Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Perheväkivalta jätti arvet - täysi-ikäisenä välit poikki vanhempiin
22.04.2016 |
Anteeksi kun avaudun, mulla on aika turvaton olo vaikka näin on kai parempi. Ikää minulla 21 ja en asu kotona enää. Perhe on ollut minulle aina tärkein, mutta kasvoin perheväkivallan keskellä. Isä vihasi työtään ja kai elämäänsä muutenkin, kun purki aggressiotaan minuun retuuttamalla ja paiskomalla jos vaikka sanoin jotain mistä hän ei pitänyt. Nyt ei puhuta mistään fyysisestä kurituksesta (joka tuli laittomaksi 10 vuotta ennenkuin synnyin), vaan puhtaasta pahoinpitelystä ja väkivallasta. Jatkuvasta sellaisesta. Kuuntelin huoneessani aina puolella korvalla, ettei isä mene retuuttamaan pikkusisaruksia. Niissä tilanteissa menin väliin ottamaan iskut vastaan. Isälle oli onneksi ihan samantekevää kenet hän retuutti, jos vaikka pikkuveli kaatoi vahingossa maitolasin. Pääasia, että jotain sattui ja oman ärsytyksen sai purettua jotenkin.
Samaa kesti teini-ikään asti, jonka jälkeen muuttui henkiseksi väkivallaksi - nöyryytykseksi jne. Traumat ja pelothan se kaikki jätti jälkeensä, tietenkin. Silti jotenkin aina säälin isääni, ja vaikka jouduin terapiaan koska syntyneet pelot hallitsivat elämää, sairastuin syömishäiriöön jne, halusin suojella isää siltä totuudelta, että hänen tekonsa aiheuttivat tämän kaiken.
Minulle olisi riittänyt anteeksipyyntö ja aito katumus noista teoista, ja siitä mitä kaikkea mulle siitä aiheutui. Olisimme voineet yrittää vielä rakentaa isä-tytär-suhdetta, ja jos saisin lapsia joskus, isä voisi korjata virheensä olemalla sitten hyvä ja rakastava isoisä. Se olisi ollut mulle ihan mittaamattoman tärkeetä, koska jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden ja halusin sen omalle isälle antaa. Otin puolisen vuotta sitten asian vihdoin puheeksi isäni kanssa ja kerroin kaiken, että muistan yksityiskohtaisesti lukemattoman monet pahoinpitelyt, ja että mun elämä on ollut sen takia vaikeaa. Hän nauroi minulle päin naamaa, ilkkui ja väitti valehtelijaksi. Äiti järkyttyi tilanteesta ja oli isän puolella. Kaikki kun tapahtui häneltä salassa aina niin omasta rakkaasta varmasti vaikea uskoa tuollaista.
Olen ottanut asian puheeksi vielä kahdesti tuon jälkeen, viimeisen kerran noin viikko sitten. Vastaanotto oli samaa ilkkumista. Päätin silloin viimeinkin, että olkoon sitten, minä annan nyt periksi. En tule saamaan anteeksipyyntöä, eikä kyseinen henkilö tule koskaan tajuamaan mitä teki. Minulla on työpaikka ja yritän kovasti päästä kouluun, minä pärjään kyllä elämässä. Vaikka tuntuu tosi pahalta niin uskon, että tämä on oikea päätös, en halua olla vanhempiini yhteydessä enää.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (52)
Uhri saa itse päättää miten suhtautuu rikoksen tekijään, yksinkertaista. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Väärää vaihtoehtoa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa, että otit asian puheeksi. Kyllä se jotain jätti heidänkin mieliinsä ihan varmasti. Voi olla psykologinen puolustusreaktio alkaa naureskella ja ilkkua. Kuka sitä haluaisi myöntää asian ja sanoa muistavansa. Mäkin varmaan sanoisin, etten muista. Tekisi niin pahaa muistaa.
Vieläkö on pikkusisaruksia kotona? Tee lastensuojeluilmoitus!!! Ei väkivaltaa tarvi hyssytellä tai piilotella. Ihan oikeesti!!
Toi on niin kauheeta toi kaipuu olla niiden omien vanhempien silmissä se ihana lapsi. Sitä niin toivoo ne kehut niiltä omilta vanhemmilta. Itse tein lapseni kanssa omasta mielestä hienot tarjoilut, eikä äiti paikalla ollessaan sanonut mitään. Huomasin, että olisin toivonut hänen kehujaan.
Vierailija kirjoitti:
Musta on todella surullista lukea näitä ihmisiä, jotka katkaisevat välit vanhempiin eivätkä edes aikuisiällä kokeile uudestaan tulla väleihin vanhempien kanssa. Tuntuu, että jotkut jäävät jotenkin tuollaiselle lapsuusiän tasolle, ettei voida antaa anteeksi vanhempien väärinkohteloa ym. Ei osata jotenkin edes ajatella vanhempien kannalta mitä olisi voinut tapahtua. Ymmärrän, että jos on ääritapauksia, mutta ei minullakaan ole ollut hyviä vanhempia, mutta en ole niihin kokonaan välejä katkaissut.
Minun kohdallani ainakaan ei ole kyse vain jostain lapsuuden tapahtumista, vaan vanhempani käyttäytyvät samanlailla edelleen. Itseasiassa meno on pahentunut. Sairastun henkisesti heidän lähellään ja tiedän että niin tulee käymään jatkossakin vaikka asiat on sillä tavalla käsitelty mielessäni että voin elää hyvää elämää kaukana heistä. Jos saisin anteeksipyynnön saattaisin harkita, mutta tuskin sekään enää niin muuttaisi mitään. Ei sellainen anteeksipyyntö ole aito että pyydetään anteeksi jotain minkä on ensin vuosikausia kieltänyt tapahtuneen ja syyttänyt vain minua. Nyt kyn olen äiti, on oma henkinen hyvinvointini tärkeää lasteni kannalta. He tarvitsevat hyvän äidin, ei ahdistunutta hermoraunioita. Vanhempani ovat mahdollisuutensa saaneet, vuosia yritin, enää en.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ollut pidempi tie käsitellä sen mahdollistajavanhemman osuus. Väärintekijän suhteen tilanne on tavallaan selkeä, koska hän tekee avoimesti pahaa. Sen sijaan mahdollistajan osuus on passiivisempi ja epäselvempi ja yleensä hän pelaa marttyyrikortin todella taitavasti, saattaa olla erityisen "hyvä" ihminen. Kokemukseni mukaan siihen dynamiikkaan väliinmeno ei tuota mitään hyvää. He ovat kummatkin saman kolikon eri puolet ja yhtä syyllisiä väkivaltaan. Parempi on jättäytyä kokonaan pois ja katkaista välit, jos kuviota yhä pyöritetään.
Sama täällä. Minulla meni 3-kymppiseksi asti ennen kuin tajusin että tuo mahdollistaja oli yhtä syyllinen ja saan olla hänelle yhtä vihainen. Luulin olevani jotenkin poikkeuksellisen vahva ihminen kun ajattelin lapsesta asti, että äidin asemassa olisin puuttunut isän käytökseen. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että se on ihan jokaisen aikuisen velvollisuus ja jokainen aikuinen pystyy siihen. Pitää pystyä siihen. Myös äitini. Hän esiintyy aina heikkona ja puolustuskyvyttömänä ja olen pikkutytöstä asti tuntenut tarvetta suojella häntä. Vaikka hänen olisi pitänyt suojella minua. Ja vasta nyt tajuan, että ei äitini mitään suojelua kaipaa. Eikä hänellä ollut oikeutta esiintyä heikkona ja suojelua tarvitsevana lapsensa edessä, sääliä kerjäten. Hän on aikuinen ihminen kuten muutkin ja vastuussa itsestään kuten muutkin.
Ja vaikka heillä ei enää ole mitään valtaa minuun kun asun omillani ja olen aikuinen, viha ei hellitä. Ja nyt en enää tunne edes syyllisyyttä siitä.
Meillä ei ole koskaan ollut fyysistä väkivaltaa. Vanhemmat syntyneet 50-luvulla suuriin lestadiolaisperheisiin. Isovanhemmat tehneet pitkiä päiviä metsällä ja lapset ovat huolehtineet itsestään ja toisistaan ilman vanhempien tukea ja apua.
Minä synnyin 90-luvulla ja jäin vanhempieni ainoaksi lapseksi. Ovat suoraan sanoneet, että hankkivat minut, koska lapsia vaan kuuluu hankkia ja kasvattivat minut kuten heidät on kasvatettu.
Kasvatin itse itseni, vaikka se ei ollut helppoa. Yhteiskunta ei enää toimi samalla tavalla kuin 50-luvulla, eikä minulla ollut edes sisaruksia, joihin tukeutua.
17-vuotiaana aloin käymään terapiassa purkamassa tätä turvattomuuden ja hylkäyksen tunnetta. Tajusin, etteivät vanhempani ole oikeastaan koskaan olleet millään tavalla osa elämääni. He maksoivat ruoan, vaatteet ja katon pään päälle, mutta emotionaalista tukea ei missään asiassa herunut. Ensimmäisen kerran halasivat minua, kun pääsin ripille.
Jouduin suljetulle hetkeksi täytettyäni 20 ja koko vyyhti alkoi purkautumaan. Vanhempani tajusivat, etteivät olleet koskaan henkisesti paikalla lapsuudessani ja ovat hyvin pahoillaan siitä. Nyt olen 25-vuotias ja välit vanhempiini ovat paremmat kuin koskaan. Elämässä en ole saavuttanut yhtään mitään (koulut kesken, ei töitä, kasa mielenterveysongelmia), mutta joka päivä tuntuu vähän valoisammalta.
En tiedä liittyikö tämä aiheeseen, mutta olisi kiva kuulla, jos löytyy muita samankaltaisen lapsuuden kokeneita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on todella surullista lukea näitä ihmisiä, jotka katkaisevat välit vanhempiin eivätkä edes aikuisiällä kokeile uudestaan tulla väleihin vanhempien kanssa. Tuntuu, että jotkut jäävät jotenkin tuollaiselle lapsuusiän tasolle, ettei voida antaa anteeksi vanhempien väärinkohteloa ym. Ei osata jotenkin edes ajatella vanhempien kannalta mitä olisi voinut tapahtua. Ymmärrän, että jos on ääritapauksia, mutta ei minullakaan ole ollut hyviä vanhempia, mutta en ole niihin kokonaan välejä katkaissut.
Minun kohdallani ainakaan ei ole kyse vain jostain lapsuuden tapahtumista, vaan vanhempani käyttäytyvät samanlailla edelleen. Itseasiassa meno on pahentunut. Sairastun henkisesti heidän lähellään ja tiedän että niin tulee käymään jatkossakin vaikka asiat on sillä tavalla käsitelty mielessäni että voin elää hyvää elämää kaukana heistä. Jos saisin anteeksipyynnön saattaisin harkita, mutta tuskin sekään enää niin muuttaisi mitään. Ei sellainen anteeksipyyntö ole aito että pyydetään anteeksi jotain minkä on ensin vuosikausia kieltänyt tapahtuneen ja syyttänyt vain minua. Nyt kyn olen äiti, on oma henkinen hyvinvointini tärkeää lasteni kannalta. He tarvitsevat hyvän äidin, ei ahdistunutta hermoraunioita. Vanhempani ovat mahdollisuutensa saaneet, vuosia yritin, enää en.
Sekä tietysti en ota riskiä sen suhteen että lapseni joutuisivat kokea edes pienessä määrin samaa kuin minä. Vanhempani eivät osaa olla vanhempia, kuinka he yhtäkkiä osaisivat olla isovanhempia, kohdella lapsiani hyvin, kun minuakaan eivät kyenneet?
Tämä voi olla shokki sulle, mutta kyllä sun äiti tiesi ja tietää. Se on juurikin niin yksinkertaista, aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole koskaan ollut fyysistä väkivaltaa. Vanhemmat syntyneet 50-luvulla suuriin lestadiolaisperheisiin. Isovanhemmat tehneet pitkiä päiviä metsällä ja lapset ovat huolehtineet itsestään ja toisistaan ilman vanhempien tukea ja apua.
Minä synnyin 90-luvulla ja jäin vanhempieni ainoaksi lapseksi. Ovat suoraan sanoneet, että hankkivat minut, koska lapsia vaan kuuluu hankkia ja kasvattivat minut kuten heidät on kasvatettu.
Kasvatin itse itseni, vaikka se ei ollut helppoa. Yhteiskunta ei enää toimi samalla tavalla kuin 50-luvulla, eikä minulla ollut edes sisaruksia, joihin tukeutua.17-vuotiaana aloin käymään terapiassa purkamassa tätä turvattomuuden ja hylkäyksen tunnetta. Tajusin, etteivät vanhempani ole oikeastaan koskaan olleet millään tavalla osa elämääni. He maksoivat ruoan, vaatteet ja katon pään päälle, mutta emotionaalista tukea ei missään asiassa herunut. Ensimmäisen kerran halasivat minua, kun pääsin ripille.
Jouduin suljetulle hetkeksi täytettyäni 20 ja koko vyyhti alkoi purkautumaan. Vanhempani tajusivat, etteivät olleet koskaan henkisesti paikalla lapsuudessani ja ovat hyvin pahoillaan siitä. Nyt olen 25-vuotias ja välit vanhempiini ovat paremmat kuin koskaan. Elämässä en ole saavuttanut yhtään mitään (koulut kesken, ei töitä, kasa mielenterveysongelmia), mutta joka päivä tuntuu vähän valoisammalta.
En tiedä liittyikö tämä aiheeseen, mutta olisi kiva kuulla, jos löytyy muita samankaltaisen lapsuuden kokeneita!
Tuossa voi ehkä olla syy siihen, että vanhemmat kasvattavat lapsensa vuosikymmeniä sitten vanhentuneilla metodeilla. Jos lapset on hankittu tavan vuoksi, vanhempia ei kiinnosta ikinä miettiä miten se lapsi pitäisi kasvattaa. Vanhempia ei kiinnosta katsoa ympärilleen, miten maailma on muuttunut ja miten nyt pitää toimia. Ja ongelmiahan siitä tulee, sitten kun lapsi huomaa miten erilaista kohtelua hän saa kuin muiden perheiden lapset.
Vierailija kirjoitti:
Oliko ap isäsi muuten rakastava? Siis touhusiko hän teidän lasten kanssa ja halasi yms? Mun serkulla vastaava tilanne, hän kertoi siitä vasta nyt aikuisiällä. Minun muistoihini kuuluu vain että hänen isänsä vietti paljon aikaa meidän lasten kanssa ja jos olin yökylässä luki kirjaa yms. En millään voi uskoa että hän aina välillä on muuttunut pahoinpitelijäksi mutta tuskin serkkukaan noita juttuja keksii päästänsä. Voimia sulle!
Meillä vähän sama juttu äidin kanssa. Taustalla oli suvun taakkaa, elämän vaikeuksia ja neurologista vammaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut aika paljon historiallisia romaaneja, myös niitä jotka on kirjoitettu jopa sata vuotta sitten. Niissäkin oli vanhempia, jotka eivät hyväksyneet lapsen lyömistä. Lasta lyövät puolustelevat aina itseään sillä, että se oli ennen tapana. Mutta olikohan? Miten yleistä se oli?
Onhan nykyäänkin vanhempia jotka lyövät lapsiaan. Paljon. He tulevat selittämään aikanaan, että se oli silloin tapana ja mutkin tekivät sitä. Joo, niin tekevätkin. Mutta ei enemmistö eikä se ole tapana. Onkohan se ollut milloinkaan?
Tuo mahdollistajaosuus on itselleni ollut vaikea paikka ja olin lähemmäs 30v kun lopulta kunnolla tajusin äitini osuuden asioihin. Äitini teki itsestään uhrin. Toki hän sitä olikin, enkä sitä yhtään väheksy. Isä oli häntäkin kohtaan hyvin julma ja kontrolloiva. Mutta äiti piiloutui uhriuden viitan alle. Opin pitämään normaalina äidin itsensä julmaa käytöstä minua kohtaan koska isä, äidillä oli niin vaikeaa isän kanssa. Itseasiassa äiti on varmasti vahingoittanut minua enemmän, se oli vain syvemmin piilossa.
Äiti oli hyvin ristiriitainen. Hän purki ongelmansa isän kanssa päälleni mutta silti palvoi isää ja keskittyi tämän ympärille. Minä jäin tarpeineni sivuun. Kun olin tarpeeksi vanha puhumaan asioista äidin kanssa, hän ei suinkaan kieltänyt isän tekosia, mutta suhtautui niihin tosi lunkisti. Niin kuin ne olisivat jotain mitä kuuluukin tapahtui, kuin hän olisi niistä täysin irrallinen. Ja piti tietysti omaa uhrin rooliaan pahempana. Omat tekonsa joko kielsi, käänsi vian minun päälleni tai syytti isää. Isä käski, isä pakotti. Ja minä annoin anteeksi vaikkei anteeksipyyntöä tullut, uskoin että eihän äiti muuta voinut.
Vanhempani erosivat kun olin noin 25v. Isä jätti äidin. Äidille asia tuli kamalana shokkina. Vaikka hän oli vuosia purkanut pahaa oloaan isän kanssa minulle, ei hän millään olisi halunnut erota. Olin äidille tuki ja turva eron suhteen. Uskoin että välimme vihdoin korjaantuvat kun se pahin on kuvioista ulkona eli isä. Enää ei olisi isä pakottamassa ja käskemässä, vaikuttamassa äitiin. Mutta mitään parannusta ei tapahtunutkaan. Äiti alkoi käyttäytyä vain pahemmin. Hänen todelliset kasvot paljastui eron jälkeen, enää ei voinut piiloutua isän taakse. Ja äidillä oli nopeasti eron jäljeen jo uusi kumppani jonka kanssa löytynyttä onnea hehkutti eli kyse ei ollut siitäkään että hän olisi eron takia oikeasti romahtanut. Uuden kumpoanin myötä hän käänsi minulle totaalisesti selkänsä.
Alue: Aihe vapaa
Minulle on ollut pidempi tie käsitellä sen mahdollistajavanhemman osuus. Väärintekijän suhteen tilanne on tavallaan selkeä, koska hän tekee avoimesti pahaa. Sen sijaan mahdollistajan osuus on passiivisempi ja epäselvempi ja yleensä hän pelaa marttyyrikortin todella taitavasti, saattaa olla erityisen "hyvä" ihminen. Kokemukseni mukaan siihen dynamiikkaan väliinmeno ei tuota mitään hyvää. He ovat kummatkin saman kolikon eri puolet ja yhtä syyllisiä väkivaltaan. Parempi on jättäytyä kokonaan pois ja katkaista välit, jos kuviota yhä pyöritetään.