Lue keskustelun säännöt.
Te jotka olette onnistuneet korjaamaan parisuhteenne
10.04.2016 |
Kertokaa miten se tapahtuu? Ongelma on ainakin toimimaton kommunikaatio, krooniset väärinymmärrykset, riitely ja negatiivisen palautteen kehä. Lisäksi olemme aika erilaisia. Mies on syrjäänvetäytyvä, ei kaipaa juttuseuraa, ei seksiä, ei vaimonsa seuraa. Nainen haluaisi henkistä ja fyysistä läheisyyttä, keskustella paljon, harrastaa seksiä, olla selvillä miehensä ajatuksista ja tunteista, olla yhdessä, tehdä yhdessä asioita. Mies on torjunut naisen lukuisilla eri tavoilla eikä näe muita korjaavia toimenpiteitä kuin sen, että vaimo lopettaisi draaman ja elettäisiin vaan normaalia pikkulapsiarkea alle kouluikäisten kanssa. Nainen haluaisi, että lasten ja lapsiarjen lisäksi arjessa olisi myös olemassaoleva parisuhde, edes lasten nukkumaanmenon jälkeen tai että miehellä edes joskus ihan oikeasti olisi myös halua kahdenkeskiselle yhdessäolemiselle, sillä isovanhemmat kyllä ottaisivat lapsia mielellään hoitoon joskus pariksi tunniksi. Naista harmittaa itseäänkin, että pitkällisestä torjutuksi tulemisesta ja turhautumisesta johtuen oma pinnakin on lyhyt ja tulee sanottua liian kärkkäästi ja suoraan. Mies ei kuitenkaan usko, kun nainen sanoo, että tuntuu pahalta tulla torjutuksi ja jotain olisi tehtävä koko suhteelle, joka näyttää lakanneen olemasta. Miehen mielestä ongelmana on vain, että nainen ei kestä normaalia arkea ja haluaa luoda draamaa ja pomottaa.
Nyt siis kaivattaisiin oikeita rakentavia ehdotuksia ja positiivisia kokemuksia siitä, jos joku on saanut ihan väärään suuntaan kulkevan avioliiton raiteilleen.
Kommentit (8)
En saanut. Meillä asetelma oli vaan toisinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljolti sama tarina meillä, paitsi että seksihalut menee toisinpäin ja toi "torjuminen" on ehkä väärä sana. Jotain väistelyä se enemmänkin on.
Mä toivon, että aika auttaa. Toki pariterapia auttaisi vielä enemmän. Ja lopulta tahto ja asenne ratkaisevat.
Kuulostaa tutulta. Meillä oli melko samanlaista - tai kai on vieläkin, osittain. Käytiin pariterapiassa, koska minä sanoin, etten enää jaksa. Eli vaihtoehdot miehelle olivat terapia tai ero.
Terapia auttoi hieman. Minulle isoin asia oli se, että mies puhui siellä ja että oli joku ulkopuolinen vähän jakamassa vuoroja ja ohjaamassa keskustelua. Ei mennyt sitten ihan riitelyksi.
Mutta isointa työtä teen oman pääni sisällä. Mies ei muutu, ei ala yhtäkkiä puhumaan ja rflektoimaan tunteitaan. Minun on päätettävä olla onnellinen, olla vänkäämättä, nalkuttamatta, kyselemättä. Antaa mennä vaan. Tai jos en ole tähän tyytyväinen, sitten erottava. Tätä pohdintaa käyn yhä edelleen omassa päässäni, vaikka arki meillä rulla, riitoja ei ole. Eipä sitten muutakaan kovin syvällistä.
Kiitos näistä. Sekin auttaa henkisesti, että joku muu kokee samaa. Tuntuu myös inhottavalta olla aina se, joka yrittää herätellä, että asiat eivät mene hyvään suuntaan ja jotain olisi tehtävä, kun toinen ei huomaa, että mitään yleistä parisuhdeongelmaa ja vuorovaikutuskuviota olisikaan. Epäilen, että tällainen "toinen vaatii ja ahdistelee - toinen vetäytyy ja torjuu" -tyyppinen kuvio on hyvinkin yleinen parisuhdeongelma, ja tästä saa lukea välillä ihan artikkeleita, mutta harvemmin missään kerrotaan käytännöllisiä ratkaisuja asiaan. Minulla mietinnän alla olisi hakeutuminen parisuhdeterapeutille, vaikkakin mies suhtautuu varsin skeptisesti kaikenlaiseen terapointiin. Lähtisi ehkä mukaan passiivisesti, mutta ei ehkä ns. tosimielellä. t: Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Meillä oli melko samanlaista - tai kai on vieläkin, osittain. Käytiin pariterapiassa, koska minä sanoin, etten enää jaksa. Eli vaihtoehdot miehelle olivat terapia tai ero.
Terapia auttoi hieman. Minulle isoin asia oli se, että mies puhui siellä ja että oli joku ulkopuolinen vähän jakamassa vuoroja ja ohjaamassa keskustelua. Ei mennyt sitten ihan riitelyksi.
Mutta isointa työtä teen oman pääni sisällä. Mies ei muutu, ei ala yhtäkkiä puhumaan ja rflektoimaan tunteitaan. Minun on päätettävä olla onnellinen, olla vänkäämättä, nalkuttamatta, kyselemättä. Antaa mennä vaan. Tai jos en ole tähän tyytyväinen, sitten erottava. Tätä pohdintaa käyn yhä edelleen omassa päässäni, vaikka arki meillä rulla, riitoja ei ole. Eipä sitten muutakaan kovin syvällistä.
Mulla vähän samaa. Siis tulossa ratkaisuksi. Huomaan, että en rakasta miestäni. En silti halua erota, tiedän alkuhuuman katoavan ja olisin luultavasti samassa pisteessä mutta todennäköisesti epäkelvomman miehen kanssa. On kamalaa havahtua siihen, että en rakasta miestäni. Toisaalta minulla on meneillään iso itsenäistymisprosessi, eikä minua häiritse etten jaksa tai kykene osoittaa miehelleni rakkautta - häntä kun se ei haittaa, eikä halua erota hänkään. Miehen mielestä ilmeisesti riittävää rakkautta on se, että olen paikalla.
Aiemmin olisin protestoinut voimakkaasti tällaista parisuhteen irvikuvaa vastaan, mutta toisaalta tässä on puolensakin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. En halua yksinäisyyttä - veikkaan, että sitä mulle ois tarjolla jos nyt lähtisin. En nauttinut yksinäisyydestä suhdetta ennenkään, ja kuten sanoin alkuhuuman mentyä muut löytämäni kumppanit eivät helpostikaan olisi miestäni kummoisempia vaan päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä niinpäin että mies vaatii ja ahdistelee, minä vetäydyn ja torjun. Jos itse voisin ratkaista asiat, avain olisi aika ja kärsivällisyys. Ensinnäkin olen todella väsynyt. Mies saisi tehdä enemmän kotitöitä/lastenhoitoa. Sitten ahdistaa kun heti jos me saadaan tunti vapaata niin kaiken keskeltä pitäis yhtäkkiä olla valmis käsirautoihin ja dildo-perseeseen-meininkiin vaikkei edes perus-seksiä ole kuin pari kertaa kuussa. Itse oikeasti mieluiten nukkuisin sen tunnin. Tai ehkä ensin rentoutuisin ja sitten luultavasti haluaisin seksiä....jos vaan toinen ei painostaisi millään superhyper-seksi ajatuksilla ja odotuksilla!
Voisiko teillä ap olla niin että mies kokee sun odotukset liian painostavana?
Joo, ihan varmasti kokee liian painostavana. Miehen mielestä tää varmaan on nyt just niin kuin kuuluukin ja pääasia, että lasten arki rullaa. Olen toki samaa mieltä, että se onkin pääasia, mutta jotenkin en ymmärrä miksi parisuhde pitäisi unohtaa kokonaan. Itsekin olen tietoinen siitä ja hyväksyn sen, että pienten kanssa eletään vähän parisuhteen poikkeusoloissa, mutta pelkään, että jos tässä kohtaa ajautuu liian kauas puolisostaan niin paluuta ei enää olekaan myöhemmin, kun lasten kanssa helpottaa. Tässä ehkä myös se, että miehellä on isompi unen tarve ja heikompi väsymyksensieto kuin minulla. Ehkei hänellä sitten ole niin paljon paukkuja parisuhteeseen kuin minulla olisi. t: Ap
Lisättäköön, että mies oli sosiaalinen ja puhelias parisuhteen alussa ja seksiä oli paljon. Mies kyllä kertoi jo silloin olevansa yleensä aika syrjäänvetäytyvä, mutta käyttäytyi silti naisen kanssa hyvin sosiaalisella tavalla. Kun suhde vakiintui, mies nähtävästi palasi siiheen uomaansa, josta oli tullutkin. Ap