Onko omien isovanhempien tunteminen tärkeää

Kaipaako niitä jos niitä ei koskaan ollutkaan? Sen tiedän että omaa vanhempaansa kaipaa jos ovat eronneet ennen syntymää yms.

Ei minun mielestäni. Onhan se kiva tuntea sukuaan ja juuriaan, mutta jos mietin vaikka omia vanhempiani, eipä heidän tuntemisestaan mitään iloa omille lapsilleni ole tullut. Juu, eivät ole ihan tasapainoisimmasta päästä.

Miehen vanhemmat taas ovat oikein mukavia, mutta asuvat niin kaukana, että todella harvoin heitäkään näkevät.

Kyllä se yleensä jossain vaiheessa elämää alkaa harmittaa, jos ei isovanhempiaan yhtään tunne. 

Heidän kuolemisensa on ensimmäinen kokemus läheisen kuolemasta. On sillä varmaan joku merkitys kehitykselle. Jos siis mennään tavanomaisessa järjestyksessä.

Ei se kehityksen kulkuun vaikuta sen enempää mitä kaikki hyvät ja huonot ihmissuhteet.

Mutta laajemmassa mittakaavassa sukupolvet ylittävät ihmissuhteet ovat kyllä tärkeitä monen asian kannalta ja näitä kannattaa vaalia.

Itse en ole koskaan ollut kovin läheinen isovanhempieni kanssa. Oman perheeni kanssa (olen 22) olen tosi läheinen, mutta jotenkin isovanhempia ei tule nähtyä kuin 2-3 kertaa vuodessa, vaikka suht lähellä asuvatkin.

Isovanhemmilleni (äidin vanhemmat) vain kilpaa urheilevat lapsenlapset merkkaavat. Itse olen muusikko (en mikään julkkis), joten mitäs minusta :D

Isäni äiti ei oo ollut kuvioissa aikoihin. Isäni on vihainen, koska äitinsä jätti joskus perheensä ja katosi 20 vuodeksi. Isänisää tulee eniten nähtyä, mukava mies.

Asuin vuoden Malagassa suomalaisen eläkeläisrouvan kanssa. Hän tuntuu enemmän mummulta, kuin oikeat isovanhempani.

Vierailija kirjoitti:

Ei se kehityksen kulkuun vaikuta sen enempää mitä kaikki hyvät ja huonot ihmissuhteet.

Mutta laajemmassa mittakaavassa sukupolvet ylittävät ihmissuhteet ovat kyllä tärkeitä monen asian kannalta ja näitä kannattaa vaalia.

Jaa. Mikäs näissä sinusta on niin tärkeää? Ihan vilpittömästi kyselen.

Noh, mun omat isovanhempani äitini puolelta olivat jo kuolleet kun synnyin ja isän isä kuoli kun olin 5. Isän äiti jäi tosi etäiseksi, asui kaukana ja oma isänikin suhtautui silleen varauksellisesti. Kerran, pari vuodessa käytiin muodollisuuskäynti ja isä kait soitteli hänelle. No tääkin mummo kuoli kun olin kasilla. Ei sitä osaa kaivata semmosta, mitä ei ole ollut. Toinen kummitätini sekä äitini täti ja eno olivat mulle semmoiset tärkeät vanhemmat ihmiset lähipiirissäni.

Meidän lapsilla ei ole kuin yksi mummo, monen sadan kilometrin päässä. Omat vanhempani ovat eronneet ja äitini kuoli ennen kuin lapseni syntyivät. Isäni on jo ylinpari vuosikymmentä asunut Ruotsissa, eikä ole edes minuun pitänyt yhteyttä kuin joulukorttien verran, hänellä on siellä uusi perhe ja lapset ha lapsenlapset. Miehen isä on kuollut ja äiti tosiaan asuu kaukana. Mies soittelee kerran, pari viikossa äidilleen, käydään 4-5 kertaa vuodessa ja hän käy harvoin täällä (iäkäs jo), joskus puhuu lasten kanssa puhelimessa. Normaalit lahjat, kortit yms. tietenkin puolin ja toisin annetaan mutta rehellisesti sanottuna aitoa vuorovaikutusta ei ole, kun on niin pitkä välimatka. Hän on myös varsin iäkäs ja lapset varsinkin pienempänä vierastivat häntä, vaikka on ihan mukava ihminen.

En ole huomannut että lapset "kärsisivät". Tietysti olisi kiva jos olisi isovanhempia mut minkäs teet...

Minun isovanhemmat oli kaikki jo kuolleet kun olen syntynyt. Ei voi tuntea menetystä ihmisistä joita ei koskaan tuntenut. Vähän ovat niin kuin ketkä tahansa etäiset esivanhemmat.

Olen kyllä ollut kateellinen sellaisille, joilla on hemmottelevia isovanhempia ja heidän kanssa erityinen suhde. Mutta minulla on sitten erityinen suhde muihin sukulaisiin, täteihin ja setiin ja heidän lapsiin, isäpuoleen ja hänen äitiinsä, joka on ollut vähän kuin varamummo. Elämä on. Kaikilla ei ole kaikkea.