Lue keskustelun säännöt.
Entiset lastenkotinuoret tai -lapset! Miten elämä on sujunut lastenkodin jälkeen?
22.04.2016 |
Onko sinulla mennyt hyvin vai huonommin? Entä tiedätkö, mitä samaan aikaan kanssasi lastenkodissa olleille kuuluu nykyään?
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
No mun miehellä duunari ammatti ja yksinäinen oli, kun muutti yksin asumaan. Ei sukua, ei ystäviä. Huono peruskoulun todistus.
Kävi pohjalla ja josta päätti nousta ylös.Meni lukioon aikuisena. Opiskeli maisteriksi asti. Nykyään kaikki hyvin paitsi katkera on lapsuudestaan.
Suurin osa on siis duunareita tai menee melko huonosti. Ei pidä yhteyttä koska eheyttämiseen kuului katkaista välit luusereihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä huonosti ja välillä hyvin. Kärsin edelleen ajottain masennuksesta. Laitostuin laitoksessa enkä kokenut, että sieltä olisi saanut kuntouttavaa toimintaa. Olin siis nimenomaan lastensuojelulaitoksessa, jonka tarkoitus oli kuntouttaa mielenterveysongelmista kärsiviä. Jälkihuollostakin puhuttiin niin että luulin ihan tosi sen olevan jotakin muuta kuin sanoja paperilla. Sosiaalityöntekijät eivät tavanneet vaikka pyysin käyntejä.
En tiedä saanko ikinä elämässäni mitään aikaseksi. Opiskelin tosin ammatin monimuotokoulutuksena. Se otti koville ja poissaoloja tuli paljon, mutta valmistuin. Sitä ennen jätin lukion kaksi kertaa kesken. Olen vaativa itseäni kohtaan, koska tiedän ällini olevan ihan hyvä, mutta en aina ymmärrä, että henkiset voimat taas sitten ovat ajottain erittäin heikot. Olen aikaisemmin työskennellyt päiväkodissa ja lastenhoitajana. Olen 21-vuotias. Raskaana ja naimisissa. Suhtaudun tähän elämän muutokseen ihan luonnollisesti. Mieheni on mahtava ja raskastaa minua paljon. Hän on itsevarma, rohkea ja sosiaalinen eli oikeastaan minun vastakohtani, koska olen itse epävarma stressaaja. Tuntuu hyvältä, että hän valaa minuun aina uskoa ja varmuutta. Muutamme pian toiseen kaupunkiin ja haluaisin käydä etäluokiota kun vauva syntyy. Uskon tällä kertaa olevani kykenevä.
En tiedä kaikista laitoistutuista. Yksi on jo mt-eläkeläinen ja alkoholisoitunut, yksi oli huumepiireissä kun viimeksi kuulin, yksi lopetti lukion juuri ennen valmistumista ja on isänsä työpaikalla töissä, yksi sai toisen lapsen (aikasemman synnytti alaikäisenä ja lapsi otettiin sijaisperheeseen). Yhden kanssa ystävystyin parhaiten ja ollaan usein yhteydessä. Hänellä menee hyvin. On koulutus ja työpaikka. Mielenterveysongelmat kuitenkin vaivaavat taustalla ja tuovat erilaisuuden tunteen.
Pärjään ihan hyvin. Perheelläni on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka kuormittavat omaakin jaksamista. Ei vaikeiden asioiden kanssa varmaan koskaan opi elämään, mutta niihin turtuu niin ettei ne enää satuta niin paljon. Tunnen usein olevani erilainen. Menetin niin monta vuotta ja edelleen menetän silloin tällöin päiviä tai viikkoja. Olen kuitenkin päässyt jo pitkälle. Ja mieheni on tosiaan kuin siunaus. Kukaan ei anna minulle voimaa ja itseluottamusta kuin hän.
Vierailija kirjoitti:
Välillä huonosti ja välillä hyvin. Kärsin edelleen ajottain masennuksesta. Laitostuin laitoksessa enkä kokenut, että sieltä olisi saanut kuntouttavaa toimintaa. Olin siis nimenomaan lastensuojelulaitoksessa, jonka tarkoitus oli kuntouttaa mielenterveysongelmista kärsiviä. Jälkihuollostakin puhuttiin niin että luulin ihan tosi sen olevan jotakin muuta kuin sanoja paperilla. Sosiaalityöntekijät eivät tavanneet vaikka pyysin käyntejä.
En tiedä saanko ikinä elämässäni mitään aikaseksi. Opiskelin tosin ammatin monimuotokoulutuksena. Se otti koville ja poissaoloja tuli paljon, mutta valmistuin. Sitä ennen jätin lukion kaksi kertaa kesken. Olen vaativa itseäni kohtaan, koska tiedän ällini olevan ihan hyvä, mutta en aina ymmärrä, että henkiset voimat taas sitten ovat ajottain erittäin heikot. Olen aikaisemmin työskennellyt päiväkodissa ja lastenhoitajana. Olen 21-vuotias. Raskaana ja naimisissa. Suhtaudun tähän elämän muutokseen ihan luonnollisesti. Mieheni on mahtava ja raskastaa minua paljon. Hän on itsevarma, rohkea ja sosiaalinen eli oikeastaan minun vastakohtani, koska olen itse epävarma stressaaja. Tuntuu hyvältä, että hän valaa minuun aina uskoa ja varmuutta. Muutamme pian toiseen kaupunkiin ja haluaisin käydä etäluokiota kun vauva syntyy. Uskon tällä kertaa olevani kykenevä.
En tiedä kaikista laitoistutuista. Yksi on jo mt-eläkeläinen ja alkoholisoitunut, yksi oli huumepiireissä kun viimeksi kuulin, yksi lopetti lukion juuri ennen valmistumista ja on isänsä työpaikalla töissä, yksi sai toisen lapsen (aikasemman synnytti alaikäisenä ja lapsi otettiin sijaisperheeseen). Yhden kanssa ystävystyin parhaiten ja ollaan usein yhteydessä. Hänellä menee hyvin. On koulutus ja työpaikka. Mielenterveysongelmat kuitenkin vaivaavat taustalla ja tuovat erilaisuuden tunteen.
Pärjään ihan hyvin. Perheelläni on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka kuormittavat omaakin jaksamista. Ei vaikeiden asioiden kanssa varmaan koskaan opi elämään, mutta niihin turtuu niin ettei ne enää satuta niin paljon. Tunnen usein olevani erilainen. Menetin niin monta vuotta ja edelleen menetän silloin tällöin päiviä tai viikkoja. Olen kuitenkin päässyt jo pitkälle. Ja mieheni on tosiaan kuin siunaus. Kukaan ei anna minulle voimaa ja itseluottamusta kuin hän.
Koetko, että huostaanotto ja laitokseen sijoitus oli kohdallasi enemmän hyvä vai huono asia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä huonosti ja välillä hyvin. Kärsin edelleen ajottain masennuksesta. Laitostuin laitoksessa enkä kokenut, että sieltä olisi saanut kuntouttavaa toimintaa. Olin siis nimenomaan lastensuojelulaitoksessa, jonka tarkoitus oli kuntouttaa mielenterveysongelmista kärsiviä. Jälkihuollostakin puhuttiin niin että luulin ihan tosi sen olevan jotakin muuta kuin sanoja paperilla. Sosiaalityöntekijät eivät tavanneet vaikka pyysin käyntejä.
En tiedä saanko ikinä elämässäni mitään aikaseksi. Opiskelin tosin ammatin monimuotokoulutuksena. Se otti koville ja poissaoloja tuli paljon, mutta valmistuin. Sitä ennen jätin lukion kaksi kertaa kesken. Olen vaativa itseäni kohtaan, koska tiedän ällini olevan ihan hyvä, mutta en aina ymmärrä, että henkiset voimat taas sitten ovat ajottain erittäin heikot. Olen aikaisemmin työskennellyt päiväkodissa ja lastenhoitajana. Olen 21-vuotias. Raskaana ja naimisissa. Suhtaudun tähän elämän muutokseen ihan luonnollisesti. Mieheni on mahtava ja raskastaa minua paljon. Hän on itsevarma, rohkea ja sosiaalinen eli oikeastaan minun vastakohtani, koska olen itse epävarma stressaaja. Tuntuu hyvältä, että hän valaa minuun aina uskoa ja varmuutta. Muutamme pian toiseen kaupunkiin ja haluaisin käydä etäluokiota kun vauva syntyy. Uskon tällä kertaa olevani kykenevä.
En tiedä kaikista laitoistutuista. Yksi on jo mt-eläkeläinen ja alkoholisoitunut, yksi oli huumepiireissä kun viimeksi kuulin, yksi lopetti lukion juuri ennen valmistumista ja on isänsä työpaikalla töissä, yksi sai toisen lapsen (aikasemman synnytti alaikäisenä ja lapsi otettiin sijaisperheeseen). Yhden kanssa ystävystyin parhaiten ja ollaan usein yhteydessä. Hänellä menee hyvin. On koulutus ja työpaikka. Mielenterveysongelmat kuitenkin vaivaavat taustalla ja tuovat erilaisuuden tunteen.
Pärjään ihan hyvin. Perheelläni on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka kuormittavat omaakin jaksamista. Ei vaikeiden asioiden kanssa varmaan koskaan opi elämään, mutta niihin turtuu niin ettei ne enää satuta niin paljon. Tunnen usein olevani erilainen. Menetin niin monta vuotta ja edelleen menetän silloin tällöin päiviä tai viikkoja. Olen kuitenkin päässyt jo pitkälle. Ja mieheni on tosiaan kuin siunaus. Kukaan ei anna minulle voimaa ja itseluottamusta kuin hän.
Koetko, että huostaanotto ja laitokseen sijoitus oli kohdallasi enemmän hyvä vai huono asia?
Oli se enemmän varmaankin hyvä. Olin tosi huonossa kunnossa silloin. En varmaan eläisi enää jos mun vointiin ei olisi puututtu sillä tavalla. En tosin ollut huostaanotettu vaan sijoitettu, mutta enpä tiedä onko noilla arkielämässä juurikaan eroa.
Muutaman vuoden siellä laitoksessa olin. Kahdessa erissä. Toinen paikka näistä oli aivan helvetistä. Tosi kova laitos. Ilmeisesti oli tarkoitettu vähän rankemmille tapauksille kuin minä. Olin aina kuitenkin kiltti ja hyväkäytöksinen. Kyseinen paikka oli Nevalanmäen perhekoti Haapavedellä. Googlaamalla löytää vaikka mitä tietoa kyseisestä paikasta. Se paikka oli niin kamala, että yritin itsemurhaa ihan vain sen takia, että kuolema tuntui jo paremmalta kuin siellä olo. Mielenterveysongelmia siellä ei ymmärretty yhtään. Esimerkiksi kun itsemurhayritykseni selvisi, ohjaajat haukkui mut. Sanoivat "luultiin sua fiksuksi tytöksi. Ei oltais uskottu, että teet tommosen tyhmän teon" samalla kun soittelivat ambulanssia ja katselivat mua halveksuen. Aivan uskomattoman kylmää porukkaa siellä oli töissä.Toinen paikkani oli parempi. Siellä opin jopa viihtymään ja ohjaajat osasivat käsitellä minun kaltaisiani traumatisoituneita nuoria.
Nämä hyvät sanat siis koskevat tuota jälkimmäistä paikkaa, koska olin siellä suurimman osan. Nevalanmäessä vain noin kuukauden. Nevalanmäkeen joutumista en toivoisi edes pahimmalle viholliselleni.
No mun miehellä duunari ammatti ja yksinäinen oli, kun muutti yksin asumaan. Ei sukua, ei ystäviä. Huono peruskoulun todistus.
Kävi pohjalla ja josta päätti nousta ylös.
Meni lukioon aikuisena. Opiskeli maisteriksi asti. Nykyään kaikki hyvin paitsi katkera on lapsuudestaan.