Moniko äiti joka on esim 5 vuotta kotona lasten " vuoksi"

Kyllä tämä 11 vuotta on ollut myös lasteni parhaaksi ;)

Minä taas jo odotan tavallaan työelämän haasteita. Toisaalta pelkäänkin niitä, mutta se ei milläänlailla ole syy kotona olemiseen. Eniten pelkään työelämään siirtyessä lasten sairastamista, sillä mieheni on ammatissa, josta ei kovin helposti voi olla poissa. Samoin oma työni on sellaista, josta poissaolo sotkee monen ihmisen päivärytmin ja hoidot.

Samaa perseiden pesua sietä työssä on kuin kotonakin. Se ei siitä kummemmaksi muutu. Potilaat vain vaihtuu, mutta lapsilla on vain yksi lapsuus.

Haastele sinä rauhassa haasteiden kanssa, minä haastelen lasten kanssa lapsuutta. Olen aloittanut työelämän 18 vuotiaana, joten ehdin aivan hyvin ottaa työelämän haasteita vastaan 40 vuotta, vaikka muutaman vuoden hoidankin omia lapsia.



Kyllä tekin ehditte niitä haasteita ottaa vastaan ihan tarpeeksi ennen kuin olette 65 vuotiaita.

jotta saisin erikoistumiseni valmiiksi (olen lääkäri). Nyt olen kuopuksen kanssa hiukan pidempään kotona. Molemmissa on puolensa.

" Toisaalta pelkäänkin niitä, mutta se ei milläänlailla ole syy kotona olemiseen"





Aivan kuin omista ajatuksistani...

7 vuotta olen ollu kotona, vielä pitäs 2½ vuotta olla. Saapi nähä lähenkö jo aikasemmin työelämään.

työt. Minusta tulee yhteiskuntakelpoinen, se kahtatyötä tekevä äiti, joka ei elä miehensä kustannuksella. Minusta tulee arvokas ja ennenkaikkea ihminen ja nainen ! Tässä olenkin ollut jo pitkään VAIN KOTIÄITI, joka on päässyt tosi helpolla.

Siinähän sitten en olekaan töissä vaan yhä kotona, sairaan lapsen kanssa :(

65 vuotiaana niin ehtii työelämässä olla 45 vuotta.

Miksi siitä ajasta ei voisi uhrata muutaman vuoden omille lapsilleen? Miksi se teistä on niin kummallinen ajatus? Ei se työpaikka kaadu vaikka te sieltä muutaman vuoden olette pois.

tuttavapiirini kotiäidit alunperin tekivätkin lapsen, jotta voisivat jäädä pois tympeästä työstä ja huonosta työilmapiiristä. Nyt he sitten hehkuttavat, kuinka " lapsella on vain yksi lapsuus ja lapset ovat pieniä vain hetken, kyllä minä voin uhrata urani lasteni takia" , vaikka oikeasti heillä tuskin on mitään mielenkiintoa töihin paluuseen, kun se työssä käyminen oli jo niin p-skaa ennen lapsen saamistakin. Toisilla ei edes ole työtä, johon palata, joten kai se nyt on helpompaa jäädä kotiin lasten kanssa, kuin ruveta siihen työnhakurumbaan.

Lapsien lapsuudesta ei muista mitään kun piti tehdä oikeita töitä. 70-luvulla varsinkin kotiäiti oli halveksituin otus. Piti kerätä rahaa autoon ja kesämökkiin. Nyt on ne kaikki, mutta omien lapsien lapsuudesta ei muista mitään muuta kuin sen, että veti pulkalla heitä hoitoon ja hoidosta takaisin. Se työelämän haaste varmaan paljon lohduttaakin siinä vaiheessa.

Jokainen heistä on kannustanut minua hoitovapaalle jääntiin jos vain rahat jotenkin riittää.



Mutta toki jokainen tekee sen, minkä kokee elämässään tärkeimmäksi. Jos se on työelämän haaste, pitää silloin tehdä niin kuin haluaaa. Mutta jälkeen päin ei sitten kannata vinkua ja katkeroitua kun huomaa, kuinka turhaa se loppujen lopuksi oli.

Itse olin esikoisesta pakolliset ja nyt jos toinen lapsi tärppää, niin aivan varmasti olen kaksi vuotta kotona. Syynä: surkeaa viedä konttausikäinen hoitoon ja uskon kotihoidon pienimmille parhaaksi. Ja toisena syynä se, että haluan olla pois töistä...



Olen työskennellyt 10 vuotta vaativalla alalla. Palkka on hyvä ja koulutustakin löytyy, ja ura nousujohteinen. Nyt vaan tarvin tauon.

Ja se on aina katsonut miestään (jolla myös korkeakoulutus) ylöspäin ja tää kaverini on nyt sitten lasten kanssa kotona, ollut jo seitsemän vuotta. Näen että se ei jotenkin tohdi mennä töihin. Jos asian ottaa varovasesti puheeksi, kaverini purskahtaa itkuun. :(

koska lapset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin ne työkaverit.

Mutta jos työkaverit on tärkeämpiä kuin lapset niin totta ihmeessä heidän kanssaan viettää aikaa mieluummin kuin omien lasten. Onneksi valinta on vapaa.

mutta näillä seuduin ei työpaikkoja olekaan pilvin pimein tarjolla. Onhan se tietty aikamoinen elämänmuutos jos nyt töihin pääsisin mutta ei mua se nyt ainakaan vielä pelota.

tällainen " vanha äiti" on jo ehtinyt nähdä " haasteita" ihan tarpeeksi, ja tietää että työelämä ei yhtä juhtaa kaipaa, mutta lapselle olen tärkein, ja lapsuus on lyhyt ja ainutkertainen. Kyllä siellä työssä ehtii taas päteä muutaman kymmenen vuotta. Mikä kiire.

Vuosi valmistumisen jälkeen (ammattikoulu, että alkakaahan vittuilla) jäin kotiäidiksi, siinä välissä en töihin ehtinyt. Olin tyhmä ja kävin ammattikoulun loppuun vaikka toisen opiskeluvuoden aikana kävi ilmi etten alan töihin terveydellisistä syitä kykenekkään.



Kaksi lasta ja viisi vuotta myöhemmin... kotihoidontuki loppuu tänä vuonna, kun nuorempi täyttää kolme. Näinä vuosina terveys huononi entisestään, esimerkiksi viimeiset 2,5 kk on särkenyt melkein jatkuvasti ja voitte vaan kuvitella miten VITUN hyvällä tuulella olen... Hain opiskelemaan uutta ammattia ja todennäköisesti aloitan syksyllä. Rajoitteet on kovat, en edes voi hakea muille paikkakunnille kuin tälle. Että " pääsen" opiskelemaan ja " pääsen" tekemään kolmeksikymmeneksi vuodeksi työtä josta en pidä yhtään... jippii.

Olen itse aikalailla tarkalleen ja tasan sitä mieltä, että lasten paikka on kotona. Eikä vaan 3-vuotiaaksi, vaan niin kauan kun nyt tarvitsevat hoitoa, pitäisi saada olla oman vanhempansa hoidossa.



Toisaalta mulla on hyvä koulutus ja olen vasta vajaan vuoden ehtinyt nyt olla paikassa, jota rakastan ja joka näyttää CV:ssä mainiolta ja tuntuu, että se ura on tavallaan vasta alkamassa.



Jompi kumpi on siis pakko uhrata, joko omat periaatteensa ja lasten hyvinvointi, taikka sitten se ura...

kohdalla. Olen vastavalmistunut maisteri virkamieskoulutuksella. Työpaikkaa minulla ei ole mutta tiedän että jos alan töihin pääsen niin työ tulee olemaan vaativaa ja minun tulee olla koko ajan innovatiivinen. Pelkään suorastaan tulevaa työuraa vaikka tiedän sen olevan tosi mielenkiintoinen. No mulla on 8 kk tytär ja ajattelin hänen kanssa olla sinne 3 vuotiaaksi asti. Haaveissa aina oli kyllä että haluaisin hoitaa lapset 3 vuotiaaksi. Samaan aikaan poden ihan kauheita morkkiksia siitä että enkö uskalla hakea töitä, enkö saa töitä, mites jos olen monta vuotta kotona olenko jo ihan out työnantajien silmissä jne... tämä on ihan kauheata tuskailua mutta en kyllä sitten anna itselleni anteeksikaan jos näiden pohdintojen jälkeen lähden tästä alani töihin ja sitoudun monen vuoden projekteihin yliötöineen ja tosiaan 50 vuotiaana tuskailen että hitto vie en kyllä muista miten se janina-jessica otti ne ensiaskeleensa....;) ----pikemminkin :( Eli vaikka naamiointia se on että kotona olen niin uskon tekeväni oikean ratkaisun. Niin monet hokee että kyllä töitä ehtii tehdä ja lastentarhantäti-kaverit hokee että pikkuisen paikka on äidin kanssa ja äidin kanssa ne arjen rutiinit on ihan parasta ja riittävää virikettä.

kunnes piti palata siihen koulutettuun, vaativaan, ennen niin palkitsevaan työhön. Mutta kun nyt ei olekaan enää tärkeintä että työ palkitsee kauheasti minua, ja että saan kauheasti rahaa ostaa kauheasti meikkejä ja vaatteita ja matkoja, vaan että lapseni ei tarvtsisi viettää 8-10 tunnin työpäivää vaihtuvien tätien ja lapsilauman kanssa. Näen hänestä että hän ei haluaisi aamulla mennä hoitoon. Ja illalla meillä on kovin vähän aikaa ja olen kovin väsynyt.



Mitä vikaa siinä on että ajattelee lapsensa parasta?!?! Kotona minäkin haluaisin vielä olla - lapsen takia.