Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Perheväkivalta jätti arvet - täysi-ikäisenä välit poikki vanhempiin
22.04.2016 |
Anteeksi kun avaudun, mulla on aika turvaton olo vaikka näin on kai parempi. Ikää minulla 21 ja en asu kotona enää. Perhe on ollut minulle aina tärkein, mutta kasvoin perheväkivallan keskellä. Isä vihasi työtään ja kai elämäänsä muutenkin, kun purki aggressiotaan minuun retuuttamalla ja paiskomalla jos vaikka sanoin jotain mistä hän ei pitänyt. Nyt ei puhuta mistään fyysisestä kurituksesta (joka tuli laittomaksi 10 vuotta ennenkuin synnyin), vaan puhtaasta pahoinpitelystä ja väkivallasta. Jatkuvasta sellaisesta. Kuuntelin huoneessani aina puolella korvalla, ettei isä mene retuuttamaan pikkusisaruksia. Niissä tilanteissa menin väliin ottamaan iskut vastaan. Isälle oli onneksi ihan samantekevää kenet hän retuutti, jos vaikka pikkuveli kaatoi vahingossa maitolasin. Pääasia, että jotain sattui ja oman ärsytyksen sai purettua jotenkin.
Samaa kesti teini-ikään asti, jonka jälkeen muuttui henkiseksi väkivallaksi - nöyryytykseksi jne. Traumat ja pelothan se kaikki jätti jälkeensä, tietenkin. Silti jotenkin aina säälin isääni, ja vaikka jouduin terapiaan koska syntyneet pelot hallitsivat elämää, sairastuin syömishäiriöön jne, halusin suojella isää siltä totuudelta, että hänen tekonsa aiheuttivat tämän kaiken.
Minulle olisi riittänyt anteeksipyyntö ja aito katumus noista teoista, ja siitä mitä kaikkea mulle siitä aiheutui. Olisimme voineet yrittää vielä rakentaa isä-tytär-suhdetta, ja jos saisin lapsia joskus, isä voisi korjata virheensä olemalla sitten hyvä ja rakastava isoisä. Se olisi ollut mulle ihan mittaamattoman tärkeetä, koska jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden ja halusin sen omalle isälle antaa. Otin puolisen vuotta sitten asian vihdoin puheeksi isäni kanssa ja kerroin kaiken, että muistan yksityiskohtaisesti lukemattoman monet pahoinpitelyt, ja että mun elämä on ollut sen takia vaikeaa. Hän nauroi minulle päin naamaa, ilkkui ja väitti valehtelijaksi. Äiti järkyttyi tilanteesta ja oli isän puolella. Kaikki kun tapahtui häneltä salassa aina niin omasta rakkaasta varmasti vaikea uskoa tuollaista.
Olen ottanut asian puheeksi vielä kahdesti tuon jälkeen, viimeisen kerran noin viikko sitten. Vastaanotto oli samaa ilkkumista. Päätin silloin viimeinkin, että olkoon sitten, minä annan nyt periksi. En tule saamaan anteeksipyyntöä, eikä kyseinen henkilö tule koskaan tajuamaan mitä teki. Minulla on työpaikka ja yritän kovasti päästä kouluun, minä pärjään kyllä elämässä. Vaikka tuntuu tosi pahalta niin uskon, että tämä on oikea päätös, en halua olla vanhempiini yhteydessä enää.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (52)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko ap isäsi muuten rakastava? Siis touhusiko hän teidän lasten kanssa ja halasi yms? Mun serkulla vastaava tilanne, hän kertoi siitä vasta nyt aikuisiällä. Minun muistoihini kuuluu vain että hänen isänsä vietti paljon aikaa meidän lasten kanssa ja jos olin yökylässä luki kirjaa yms. En millään voi uskoa että hän aina välillä on muuttunut pahoinpitelijäksi mutta tuskin serkkukaan noita juttuja keksii päästänsä. Voimia sulle!
3// Ei touhunnut, halasi syntymäpäivinä ja jos oli pakko (suvun edessä rippijuhlissa jne). Ei auttanut äitiä kuulemma koskaan lastenhoidossa ja meihin lapsiin ei kai senkään vuoksi muodostunut minkäänlaista sidettä. Sen muistan, että minua ärsytti kun sukujuhlissa oli serkkupojille paljon isällisempi kuin meille koskaan. Kuvailemasi tilanne kuulostaa sinänsä tutulta, että meilläkin aina oli kulissi päällä ja muiden silmiin näytti hyvältä. - ap
En ole ollut samassa tilanteessa, mutta olen todella pahoillani puolestasi!
Sun vanhempasi eivät tule muuttumaan koskaan. Vahingoitat vain itseäsi, jos kuvittelet jotain muuta.
Mä katkaisin varmaan välit heihin kokonaan enkä missään nimessä antaisi hoitoon lapsiani heille ikinä.
Kiitos asiallisista vastauksista, lämmitti mieltä kun ei tullutkaan haukkuja :D
Isän kanssa välien poikkaiseminen ei tunnu niin pahalta, koska meillä ei koskaan ollut mitään sen kummempaa isä-tytär-suhdetta, mutta äidin kanssa olin läheinen joten se kirpaisee. En kuitenkaan jaksa enää sitä, että hän on isän puolella ja puolustelee häntä. Itse en varmasti pystyisi puolustelemaan ihmistä joka olisi pahoinpidellyt mun lapsia ja näenkin äidin aikalailla eri valossa nyt. - ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi!
Minun lapsuudenkodissani huono kohtelu oli enemmän henkistä ja muuta heitteillejättöä. Ei ole lapsillani mummia ja ukkia minun puoleltani, mutta en sure ko. asiaa. Miksi surisin sitä että kaksi ei niin älykästä ihmistä jotka elävät omaa itsekästä ja köyhää kuplaansa eivät ole lasteni elämässä? En enää mitenkään! Nuorempana harmitti, mutta sitten itsenäistyin ja napanuorani katkesi.
Lasten tapaamisoikeuttahan ollaan laajentamassa myös isovanhemmille...
Halit sulle! Tilanne varmaan kehittyy ja varmasti vanhempasi joutuvat nyt miettimään asiaa. Toivotaan, että he pääsevät rakentavaan tulokseen pohdinnassaan. Totta kai on heille kova paikka, jos tytär ei pidä yhteyttä. Ihan oikein teit, että nostit kissan pöydälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli aikoinaan vähän samanlainen tilanne. Jatkuva henkinen ja fyysinen väkivalta isäni puolelta sai aikaan se että katkaisin välit isääni muutettuani pois kotoa. Katkera ilkkuminen isän puolelta jatkui koska huomasi etten enää välittänyt eikä hänellä ollut enää minkäänlaista valtaa minuun.
Joutui sitten sairaalaan muutama vuosi sitten vakavan sairauden takia. Äitini soitti että voisinko mennä katsomaan kun isäni oli sitä toivonut. Kerroin asiallisesti että isäni on minulle kuollut jo aikoja sitten, enkä välitä tuntemattomista ihmisistä.
Isäni selvisi tuosta ja on koittanut sen jälkeen ottaa yhteyttä monestikin. Ei tiedä osoitettani, puhelinnumeron on kaivanut jostain esiin. Nyt 80-vuotias vanha, katkeroitunut sairas ukko. Sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Halit sulle! Tilanne varmaan kehittyy ja varmasti vanhempasi joutuvat nyt miettimään asiaa. Toivotaan, että he pääsevät rakentavaan tulokseen pohdinnassaan. Totta kai on heille kova paikka, jos tytär ei pidä yhteyttä. Ihan oikein teit, että nostit kissan pöydälle.
Se vain tästä kommentistam et itekin aina kauheasti olen jonkun loogisen ja normaalin perään. Et mulla kun vastaava tilanne, niin joskohan vanhemmilleni ois ees vähän toi "kova paikka" kun ei nyt nähä.
Mutta, mutta. Nämä pahoinpitelevät veijarit kun on semmoisia et eipä tuo taija olla kova paikka muuta kuin et ei tuu sitä hyötyä, kun en käy auttelemassa. Itellä ei oo ikävän tunnetta. Enkä usko et vanhemmillanikaan hitusen vertaa. Kylmä totuus on tämä. Parempi mitä aiemmin sen ymmärtää. Säästyy nekin tunnit johonkin elämää kannattelevaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu tosi pahalta lukea kokemuksistasi. Teit oikein kun otit asian puheeksi ja vieläpä useaan otteeseen eli annoit heille mahdollisuuden selittää tapahtunutta ja yrittää pahoitella. Eivät olleet kypsiä siihen.
Ole levollinen ja elä itseksesi, myös joulun ajan. He tutkiskelevat ja miettivät totuutta joten tulkoon se seuraava yhteydenotto heiltä.
Et ole tehnyt pahaa, mutta olet joutunut kärsimään ja kovasti. Yritä ajatella että se on nyt takana ja katso eteenpäin. Olet ollut kiltti, nyt olet aikuinen ja sinun pitää ajatella elämääsi eteenpäin. Voimia sinulle ja lämmin halaus!
Jos sinulla on voimia siihen, hakeudu terapiaan käsittelemään näitä asioita. Olet vielä niin nuori että loppuelämäsi voi olla aivan erilaista kun saat lapsuutesi tapahtumat käsiteltyä kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
No voihan lässyn lässyn. Kai ne pojat joskus poikienkin kans on. Ja mikä siis antaa oikeuden sikailuun? Mulla muuten myös äiti henkisesti sairas . Selitäpä se. Liikaa naisten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
Vanhempi, jolla ei ole ollut edes sitä suht normaalia tunnesidettä omiin vanhempiinsa ja lapsuutta ei osaa luoda sitä omille lapsillekaan.
Nykyajan kermapersekakara ei vaan ymmärrä sitä, että siitä ei ole aikaakaan kun esim. lasten fyysinenpahoinpitely säädettiin laissa kielletyksi ja miten turvattu heidän lapsuutensa on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
No voihan lässyn lässyn. Kai ne pojat joskus poikienkin kans on. Ja mikä siis antaa oikeuden sikailuun? Mulla muuten myös äiti henkisesti sairas . Selitäpä se. Liikaa naisten kanssa?
Jos lapsi ei saa empatiaa lapsena, ei hän osaa sitä antaa omille lapsillekaan. Kyseessä ei ole mitenkään sukupuolisidonnainen asia. Kaikille lapsille ei ole suotu normaaliin tunne-elämään kykeviä vanhempia. Opi elämään sen kanssa, että mitään ihanne maailmaa ei ole. Surullisia ja traakisia asiota tapahtuu. Tervetuloa 70-luvun lapsen arkipäivään, jossa remmiä tuli ihan päiväkodissa.
Mulla sama mutta äidin kanssa. Nyt yli viis vuotta mennyt täydellisestä välien katkomisesta. Suosittelen lämpimästi psykoterapiaa. Mulle tuli noin vuosi katkaisusta täydellinen henkinen romahdus ja kävin kolmisen vuotta terapeutin kanssa lapsuutta läpi, nyt on parempi kaikin puolin. Ikävintä on tuo että pahoinpitelijä väittää kaikkea keksityksi, siinä saa ittensä todella sekaisin kun alkaa kyseenalaistaa omaa muistia ja kokemuksien aitoutta. Toki myös ekstrana se että pahoinpitelijä on oma vanhempi, jonka pitäisi olla se tuki ja turva maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
No voihan lässyn lässyn. Kai ne pojat joskus poikienkin kans on. Ja mikä siis antaa oikeuden sikailuun? Mulla muuten myös äiti henkisesti sairas . Selitäpä se. Liikaa naisten kanssa?
Voiko toinen poika korvata puuttuvan isän ja isän mallin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
Vanhempi, jolla ei ole ollut edes sitä suht normaalia tunnesidettä omiin vanhempiinsa ja lapsuutta ei osaa luoda sitä omille lapsillekaan.
Nykyajan kermapersekakara ei vaan ymmärrä sitä, että siitä ei ole aikaakaan kun esim. lasten fyysinenpahoinpitely säädettiin laissa kielletyksi ja miten turvattu heidän lapsuutensa on ollut.
Hyvä lapsuus on sitä että lapsuus on hyvä muiden saman ikäluokan lapsiin verrattuna. Lapsi ei vertaa saamaansa kohtelua vuosikymmenien takaisiin malleihin, vaan siihen maailmaan jonka hän näkee ympärillään nyt. Ja ihmeesti ne muiden vanhemmat osaavat olla ihmisiksi. Eikä hyvään lapsuuten ja elämään riitä läheskään se, että säästyy lyömiseltä. Lapsi saa vaatia vanhemmaltaan PALJON enemmän, kuin että ei tule lyödyksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet kärsivät aikamme suurimmasta epätasa-arvosta eli isättömyydestä.
Sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä. Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia. On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esim. sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville.
Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin ja eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on edelleen avioerojen lisääntyminen. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää, päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, sama peruskoulun ala-asteilla. Pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa.
No voihan lässyn lässyn. Kai ne pojat joskus poikienkin kans on. Ja mikä siis antaa oikeuden sikailuun? Mulla muuten myös äiti henkisesti sairas . Selitäpä se. Liikaa naisten kanssa?
Jos lapsi ei saa empatiaa lapsena, ei hän osaa sitä antaa omille lapsillekaan. Kyseessä ei ole mitenkään sukupuolisidonnainen asia. Kaikille lapsille ei ole suotu normaaliin tunne-elämään kykeviä vanhempia. Opi elämään sen kanssa, että mitään ihanne maailmaa ei ole. Surullisia ja traakisia asiota tapahtuu. Tervetuloa 70-luvun lapsen arkipäivään, jossa remmiä tuli ihan päiväkodissa.
No, sitten nuo tunne-elämään kykenemättömät vanhemmat saavat sulattaa kiltisti sen, että heidän lapsensa eivät kykene olemaan tekemisissä heidän kanssaan. Ikävä juttu ja "traakinen", mutta emme elä "ihanne maailmassa".
Minun isäni on pyytänyt anteeksi rankkaa ruumiillista kuritusta. Se oli aikoinaan tapa useissa perheissä.
Olen keski-ikäinen. Anteeksipyytämisen jälkeen välimme lämpenivät joskaan ne ei ole ollee poikki koskaan tästä syystä.
Vaatii vanhemmalta paljon pyytää anteeksi ja tunnustaa toimineensa väärin.
Alue: Aihe vapaa
Moi!
Minun lapsuudenkodissani huono kohtelu oli enemmän henkistä ja muuta heitteillejättöä. Ei ole lapsillani mummia ja ukkia minun puoleltani, mutta en sure ko. asiaa. Miksi surisin sitä että kaksi ei niin älykästä ihmistä jotka elävät omaa itsekästä ja köyhää kuplaansa eivät ole lasteni elämässä? En enää mitenkään! Nuorempana harmitti, mutta sitten itsenäistyin ja napanuorani katkesi.