Millaisessa perheessä ei saa näyttää negatiivisia tunteita?

Meillä ei ainakaan saanut ikinä itkeä (tai sai, jos oli pieni lapsi ja/tai sattui joku tosi paha haveri). Mutta siitä sanottiin aina, että on noloa ja kaikki nauraa sulle. Aikuisiällä itkiessäni päällimmäisin tunne on siis häpeä, ja peittelen itkua viimeiseen asti tai menen johonkin piiloon jos itkettää.

Eikös se Mari Palosaari blogissaan kirjoitannut, että heillä lapsi ei saa itkeä, jos aikuiset ei puhu kanssaan samaa kieltä. Nähtävästi lapsille ei sallita itkua, kun he ovat vieraan ihmisen kanssa hädissään.

Meillä ei saanut, tulos paljon käsittelemättömiä asioita, lamaannusta, masennusta, fyysisiä vaivoja ja tod, näk. työkyvyttönmyys 45-v.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ainakaan saanut ikinä itkeä (tai sai, jos oli pieni lapsi ja/tai sattui joku tosi paha haveri). Mutta siitä sanottiin aina, että on noloa ja kaikki nauraa sulle. Aikuisiällä itkiessäni päällimmäisin tunne on siis häpeä, ja peittelen itkua viimeiseen asti tai menen johonkin piiloon jos itkettää.

Eli sun vanhemmat häpesi sitä itkua ja siksi sitä ei "saanut" tehdä. Okei, tämä oli jo valaisevaa, kun minä en ole tuota asiaa oikein tajunnut, että miksi ihmeessä jotkut vanhemmat toimivat niin. Mutta kyllä minä tuon ymmärrän, että noin voi käydä. Seuraukset sitten eivät ole kovin mukavat sille lapselle. Ap

Minun kotonani ei saanut. Kaiken piti olla kivaa tai sitten piti olla hiljaa. Osoittaa kiitollisuutta asioista, jotka oli eteeni kannettu. Äidille tuli paha mieli, jos oli jotain negatiivista ja äidillä oli paha mieli niin se oli minun syyni ja isä haukkui minut siitä. Jos olin tyytymätön jostain, minut syyllistettiin kaikesta mitä olin saanut, ja kuinka vanhempani olivat kaikkensa eteeni tehneet, nyt äitisi itkee kiittämättömyyttäsi makuuhuoneessa jne. Opin hiljaiseksi ja olemaan näyttämättä tunteitani.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei saanut, tulos paljon käsittelemättömiä asioita, lamaannusta, masennusta, fyysisiä vaivoja ja tod, näk. työkyvyttönmyys 45-v.

Miksi ei saanut? Tai miten se käytännössä näkyi? Ja oletko aikuisena miettinyt ja päätellyt, että miksi vanhemmilla oli sellainen periaate? Tai mistä tämä periaate johtui? Ap

Vierailija kirjoitti:

Minun kotonani ei saanut. Kaiken piti olla kivaa tai sitten piti olla hiljaa. Osoittaa kiitollisuutta asioista, jotka oli eteeni kannettu. Äidille tuli paha mieli, jos oli jotain negatiivista ja äidillä oli paha mieli niin se oli minun syyni ja isä haukkui minut siitä. Jos olin tyytymätön jostain, minut syyllistettiin kaikesta mitä olin saanut, ja kuinka vanhempani olivat kaikkensa eteeni tehneet, nyt äitisi itkee kiittämättömyyttäsi makuuhuoneessa jne. Opin hiljaiseksi ja olemaan näyttämättä tunteitani.

Ihan sama täällä. Olen kiltti kynnysmatto ja miellytän muita, en näytä kielteisiä tunteitani esim. töissä. Kärsin usein ahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kotonani ei saanut. Kaiken piti olla kivaa tai sitten piti olla hiljaa. Osoittaa kiitollisuutta asioista, jotka oli eteeni kannettu. Äidille tuli paha mieli, jos oli jotain negatiivista ja äidillä oli paha mieli niin se oli minun syyni ja isä haukkui minut siitä. Jos olin tyytymätön jostain, minut syyllistettiin kaikesta mitä olin saanut, ja kuinka vanhempani olivat kaikkensa eteeni tehneet, nyt äitisi itkee kiittämättömyyttäsi makuuhuoneessa jne. Opin hiljaiseksi ja olemaan näyttämättä tunteitani.

Ihan sama täällä. Olen kiltti kynnysmatto ja miellytän muita, en näytä kielteisiä tunteitani esim. töissä. Kärsin usein ahdistuksesta.

Lisään vielä, että käsittääkseni vanhempani olivat sitä mieltä, että negatiivisten tunteiden näyttäminen on huonoa käytöstä. Siksi ei saanut. Heidän mielestä oli hyvää kasvatusta kitkeä kiukuttelut ja narinat ja epäkiitollisuudet pois lapsesta. Terv. tuo "ihan sama täällä jne.".

Jaa-a, sitä olen ihmetellyt minäkin. Kai siinä on kyse ylikontrolloivuudesta ja halusta ylläpitää kivan perhe-elämän kulisseja.

Toisaalta ihmisillä voi olla myös vähän eri kävitykset negatiivisten tunteiden näyttämisen tavasta. En nyt väitä, että ap ajaa tätä takaa, mutta tulee mieleen, kun kerran riitelin yhden ystävän kanssa siitä, onko ok nimitellä suuttuessaan toista. Minusta se ei ole ok edes vihaisena - kiroilla saa ja huutaa, mutta toisen (varsinkin lapsen) mitätöiminen haukkumisella ei ole sallittavaa. Hänen mielestään "tunteille ei mitään voi", ja täytyy saada suuttua siten kuten haluaa.

Yhtä hyvin voisi sanoa, että väkivalta on sitten ok suuttuessa. Ei ole. Negatiivisten tunteiden ilmaisemisen tapaa voi siten minusta rajoittaa, jotta ei aiheuteta pysyvää vahinkoa, joka ei sovun  solmimisella korjaannu.

Mutta joo, ilman muuta saa olla vihainen ja ilmaista sen. Lapset JA aikuiset.

Yksi ongelma voi ilmetä eri perheissä ja eri tilanteissa eri tavoin, niin myös se, ettei saa ilmaista negatiivisia tunteita.

Yksi vaihtoehto on, että esim. toinen vanhemmista ei kestä heikkoutensa myöntämistä ja vaatii vahvuutta ilmentävää käyttäytymistä itsensä lisäksi myös muilta läheisiltään. Heikkouden ilmaukset ovat hänelle uhka, koska ne muistuttavat häntä siitä, että kaikkea ei voi kontrolloida ja elämää ei voi hallita 100%:sti. Nämä siirtyvät mallioppimisen kautta usein sukupolvelta toiselle.

Hän on saattanut omaksua positiivisen ajattelun eetoksen moraaliseksi oikeutukseksi vaatimukselleen. Se on nykyisin yhä yleisempää. On vaikeaa nousta vastustamaan "positiivista" ihmistä :)

Käytännössä tilanteet lienevät enemmän näkymättömiä: lapset vaikenevat ongelmistaan, saattavat oireilla epäsuorasti (syömishäiriöt, pakko-oireinen käyttäytyminen), puolisot viestivät epäsuorasti toisilleen negatiivisia tunteita herättävistä asioista, ongelmista; negatiivinen jännite purkautuu ehkä hallitsemattomina raivokohtauksina, jotka lakaistaan maton alle ja sen jälkeen ollan kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan?

Ø.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kotonani ei saanut. Kaiken piti olla kivaa tai sitten piti olla hiljaa. Osoittaa kiitollisuutta asioista, jotka oli eteeni kannettu. Äidille tuli paha mieli, jos oli jotain negatiivista ja äidillä oli paha mieli niin se oli minun syyni ja isä haukkui minut siitä. Jos olin tyytymätön jostain, minut syyllistettiin kaikesta mitä olin saanut, ja kuinka vanhempani olivat kaikkensa eteeni tehneet, nyt äitisi itkee kiittämättömyyttäsi makuuhuoneessa jne. Opin hiljaiseksi ja olemaan näyttämättä tunteitani.

Ihan sama täällä. Olen kiltti kynnysmatto ja miellytän muita, en näytä kielteisiä tunteitani esim. töissä. Kärsin usein ahdistuksesta.

Lisään vielä, että käsittääkseni vanhempani olivat sitä mieltä, että negatiivisten tunteiden näyttäminen on huonoa käytöstä. Siksi ei saanut. Heidän mielestä oli hyvää kasvatusta kitkeä kiukuttelut ja narinat ja epäkiitollisuudet pois lapsesta. Terv. tuo "ihan sama täällä jne.".

Niin muistaakseni oli, negatiivisten tunteiden esille tuominen oli huonoa käytöstä ja siksi tuomittavaa. Sillä ei ollut välillä, mikä negatiivisten tunteideni aiheuttaja oli, vanhempani olivat enemmän kiinnostuneita siitä että epämiellyttävä tilanne saatiin loppumaan minut vaientamalla ja syyllistämällä käytöksestäni.

Samoin konfliktitilanteihin joutuessani vanhempani etsivät vian minusta, olin todennäköisesti ollut väärässä, kyllä muut tietävät paremmin ja minun on paras antaa periksi ja mahdollisesti pyytää anteeksi.

Nyt tällä kiltiksi opettamisella ei meinaa pärjätä, koen aina ettei kritiikkini ole oikeutettua, muut ovat oikeammassa. Jos vastustan jotain, oloni on hyvin epävarma ja annan helposti periksi. Olen epävarma sosiaalisissa tilanteissa, välttelen kriisitilanteita. Ennen tyttöjen kiltteys oli hyve, nyt se on minulle kirous kun on vaikea pitää puoliaan.

Rauhalllisessa ja huomaavaisessa.

Varmaan teille monelle on sitten aikuisena ollut vaikea tietää, että miten niitä omia negatiivisia tunteita on sopivaa näyttää. Miten olette oppineet sitä? Oletteko saaneet siihen apua? Vai ettekö ole koskaan oppineet sitä, vaan luovitte niillä selviytymiskeinoilla, jotka lapsena opitte? Ap