Olenkohan liian hankala ihminen kestävään parisuhteeseen?

Opettele kommunikoimaan. Sinun täytyy vain kertoa tarpeistasi kumppanille hyvissä ajoin, kun olette muuttamassa yhteen. Sovitte vaikka yhteisen merkin, milloin sinua ei saa häiritä (olet eri huoneessa, sinulla on kuulokkeet päässä tms). Tärkeää, että keskustelette ennen kuin tilanne on päällä. Muista, ettet sinä ole vastuussa miehen pahastumisesta, jos se johtuu luonnollisesta tarpeestasi olla levätä ja olla yksin. Korosta kuitenkin, ettei vika ole hänessä eikä hän ole tehnyt mitään väärin.

Mulla on ihan samanlainen luonne, tarvitsen paljon omaa tilaa ja aikaa. Se ei kuitenkaan ole ikinä haitannut parisuhdetta. Ettei kohdallasi kuitenkin kyse olisi jostakin muusta, esim. sitoutumisen pelosta?

Paljon hyviä pointteja kommenteissa. Lisäisin vielä sen, että on ihan normaalia yhteenmuuttamisen jälkeen kriiseillä vähän. Liittyy juurikin kahden eri ihmisen yhteensovittamiseen oikeassa arjessa kun vaaleanpunaiset lasit lähtevät pois. Siinä vaiheessa pitää kommunikoida ja tehdä vähän töitä sen parisuhteen eteen. Toki niin että kumpikin osapuoli opettelee sitä yhteistä elämää eikä vain toinen. Ensimmäinen vuosi yhteenmuuttamisen jälkeen on juuri se aika kun hioudutaan yhteen, ja joskus se vaatii vähän töitä. Oikean ihmisen kanssa ja kommunikoimalla onnistuu!

Oh Boy, unohda ne lapset heti. Silloin vasta hulluksi tulisit, koska parisuhteen aiheuttamaa sitoutumista ei voi verratakkaan siihen sitoutumiseen mitä lapsesta aiheutuu.

Mieti jos saat vauvan joka roikkuu 24h tissillä? Tai huutaa selkä kaarella, eikä mikään mitä yrität auta. Nukut miten sattuu, pahimmillaan puolen tunnin tai tunnin pätkissä ja pomppaat 10 kertaa yössä ylös. Et voi syödä, juoda tai käydä vessassa kunnolla, suihkuun meno täysin mahdottomuus jos mies ei ole kotona.

Kauppaan tommosen kiljuhanhen kanssa ei voi lähteä, koska a) et jaksa, koska olet zombie valvotuista öistä, b) et kehtaa, koska saat paheksuvia katseita lapsettomilta/mummolta, jotka tulevat kyselemään tuleeko sinulta tarpeeksi rintamaitoa kun vauva noin kiljuu. Siinä saa sitten hampaiden välistä murista et jooo, olen kyllä antanut lisämaitoa sen sata kertaa, ikään kuin joku äiti olisi niin tyhmä, ettei ensimäisenä testasi jatkuvaan itkuun lisämaitoa.

Autolla ei voi lähteä mihinkään, koska korvia repivät huuto jatkuu sielläkin ja pelkäät lapsen tukehtuvan huutonsa. Ja usko mua, kaikki joilla ei ole lapsia, kuvittelevat, että kyllä minä sitten koulin sen oman vauvan siihen ettei pienistä huudeta. Sitä omaa vauvaa ei vain voi jättää yksin huutamaan, ei vain voi, koska siinä särkyy sielu ja tuntuu niinkin sitä riivittäisiin puukolla palasiksi.

Minulla on neljästä lapsesta kaksi olleet tällaisia tapauksia, en voi suositella kenellekään. Ihmettelen itseasiassa vieläki miten selvisin näiden kanssa täysjärkisenä. Kummallakin jatkui tuo haastava käytös yli vuoden ikään, sen jälkeen heistä tuli raivokkaita uhmaikäisiä ja kyllä heiltä temperamenttia löytyy vieläkin, toinen on kohta 18 ja toinen 5v, poikia molemmat. Tottakai ovat minulle äärettömän rakkaita!

En vaan ymmärrä näitä "en ole rauhassa kotona kumppanini kanssa" Miten olette tässä rauhattomassa maailmassa missään yksin ja rauhassa? Onko käynyt mielessä että vääränlainen kumppani kun seurassa ei viihdy? Minä ainakin ratkaisen oman tilan tarpeeni vaihtamalla eri huoneeseen kuin mies. En todellakaan ymmärrä jos haluaa vielä työpäivän jälkeen olla monia tunteja erossa. Kuinka paljon aikaa vietätte yleensä keskenään?

Hmm, itse taas olen törmännyt vain miehiin jotka haluaa paljonkin omaa aikaa. En ymmärrä miten joku voi loukkaantua sellaisesta. Onkohan ne miehesi tosi ripustautuvia ja se on se mikä heissä sinua viehättääkin? On imartelevaa kun joku ei halua olla hetkeäkään erossa mutta minusta se on todella outoa käytöstä yli 15- vuotiaalta.

Ymmärrän täysin ap:n tilanteen. Olen itsekin hieman introvertti ja tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Töissä vedän mm. ryhmiä, joten vapaalla tarvitsen rauhoittumista esim. kirjojen parissa. Etäsuhde on ok, jos se sopii molemmille, meille sopii. Lapsikin on jo aikuinen ja asuu omassa kodissaan. Etäisyyden ja läheisyyden tarpeen vaihtelu voi olla suurta ihmisten välillä. Mikä sopii sinulle?

Jokainen on sellainen kuin on. Mun mielestä typerää tulla huutelemaan että on "ongelma" jos haluaa viettää aikaa yksin. Yhtä lailla voisi ajatella että jatkuva yhdessä nuohoaminen on omituista. Minä olen erittäin kommunikoiva ihminen mutta en silti saanut kumppanilta ymmärrystä asiaa kohtaan. Ajattelin että yhteenmuutto ratkaisisi asiaa mutta ei. Kumppanin mielestä vietimme aina liian vähän aikaa yhdessä, mielestäni liikaa, ja se johti siihen että tukahduin. Huvittavaa tässä oli se että myös hän on introvertti.

Up

Samat fiilikset. Olen kohta 30, ja takanani on parin vuoden parisuhde ja useita lyhyempiä suhteita.

Olen ollut introvertti ihan pienestä pitäen. Silloinkin tykkäsin leikkiä yksin eniten ja vain välillä tylsistyin ja halusin kavereiden seuraan.

Nykyään olen todella sosiaalisessa työssä ja väsyn siihen liikaa. Työpäivän jälkeen on saatava olla vähän rauhassa, ja vietän useinkin sellaisia päiviä, että katson vaikka koko päivän netflixiä, syön jäätelöä tai maleksin ja en tee mitään ja laitan puhelimenkin kiinni.

Jos esim menen suoraan esim töistä kaverille, on migreeni taattu ja olen ärtynyt, enkä itsekään kestä seuraani. Usein tulen todella ärtyneeksi kavereiden yhteydenotoista ja esim jos joku ehdottaa vaikkapa yhteistä kahvittelua/syömistä tms.

Parisuhteissa minua ei ymmärretty, tai oman tilan tarpeeni on ollut aina toiselle ihmetyksen aihe. Se ilmenee jo heti tapaillessa, ja itsekin joka kerta (esim jos ollut pidempi sinkkukausi) ihmettelen ja huomaan, että se on vaan niin iso.
Usein nämä suhteet ovat sitten luonnollisesti kaatuneet.

Harmittelen tavallaan luonnettani. En haluisi olla tällainen. En haluisi teoriassa olla yksin koko ikääni, tai haluisin olla kuin muut. Ehkä etäsuhde on vaan ainut vaihtoehto.

Ekstrovertti-ihminen ei sovi minulle, en jaksa, jos toinen haluaa koko ajan olla menossa. Toinen kaltaiseni introvertti, mitä siitäkään tulisi, jos kumpikaan ei jaksa ikinä nähdä, kun molemmat haluaa omaa aikaa.

Välillä tuntuu, että luovutan tämän parin etsinnän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On varmaan muillakin maailman introverteilla lapsia?

ap

Varmasti on, mutta kannattaisiko olla, se on eri asia. Olen kuullut aika paljon kommettia, että "ei ymmärretty miten kiinni niissä lapsissa on". Kannattaisi ymmärtää, ja jättää tekemättä, jos haluaa paljon yksinoloa.

Täällä neljän lapsen introvertti kotiäiti. Mielestäni introvertti ei ole vammainen, vaikka tällä palstalla usein sellainen kuva tuleekin. Ekstrovertilläkin on omat vaikeutensa elämässä, huom. Aloittajalle ehdottaisin työn vähentämistä, koska kuulostaa, että se on aika kuormittavaa ja jos nykyinen puoliso on "se oikea" tai jotain sinne päin, niin sitten rohkeasti perhettä perustamaan. On ihan eri asia olla omien lasten, kuin kaiken maailman ihmisten kanssa. Ekstrovertti saa myös tarpeekseen miehestään ja mukuloistaan aina aika ajoin. Kerro miehelle, että olet uuvuksissa ja kysy hänen mielipidettään, miten saisit järjetettyä omaa aikaa. Sano, ettet halua olla kuin persiiseen ammuttu karhu koko ajan ja että tunnet siitä syyllisyyttä.