Sinä, joka lähdit "ihan hyvästä" suhteesta - oletko katunut?

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen lopettamisella ei ole mitään tekemistä toisen menettämisen kanssa. Olen ystävä jokaisen exän kanssa, pitkien suhteiden ja lyhyiden seksisuhteidenkin kanssa. Vaikka suhteesta lopettaa ja muuttaa sen osan joka ei toimi, en ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi poistaa ihmistä kokonaan elämästä. Miksi poistaisinkaan? Vaikka ero on kivulias paikka, on ex kuitenkin usein upea ystävä, joka tuntee ja ymmärtää hyvin.

Tätä yritin exäni kanssa ja sovittiin eroessa että pysytään ystävinä. Ystävyydestä suhteemme oli kuitenkin alkanut ja siihen se oli hyvä myös päättää....

Kunnes ex alkoi pyytelemään minua takaisin suhteeseen ja kun kieltäydyin, hän alkoi esittelemään uusia naisiansa edessäni (baarissa ym.). Vaikka tunteita ei enään ollutkaan, miin eihän toi kivalta tuntunut. Puheväleissä ollaan mutta eipä toi ystävyys sit käytännössä toiminutkaan.

Vierailija kirjoitti:

En kadu, koska nykyinen suhde on vielä parempi. En ehtinyt eroni jälkeen olla sinkkuna kovin kauan, kun tultiin kotiovelta iskemään.

Tää onnistuu vain naisilta.

Kannattaa laittaa myös joku "eräpäivå" pohdinnalle, vaikka kuukauden päähän niin ei sitten käy niin että sitä asiaa vatkaa ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa n. 1,5 vuotta sitten ja kyselin myös täällä neuvoa tilanteeseen. Meillä oli kans kaikki "ihan hyvin"; ei riidelty muttei ollut kipinääkään.

Täällä keskustelu venyi pitkäksi ja n. 95% mammoista kannusti jäämään suhteeseen ja miettimään vielä, muuten kaduttaa myöhemmin kun jättää hyvän miehen.

Jatkoin tällöin suhdetta ja yritettiin panostaa siihen; matkusteltiin ja harrastettiin yhdessä ym.

Kuitenkin ajatus erosta muhi kokoajan takaraivossa ja puoli vuotta sitten en vaan jaksanut enään. Tuntui että elämä valuu hukkaan enkä enää tunne itseäni, tunnen vain tämän parisuhde-minäni.

Nyt olen ollut puoli vuotta sinkkuna, muutin pikku paikkakunnalta Helsinkiin ja nautin elämästäni.
Olen 22-vuotias ja suhde kesti 6 vuotta. Päätös oli todella vaikea mutta en ole katunut hetkeäkään. :) Näin jälkeenpäin varsinkin mietittynä ollaan exän kans niin erilaisia ihmisiä mitä silloin kun alettiin seurustelemaan. :D

Mieti tarkkaan, mutta älä pelkää itsenäistymistä, tää on tosi siistiä kun pääsee alkuun! :)

-____- 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa laittaa myös joku "eräpäivå" pohdinnalle, vaikka kuukauden päähän niin ei sitten käy niin että sitä asiaa vatkaa ikuisesti.

Parisuhteenne erääntyy 13.5.2016, Muistattehan, että päättämättömästä parisuhteesta peritään 5% sakkoliha jokaiselta ylimenevältä päivältä. Yli 30 päivän ylitys parisuhteen päättämisestä johtaa Ulostusotteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa laittaa myös joku "eräpäivå" pohdinnalle, vaikka kuukauden päähän niin ei sitten käy niin että sitä asiaa vatkaa ikuisesti.

Parisuhteenne erääntyy 13.5.2016, Muistattehan, että päättämättömästä parisuhteesta peritään 5% sakkoliha jokaiselta ylimenevältä päivältä. Yli 30 päivän ylitys parisuhteen päättämisestä johtaa Ulostusotteeseen.

Hahahaaaa olitpas sinä nyt vallan hauska! Susta tulee varmaan seuraava hedberg.... vai kolahtiko 😉

Jätä se sika

Vierailija kirjoitti:

Olisiko mahdollista ottaa etäisyyttä joksikin aikaa, että menisit vaikka yksin lomalle jonnekin ja katsoisit miltä olo tuntuu. Itse muistan aina pidempään erossa ollessa parhaiten miksi toista rakastan, kun arkena on aina liian pitkän aikaa. Kylki kyljessä kun on 16h vuorokaudessa niin toinen alkaa ärsyttämään. Esim. Työmatkalla tulee jo kuitenkin ikävä. Sitä kaipaa semmoista 100 % omaakin aikaa ilman että toinen on parin metrin päässä kokoajan toljottamassa.

TÄMÄ! Nimim. 24/7 yhdessä töissä ja vapaalla!!!

Minä olin "ihan hyvässä" suhteessa ja halusin lopulta eron. Noin kolmesti vuodessa laitoimme "mitä kuuluu" viestejä ja ihan hyvissä väleissä olimme. Kaksi vuotta kului, aika oli kullannut muistot ja halusin epätoivoisesti tämän exäni takaisin. Aloin pitämään tiiviimmin yhteyttä ja tapasimmekin useamman kerran. Noiden yhteydenpitojen ja tapaamisten myötä huomasin, että olemme molemmat muuttuneet -eri suuntiin. Siihen hiipui se.

Edelleen pidämme toki yhteyttä, useinkin ja lämmöllä häntä muistelen, mutta kumppania hänestä en enää halua. En kuitenkaan yhtään kadu että otin selvää asiasta, sain mielenrauhan ja voin jatkaa elämääni :)

Läksin 10 vuotisesta , periaatteessa hyvästä suhteesta. Huonoa seksiä ja puuttui "se jokin". En ole katunut, pari ekaa vuotta mietin muutamaan otteeseen mitä tuli tehtyä mutta en periaatteessa katunut. Ja nyt en todellakaan. No ehkä sitä että läksin liian myöhään :)

En tiedä oliko suhde "ihan hyvä". Tavallaan asiat olivat ok, ei suurempaa riitelyä, jne, mutta läheisyys oli kadonnut vuosia sitten, ja minä olin tasaisen vaihtelevasti enemmän tai vähemmän masentunut, ja tottunut asiaan.

Nyt minulla on uusi mies, ja alan vasta ymmärtää, miten järkyttävää olotilaa olen kestänyt. Minulle oli sovitettu roolia, johon olen ihan väärä ihminen. Mukauduin minkä ehdin koska arvostin toista, mutta voin pahoin koko ajan, koin syyllisyyttä siitä ja vihantunteita ja voin entistä huonommin. Mitätöin hiljalleen koko olemassaolon oikeuteni ja muutuin epätoivoiseksi näpertäjäksi, joka ei saa elämäänsä mihinkään hallintaan. Aloin uskoa, että minussa on jotain dramaattisempaakin vikaa. Näkihän se toinenkin, ettei minulla mene hyvin, ja masentui hänkin hiljaksiin. Tosiasiassa olemme hyvin vahvoja ihmisiä, mutta emme ole ikinä kuuluneet yhteen. Olisi pitänyt pitää suhde ammatillisena ystävyytenä alun perin. Käytimme vahvuutemme typistääksemme itsemme, ja siedimme sitä aivan liian pitkään.

Nyt on käsittämättömän helppo hengittää, vaikka omat ongelmansa tässäkin suhteessa on. Niissä kuitenkin on koko ajan tunne, että asiat edistyvät ja läheisyys lisääntyy ja kiitollisuus kasvaa, ja opitaan tärkeitä asioita ja kehitytään parempaan suuntaan molemmat. Edellisessä suhteessa tunne oli, että kun otti askeleen eteen, joutui kaksi taakse. Noniin, nyt itkettää.

Olisi kiva kuulla, onko muiden ihankivassa ollut vastaavia piirteitä. Minulla on olo, että olen pelastautunut kuilun partaalta. Ei tosiaan kaduta. Pidän eksästä edelleen, mutta herrajumala emme sovi yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Sekuntiakaan en ole katunut. Nykyään (etenkin näillä palstoilla) on todella vahva arvoisenne että parisuhde on jotenkin tavoiteltava tila ihmiselle ja siinä ollaan ja pysytään. Samalla muita ihmisiä suorastaan "painostetaan" jäämään omiin suhteisiinsa. Elämällä on kuitenkin niin paljon enemmän ja muutakin tarjottavaa kuin parisuhde. Olen ollut 10 vuotta kestävässä "ihan hyvässä suhteessa", jossa ei toisten menoja kytätty ikinä. Sain mennä tasan niin paljon kun halusin ja matkustin ystävien kanssa, opiskelin, harrastin. Ero oli silti paras päätös ikinä: olen saanut nähdä ja kokea niin paljon enemmän kuin koskaan suhteessa oli mahdollista. Tärkeintä oli ymmärtää, ettei parisuhde ole mikään arvo tai tavoiteltava asia elämässä. Sinkkuna olo (nykyään minulla on uusi suhde, mutta asun yksin ja näemme vain silloin tällöin ja muut ajan olen vapaa. Tätä kestänyt nyt 2 vuotta) on ollut elämäni parasta aikaa. Olen ollut onnellisempi kuin ikinä, mutta joskus myös surullisempi kuin ikinä. On ihanaa tuntea olevansa elossa ja enää "täydellä skaalalla". Muutin myös Suomesta pois ja matkustan joka kuukausi. Suosittelen ehdottomasti eroa, jos tuolta tuntuu.

Et siis ole "parisuhdeihminen". Ok sulle.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko suhde "ihan hyvä". Tavallaan asiat olivat ok, ei suurempaa riitelyä, jne, mutta läheisyys oli kadonnut vuosia sitten, ja minä olin tasaisen vaihtelevasti enemmän tai vähemmän masentunut, ja tottunut asiaan.

Nyt minulla on uusi mies, ja alan vasta ymmärtää, miten järkyttävää olotilaa olen kestänyt. Minulle oli sovitettu roolia, johon olen ihan väärä ihminen. Mukauduin minkä ehdin koska arvostin toista, mutta voin pahoin koko ajan, koin syyllisyyttä siitä ja vihantunteita ja voin entistä huonommin. Mitätöin hiljalleen koko olemassaolon oikeuteni ja muutuin epätoivoiseksi näpertäjäksi, joka ei saa elämäänsä mihinkään hallintaan. Aloin uskoa, että minussa on jotain dramaattisempaakin vikaa. Näkihän se toinenkin, ettei minulla mene hyvin, ja masentui hänkin hiljaksiin. Tosiasiassa olemme hyvin vahvoja ihmisiä, mutta emme ole ikinä kuuluneet yhteen. Olisi pitänyt pitää suhde ammatillisena ystävyytenä alun perin. Käytimme vahvuutemme typistääksemme itsemme, ja siedimme sitä aivan liian pitkään.

Nyt on käsittämättömän helppo hengittää, vaikka omat ongelmansa tässäkin suhteessa on. Niissä kuitenkin on koko ajan tunne, että asiat edistyvät ja läheisyys lisääntyy ja kiitollisuus kasvaa, ja opitaan tärkeitä asioita ja kehitytään parempaan suuntaan molemmat. Edellisessä suhteessa tunne oli, että kun otti askeleen eteen, joutui kaksi taakse. Noniin, nyt itkettää.

Olisi kiva kuulla, onko muiden ihankivassa ollut vastaavia piirteitä. Minulla on olo, että olen pelastautunut kuilun partaalta. Ei tosiaan kaduta. Pidän eksästä edelleen, mutta herrajumala emme sovi yhteen.

Olen suhteessa, joka on kuin ensimmäisenä kuvaamasi. Kaikki kirjoittamasi voisi olla kuin minun suustani, tosin riitoja meillä kyllä riittää (lähes päivittäin ja pahoja). Olen suhteen takia tyytymätön, surullinen ja masentunut. Olen varma, että mieheni tuntee kohdallaan samoin. Olemme kyllä puhuneetkin siitä, kuinka onnettomia molemmat ollaan. Silti pysytään yhdessä. En tiedä miksi. Ehkä tottumuksesta? Tai pelosta? Tottakai rakastamme toisiamme, mutta tämä suhde ei vaan tunnu oikealta tai hyvältä.

Sanoit, että nykyisessä suhteessasi on ongelmia, mutta läheisyys, kiitollisuus jne lisääntyvät silti. Tätä minäkin toivoisin suhteelta. Että haasteista ja ongelmista huolimatta suhde pysyy hyvänä ja tiivistyy. En usko, että tässä nykyisessä suhteessa tullaan koskaan olemaan tuollaisessa tilanteessa. Valitettavasti :( En tiedä miten saisimme irtaannuttua toisistamme. Tai miten saisimme suhteeseen "sitä jotain". Onko "sitä jotain" edes olemassa??

Olin kerran vähällä lähteä suhteesta ihan senhetkisten olojen seurauksena. Olin ollut tyytymätön noin vuoden. Muutin kuitenkin mieleni, koska meillä oli lapsi. Onneksi. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin täytyy sanoa, että kyllä pitkään parisuhteeseen mahtuu kaikenlaisia oloja ja tunteita. Välillä rakkaus on aivan hukassa pitkäänkin. Sitäpaitsi "onnellisuus" ei koskaan tule siitä toisesta ihmisestä, vaan sehän on Ikäänkuin sivutuote jos itse elää hyvin. Kaikilla ihmisillä on myös erilaisia identiteettikriisejä yms, jotka useimmiten edeltävät eroja. Niihin ei kuitenkaan ero ole ratkaisu.

Pariterapia voisi auttaa teitä kumpaakin jäsentämään todelliset syyt ja tekemään järkeviä ratkaisuja. Ole rehellinen kumppanillesi -eroatte tai ette, niin sitä asiaa ET tule katumaan että hoidit asian reilusti hänen kanssaan. Ei hän ole syypää tunteisiisi, eikä sinua Alunperin pakotettu hänen kanssaan yhteen.

Jos kuitenkin päätät erota, niin tee se kunnioittavasti toista kohtaan. Eroa yksin ja ole yksin vähän aikaa. Paitsi jos olet tosiaan kovin nuori, alta 25...niin en tiedä.

Kadun. Ei vaan ole löytynyt uutta edes vähän samanlaista kuin exäni. Nyt pelkään jääväni yksi. Exäni on kihloissa toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kadun. Ei vaan ole löytynyt uutta edes vähän samanlaista kuin exäni. Nyt pelkään jääväni yksi. Exäni on kihloissa toisen kanssa.

:(

Kiitos niin paljon vastauksista! Olen vielä nuori, alle 30. Pohjimmiltaan tunnen, että en ole oikeassa suhteessa nyt. Olen koko suhteemme ollut epävarma meidän yhteensopivuudesta, eikä seksikään ole koskaan ollut sellaista, jota kaipaisin. Mies on kuitenkin muilla tavoin hyvä, ja pelkään etten tapaa enää yhtä hyväsydämistä ihmistä. Olen parisuhdeihminen, mutta ehkä nyt olisi aika olla jonkin aikaa yksin.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran vähällä lähteä suhteesta ihan senhetkisten olojen seurauksena. Olin ollut tyytymätön noin vuoden. Muutin kuitenkin mieleni, koska meillä oli lapsi. Onneksi. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin täytyy sanoa, että kyllä pitkään parisuhteeseen mahtuu kaikenlaisia oloja ja tunteita. Välillä rakkaus on aivan hukassa pitkäänkin. Sitäpaitsi "onnellisuus" ei koskaan tule siitä toisesta ihmisestä, vaan sehän on Ikäänkuin sivutuote jos itse elää hyvin. Kaikilla ihmisillä on myös erilaisia identiteettikriisejä yms, jotka useimmiten edeltävät eroja. Niihin ei kuitenkaan ero ole ratkaisu.

Pariterapia voisi auttaa teitä kumpaakin jäsentämään todelliset syyt ja tekemään järkeviä ratkaisuja. Ole rehellinen kumppanillesi -eroatte tai ette, niin sitä asiaa ET tule katumaan että hoidit asian reilusti hänen kanssaan. Ei hän ole syypää tunteisiisi, eikä sinua Alunperin pakotettu hänen kanssaan yhteen.

Jos kuitenkin päätät erota, niin tee se kunnioittavasti toista kohtaan. Eroa yksin ja ole yksin vähän aikaa. Paitsi jos olet tosiaan kovin nuori, alta 25...niin en tiedä.

Itseasassa päinvastoin, ero on todellakin ratkaisu identiteettikriisiin. Parisuhteessa olessa et voi koskaan ratkaista tuollaista asiaa yhtä hyvin kuin yksin. On päätös nimenomaan siitä huolimatta jäädä suhteeseen ja pyrkiä selviämään - tällöin pitää omassa arvomaailmassa parisuhteesa oleminen olla itseisarvo. Monelle ihmiselle (jostain syystä nimenomaan naiselle) se tuntuu näin olevankin ja suhteissa pysytään, vaikka tilanne olisi mikä ja "rakkaus katoaa pidemmäksikin aikaa". Onhan se toki mahdollista alkaa rakastamaan uudestaan ja olla onnellinen näinkin - koska muusta ei ole tietoa - mutta oman identiteetin löytäminen yksin, intohimoinen rakkaus (jonka suurin osa kokee varmasti vielä kerran pari uudestaankin), intohimoinen seksi... ei näiden tuomaa onnellisuutta korvaa mikään. 

 Kuitenkin sinkkuus ja yksinolo on aivan yhtä arvokasta elämää ja monelle myös ihan tavoiteltavaa. On myös ihan eri asia muodostaa parisuhde aikuisena, kun on enemmän tietoa ja ymmärrystä itsestään, on tehty virheitä parisuhteissa ja saatu mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Itselläni  aikuisiällä muodostettu nykyinen parisuhde on mahtava, koska se on avarakatseinen ja kestää elämää ihan eri tavalla. Meillä saa sillin tällöin harrastaa yhdenillanjuttuja, saa mennä, tulla ja olla ja olemme hyvin onnellisia yhdessä. Nuoruudensuhteissani tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan - silloin sitä oli sen verran kokematon, ymmärtämätön eikä tuntenut ihmisluontoa vielä kovin hyvin.

Lati-nisti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina kannattaa lähteä jännämiehen matkaan. Carpe dick, mammat.

Hieno oivallus. Tosin itse kirjoittaisin kyseisen ilmauksen  carpe mentulam.

Iso yläpeukku!

Bull Mentula?

En ole varsinaisesti katunut, mutta ajoittain on ollut kaipauksen tunteita exää kohtaan. Hänessä ja suhteessamme oli myös paljon hyvää. Harva suhde on läpeensä paska, ja sehän eroamisesta tekeekin niin vaikeaa.

Meillä oli sellainen suhde, että oli tosi hyviä asioita, mutta myös tosi huonoja. Niiden huonojen takia en voinut enää jäädä suhteeseen, ja nämä asiat myös toimivat uudessa suhteessa paljon paremmin. Minusta eroa harkitessa on olennaista miettiä, mikä hiertää ja kuinka pahasti hiertää: Minkä epäkohdan kanssa voi elää ja mikä on niin luovuttamatonta, että se muodostuu ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Ja tietty on hyvä punnita, mille asioille on tehtävissä jotain ja mitä taas ei voi muuttaa.