Miksi omana itsenä oleminen ja omaan elämään keskittyminen on joillekin niin vaikeaa, että heidän on hankittava lapsia?

Eli olet sitä mieltä, että sinun tapasi olla, elää ja kokea asioita ja elämää on jotenkin jalompi kuin niillä, jotka ovat halunneet lapsen? Tuosta lähtökohdasta on aika vaikea lähteä rakentavasti keskustelemaan.

Onhan se tavallaan vapauttavaa, kun saa vähän perspektiiviä omiin ongelmiinsa. Eikä ulkonäköpaineetkaan enää vaivaa, kun ei ehdi viipyä peilin edessä.

Suomi ja tuet.

Lapsia hankkimalla ihminen saavuttaa pseudokuolemattomuuden, kun elämä jatkuu lapsissa. Vain omana itsenä oleminen ja omaan elämään keskittyminen on turhaa ja merkityksetöntä, sillä pian olet mullan alla. Tämä on luonnon tapa varmistaa elämän säilyminen. Jos joku syyttää puolueellisuudesta niin olen itse vapaaehtoisesti lapseton.

Missä olet kuullut tuollaista.  En minä ainakaan ole kuullut missään.  Sen olen kuullut että elämä muuttuu erllaiseksi kun tulee lapsia ja se on kyllä totta.

En pysty yhtymään väitteeseen.

Totta kai voi olla ihan totta.

Mutta itse olen kyllä mielestäni kehittynyt ihmisenä enemmän lapsen jälkeen(mm tempperamentti). Sain itseäni niskasta kiinni ja päätin opiskella lisää

Mitäpä jos minun persoonaani kuuluu se että haluan lapsia? En jaksa alkaa enempää vääntämään koska aloituksesta paistaa läpi halu olla jotakin toista ihmisryhmää parempi, vaikka et ehkä käsitäkään tarkoituksella väärin. Mutta ihmetyttää miksi elämäänsä tyytyväinen ja tasapainoinen vela notkuu vauvapalstalla. Ihmettelen kyllä miksi itsekin olen täällä.

Minä en ainakaan voi sietää itseäni kiitos äitini mutta en oikein ymmärtänyt sitä, että huono minäkuvani ja itsetuntoni olivatkin sitä, etten siedä itseäni, eivätkä vain jotain luonteenpiirteitäni. Äiti haukkui eikä ollut minun puolellani asioissa. Tuli sitten hankittua lapsia. Se ei oikeastaan suoraan liittynyt siihen, etten siedä itseäni, mutta vasta lasten kanssa eläessä on tullut selväksi, etten siedä, vaan suorastaan vihaan itseäni.

Mutta et sinä ap:kaan vaikuta järin itseäsi rakastavalta, eihän sinulla muutoin olisi tarvetta ikään kuin vähätellä toisten valintoja. Että koita nyt kasvaa ja kypsyä vaan sinäkin. Kyllä lasten saaminen onneksi kasvattaa ja kypsyttää, jos se on ollut vaikeaa ennen sitä perspektiivin puuttuessa. On toki hieno asia, jos jollain on niin tasapainoiset lähtökohdat itsellään kuin sulla, ettei ole itsensä kanssa (isoja) ongelmia.

t.äitivihaaja

Individualismin kulta-aikana monilla näyttää olevan vaikeuksia ymmärtää, että on myös toisenlaisia näkökantoja.

Minä näen itseni osana sukupolvien päättymätöntä ketjua, jossa minulla on velvollisuuksia sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan. Olisi erittäin itsekästä ajatella, että minä olisin miljoonien vuosien evoluution kruunu ja päätepiste.

Vierailija kirjoitti:

Individualismin kulta-aikana monilla näyttää olevan vaikeuksia ymmärtää, että on myös toisenlaisia näkökantoja.

Minä näen itseni osana sukupolvien päättymätöntä ketjua, jossa minulla on velvollisuuksia sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan. Olisi erittäin itsekästä ajatella, että minä olisin miljoonien vuosien evoluution kruunu ja päätepiste.

Enpä kyllä nähnyt ap:n noinkaan ajattelevan.

8

Olet tainnut ymmärtää jotain perusteellisesti väärin. Lisääntyminen - eikä suinkaan itsekkyys ja omissa nahoissaan viihtyminen - on kaikkien elävien olentojen biologinen perustarve, joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Moni kokee jotain tärkeää elämästä puuttuvan jos ei ole lapsia ja pyrkii hankkimaan niitä kaikin keinoin. Sinulla ei sitä tarvetta ( vielä) ole, mutta et sinä ihan ainutlaatuinen ole. Minkä ikäinen sinä muuten olet?

Aika harva keskittyy itseensä yhtä täydellisesti kuin sinä. Ehkä olet huomannut ympärillesi vilkuillessa, että ihmistet ovat yllättävän kiinnostuneita TOISTEN ihmisten intiimeistäkin asioista. Otetaan nyt esimerkiksi tälläkin palstalla suuria tunteita herättävä posliini/luomu. Sosiaalinen kontrollointi eli kansanomaisesti ilmaistuna juoruilu on myös osoitus siitä, että ihmisiä yleensä kiinnostaa myös muiden ongelmat ja edesottamukset.

Vierailija kirjoitti:

Sitähän sanotaan, että lapsen hankkiminen pakottaa keskittymään johonkin muuhun kuin itseensä ja omiin asioihinsa, ja tämä esitetään kuin kyseessä olisi oikeinkin hyvä asia. Lapset siis vapauttavat siitä sietämättömästä taakasta, että joutuu olemaan oma itsensä koko ajan. Mutta miksi se on joillekuille tällainen taakka? Itse olen toistaiseksi lapseton, ja minä ainakin viihdyn omissa nahoissani ja omien asioideni parissa enemmän kuin hyvin.

Ajatuksia?

Ihminen on kautta aikain hakenut merkitystä elämälleen sellaisista asioista, jotka tuntuvat suurtakin suuremmalta. Joskus uskonto oli muodissa. Silloin ihmiset turvasivat jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Varmaan monelle olemisen ja rajallisuuden tuska on niin suuri, että lasten hankinta tulee automaationa. Sillä tavoin saa herkästi merkityksen vuosikausiksi elämälleen, eikä tarvitse sen kummemmin pohtia, millaisia asioita haluaa elämältään. Lasten hankinta on toisille myös vahva biologinen tarve, johon ei suhtauduta järjellisesti vaan viettien vallassa.

No en ole kyllä koskaan kuullut tuollaista perustelua lastenhankinnalle, ettei ihminen viihtyisi omissa nahoissaan. Se on toki totta, että lapsen myötä perspektiivi kasvaa ja omat, pienemmän ongelmat eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä.

En minä tuon takia lapsia hankkinut. Vaan ihan siksi kun halusin. Oon viihtynyt itteni kanssa aina (no okei teini-iän muutamaa pikku kautta lukuunottamatta) ja viihdyn muksujeni kanssa. Ja puolisoni.

Ikävää jos joku kokee noin.

Mutta eiköhän se lasten hankkiminen ole ihan muusta kiinni. Biologinen "tarve" lisääntyä. Ajatus perheen perustamisesta. Ja muksut nyt vaan on kivoja. Itse ajattelin aina, että en viihdy vauvojen kanssa, mutta isommat lapset on mainioita. No kyllä se kun oma vaavi syntyi, se oli ihanaa. Siihen pieneen avuttomaan rääpäleesen rakastui aivan täysin. (Biologiaa sekin, hormoneilla on vaikutuksensa.) Siitä tuli hetkeksi maailman ihmeellisin asia. Niin ihmeellinen, että piti hankkia vielä toinenkin. JA kyllä, onhan ne miun maailmani napa ja kaikkein tärkeintä mitä on. Mutta en minä itteeni ole silti unohtanut. Mulla on ihan yhtä hyvä itsetunto lapsista huolimatta.

Nyt kun ne on teinejä, toinen pahimmillaan ja toinen alkavia oireita, niin NYT tulee mieleen että voisiko ne lähettää välillä vaikka kuuhun. Mutta sitten taas toisaalta on hetkiä ja päiviä, jolloin teinillä on aivan hulvattomia juttuja ja oivalluksia maailmanmenosta.

Sitähän sanotaan, että lapset kasvattavat vanhempiaan siinä missä vanhemmat lapsiaan. Itse allekirjoitan tämän. Minulle itselleni lasten saaminen oli valtava itsereflektion paikka. En ollut koskaan aikaisemmin pohtinut omaa historiaani, suhdettani vanhempiini ja sisaruksiini, ystäviini, samalla intensiteetillä kuin esikoisen vauva-aikana. Myöhemmin kuvaan tulivat myös parisuhdepohdiskelut. Perheellistyminen kun tuo uusia piirteitä ja muistoja esiin myös siitä puolisosta. Lasten myötä aloin pohtimaan myös maapallon tilaa aivan eri kantilta. Kyllä lasten saaminen oli itselleni kasvun paikka.

Toki näissä ruuhkavuosissa (työt+perhe) oma aika ja oma hyvinvointi jää kieltämättä mappi ö:hön. Ymmärrän hyvin, että lasten kasvaessa monelle tulee sellainen "kuka olen, mitä haluan elämältäni" -olo. Kun on jälleen aikaa itselleen ja omille tarpeilleen.

Ei tätä käydä siksi läpi, että alkuasetelma olisi ollut jotenkin huono. Kasvu omana itsenä vaan nyt jatkuu läpi elämän. Ja mitä erilaisempia rooleja ihmisellä on, sitä moninaisempi se omakuvapakettikin on. Äitinä, vaimona, ystävänä, tyttärenä, työntekijänä yms. löytyy itsestä monia piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän sanotaan, että lapsen hankkiminen pakottaa keskittymään johonkin muuhun kuin itseensä ja omiin asioihinsa, ja tämä esitetään kuin kyseessä olisi oikeinkin hyvä asia. Lapset siis vapauttavat siitä sietämättömästä taakasta, että joutuu olemaan oma itsensä koko ajan. Mutta miksi se on joillekuille tällainen taakka? Itse olen toistaiseksi lapseton, ja minä ainakin viihdyn omissa nahoissani ja omien asioideni parissa enemmän kuin hyvin.

Ajatuksia?

Ihminen on kautta aikain hakenut merkitystä elämälleen sellaisista asioista, jotka tuntuvat suurtakin suuremmalta. Joskus uskonto oli muodissa. Silloin ihmiset turvasivat jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Varmaan monelle olemisen ja rajallisuuden tuska on niin suuri, että lasten hankinta tulee automaationa. Sillä tavoin saa herkästi merkityksen vuosikausiksi elämälleen, eikä tarvitse sen kummemmin pohtia, millaisia asioita haluaa elämältään. Lasten hankinta on toisille myös vahva biologinen tarve, johon ei suhtauduta järjellisesti vaan viettien vallassa.

Lasten hankinnan vertaaminen uskontoon kuulostaa itse asiassa ihan järkevältä. Uskonnoltahan se välillä näyttääkin ainakin näin ulkopuolisen silmin. Itse en ole uskonnollinen ollenkaan, mikä voisi selittää, miksi siedän itseäni aika hyvin. -ap

Vierailija kirjoitti:

Onhan se tavallaan vapauttavaa, kun saa vähän perspektiiviä omiin ongelmiinsa. Eikä ulkonäköpaineetkaan enää vaivaa, kun ei ehdi viipyä peilin edessä.

Aivan. Minulla ei ole sen kummempia ulkonäköpaineita, ja pidän itseäni melko hyvänä ottamaan etäisyyttä omiin ongelmiini. Jos jatkuvasti kyseenalaistaisin oman arvoni ja elämäni mielekkyyden, varmaan kaipaisinkin jotakin radikaalisti erilaista.

Minusta olisi hauska tietää, mistä tällainen ongelmallinen suhde itseen oikein kumpuaa. -ap

Mä en taas kolmen lapsen äitinä tajua yhtään näitä kuolemattomuuspuheita. Siis sukupolvien ketjun joo, mutta lapset on omia yksilöitään. Enkä saa vaatia heitä myöskään toteuttamaan omia haaveitani, kuten joskus näkee, vaan saavat elää omaa elämäänsä, minäkin elän omaani. Syy lasten hankkimiseen oli ihan se että halusin, tykkään hoivata ja kasvattaa pieniä ihmisiä. Ja matka äidiksi on ollut huikea ja kasvattava kokemus kaikessa rankkuudessaan ja ihanuudessaan, itseään tässä oppii tuntemaan huomattavasti paremmin kuin joogaretriiteissä ravatessa. Jos se nyt on se elämän tärkein asia sitten, itse olen lapsesta asti ollut niin tasapainoinen ettei valtavaan itsetutkiskeluun sinällään ole ollut tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän sanotaan, että lapsen hankkiminen pakottaa keskittymään johonkin muuhun kuin itseensä ja omiin asioihinsa, ja tämä esitetään kuin kyseessä olisi oikeinkin hyvä asia. Lapset siis vapauttavat siitä sietämättömästä taakasta, että joutuu olemaan oma itsensä koko ajan. Mutta miksi se on joillekuille tällainen taakka? Itse olen toistaiseksi lapseton, ja minä ainakin viihdyn omissa nahoissani ja omien asioideni parissa enemmän kuin hyvin.

Ajatuksia?

Ihminen on kautta aikain hakenut merkitystä elämälleen sellaisista asioista, jotka tuntuvat suurtakin suuremmalta. Joskus uskonto oli muodissa. Silloin ihmiset turvasivat jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Varmaan monelle olemisen ja rajallisuuden tuska on niin suuri, että lasten hankinta tulee automaationa. Sillä tavoin saa herkästi merkityksen vuosikausiksi elämälleen, eikä tarvitse sen kummemmin pohtia, millaisia asioita haluaa elämältään. Lasten hankinta on toisille myös vahva biologinen tarve, johon ei suhtauduta järjellisesti vaan viettien vallassa.

Lasten hankinnan vertaaminen uskontoon kuulostaa itse asiassa ihan järkevältä. Uskonnoltahan se välillä näyttääkin ainakin näin ulkopuolisen silmin. Itse en ole uskonnollinen ollenkaan, mikä voisi selittää, miksi siedän itseäni aika hyvin. -ap

Ei asialla kyllä uskonnollisuuden kanssa ole mitään tekemistä. En minäkään ole uskonnollinen mutta minut on vain kasvatettu niin, etten siedä itseäni. Tosin kohdallani aika usein luullaan kasvatustani uskonnolliseksi niin perseestä ja ankeaa se oli. Mutta on ankaraa ja sairasta kasvatusta uskonnolla ja ilman ja sitten tasapainoista ja hyvää uskonnolla ja ilman.

t.äitivihaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän sanotaan, että lapsen hankkiminen pakottaa keskittymään johonkin muuhun kuin itseensä ja omiin asioihinsa, ja tämä esitetään kuin kyseessä olisi oikeinkin hyvä asia. Lapset siis vapauttavat siitä sietämättömästä taakasta, että joutuu olemaan oma itsensä koko ajan. Mutta miksi se on joillekuille tällainen taakka? Itse olen toistaiseksi lapseton, ja minä ainakin viihdyn omissa nahoissani ja omien asioideni parissa enemmän kuin hyvin.

Ajatuksia?

Ihminen on kautta aikain hakenut merkitystä elämälleen sellaisista asioista, jotka tuntuvat suurtakin suuremmalta. Joskus uskonto oli muodissa. Silloin ihmiset turvasivat jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Varmaan monelle olemisen ja rajallisuuden tuska on niin suuri, että lasten hankinta tulee automaationa. Sillä tavoin saa herkästi merkityksen vuosikausiksi elämälleen, eikä tarvitse sen kummemmin pohtia, millaisia asioita haluaa elämältään. Lasten hankinta on toisille myös vahva biologinen tarve, johon ei suhtauduta järjellisesti vaan viettien vallassa.

Lasten hankinnan vertaaminen uskontoon kuulostaa itse asiassa ihan järkevältä. Uskonnoltahan se välillä näyttääkin ainakin näin ulkopuolisen silmin. Itse en ole uskonnollinen ollenkaan, mikä voisi selittää, miksi siedän itseäni aika hyvin. -ap

Ei asialla kyllä uskonnollisuuden kanssa ole mitään tekemistä. En minäkään ole uskonnollinen mutta minut on vain kasvatettu niin, etten siedä itseäni. Tosin kohdallani aika usein luullaan kasvatustani uskonnolliseksi niin perseestä ja ankeaa se oli. Mutta on ankaraa ja sairasta kasvatusta uskonnolla ja ilman ja sitten tasapainoista ja hyvää uskonnolla ja ilman.

t.äitivihaaja

On siinä mielessä, että uskonto on (kuten edellä hyvin oivallettiin) vanhemmuuden tavoin eräs tapa saada merkityksellisyyttä omaan elämäänsä ja olla niin sanotusti osa jotakin itseään suurempaa. Kuin uskonnossa myös vanhemmuudessa on omat rituaalinsa, uskomuksensa, yhteisönsä ja niin edelleen.

Ikävä kuulla lapsuuden kokemuksistasi. On tosiaan eri asia tulla kasvatetuksi ankaraan uskonnollisuuteen kuin valita se itse täyttämään jotakin merkitystyhjiötä. Itse olen ollut vain onnekas, kun olen välttänyt molemmat. -ap