oman elämän.

Jatkan vielä, ap.

Kerrot, että mies ei ymmärrä jos pyydät tilaa vetäytyä. Korostaisin vielä uudelleen oman vastaukseni sitä Tehdään Sopimus -osastoa. 

Jos mies on koko päivän odottanut seuraasi ja sitten yhtäkkiä sanotkin että et halua olla seurassa vaan yksin, on melko selvä, että hän kokee sen pettymykseksi ja torjunnaksi. "Pakit" tulee tilanteen ja odotusten keskelle. Mutta jos olette sopineet selvän rytmin, esimerkkinä se tunti töistä tultua (tai jokin muu etukäteen sovittu aika), ei toinen edes odota silloin sinua vaan lähtee vaikkapa lenkille tai tekee muuta mieleistään. Parisuhteessakin on tärkeää, että odotukset ja tarpeet otetaan kummaltakin huomioon eikä toinen pura toisen osapuolen odotuksia mielivaltaisesti ja ennustamatta. Sinustakin varmaan tuntuisi kurjalta jos olisitte  sopineet lähtevänne vaikkapa haluamaasi ja odottamaasi leffaan ja alaovella kumppani sanoisikin että ei sittenkään mennä.  Sellaiset äkilliset pakit, jotka vain toinen sanelee, koetaan yleensä loukkaaviksi ja torjuviksi. Mitä tästä ajattelet?