Lue keskustelun säännöt.
Hukattu elämä. Onnettoman perhe-elämän jäännökset ja perintö. Pistää miettimään.
10.04.2016 |
Äiti jäi leskeksi n 70- vuotiaana vuosikymmeniä kestäneestä alistavasta, henkisen ja fyysisen väkivallan ja kontrolloinin täyttämästä avioliitosta. Monta lasta, jotka me kukin oireilemme edelleen epäterveestä lapsuudenperheestä.
Luulisi että kun vihoin pääsee despootista eroon kun se kuolee, niin jäljelle jäänyt olisi onnensa kukkuloilla. Niin monta kertaa kuulin jo vuosikymmeniä sitten äitini huokaavan että kyllähä minä tästä lähtisin mutta kun ei tuo hullu päästä lähtemään. Se jää muuten lapsen mieleen aika hyvin.
Kävi niin että leski masentui. Äidille tulikin päin naamaa selväksi, että hänellä on ollut vain yksi elämä, ja sen päätepiste näkyy jo horistontissa lähestyvän hurjaa vauhita.
Ja mitä hän sai siltä elämältään: Jatkuvaa jännittämistä, miellyttämistä ja riitojen välttämistä ettei iskä vaan hermostuisi. Iskä muuten hermostui tosi helposti. Oli kaikenlaista stressiä vissiin. (Persoonallisuushäiriöinen oli).
Kaikki lapsista lähti kotoa niin pian kuin pystyi. Tyttäret menimme naimisiin liian nuorina ja täysin väärin valittujen miesten kanssa, onnettomiin liittoihin päätyen. Veljet eivät saanet minkäänlaista mallia, miten kasvaa mieheksi. Heistä ei ole tullut sitäkään vertaa kuin meistä tyttäristä.
Jokainen meistä on alisuoriutuja ja työelämässä olemme huomattavasti todellisia lahjojamme huonommassa duunissa. Töissä meitä voidaan ohittaa ja mitätöidä miten vaan, sillä tämä oli lapsuuden ympäristössämme jatkuvaa.
Sielläpä leskiäiti masentuu ja pohtii että mihin meni elämä ja miten sen saatoin näin hukata. Lapset eivät käy eivätkä halua kuin muodolliset välit. Ikinä mitään aitoja välejä ollutkaan, kun talossa asui ja piti valtaa niinsanottu Virahepo olohuoneessa. Imi kaiken energian meistä, sai kaikki kävelemään kananmunakuorilla ettei vaan hermostuisi ja suuttuisi. Suuttui jostain mikroskooppisesta syystä ja oikein vaani meitä, että tekisimme jonkun virheen ja siitä alkaa hirveä huuto ja haukkuminen.
En välitä oikeestaan siitä, että vanha äiti on masentunut. Ihan oma vikansa. Sen sijaan olen hänelle vihainen siitä, miten hän hukkasi kaikkien lastensa elämän. Me emme ikinä saanet kehittyä sellaisiksi kuin olisimme voineet ja ansainneet.
En tiedä, miten tästä vihasta ja katkeruudesta pääsisi. Oma elämäni on suht kunnossa, mutta alkoholia menee liikaa. Sen rentouttavan ja turruttavan tunteen olen antanut itselleni. Muutkin sisaruksista käyttävät runsaasti alkoholia. Vaikka se oli täysin kiellettyä ja paheksuttua lapsuuden kodissa. (Näinkin isä pääsi hurskastelemaan, kuinka ylevä ja hieno ihminen hän on. Not).
Hirvittävästi surettaa katsella pikkuveljen kärsimystä. Hän voisi olla aivan toisenlainen mies, jos olisi saanut kasvaa terveessä ja kannustavssa ympäristössä.
Ne, jotka vastaa, että älä sitä enää mieiti ja mene eteenpäin: Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ja kuten sanottua, itse olen kovempaa tekoa ja pärjäilen kyllä. Pehmeämpiluonteiseti sisarukset oli helpompi nitistää.
Kannatta miettiä niiden, jotka jatkaa helvetillisessä liitossa muka "lasten takia".
Kommentit (57)
W
Vierailija kirjoitti:
Oletteko muuten huomanneet, että tällaisissa kokemuksissa useimmiten syytetään äitiä. Vaikka se isä on ollut se kaikkein pahin. Sille isän pahuudelle jotenkin alistutaan tyyliin "ei sille mitään voinut" ja syytetään äitiä siitä, että altisti lapsensa sille tilanteelle.
Et ole sitte koskaan ollut tekemisissä persoonallisuushäiriöisen kanssa?? Ei niitä voi hoitaa tai parantaa. Ei niissä ole mitään vikaa. Akka ja kakarat vaan ärsyttää vinkumisellaan ja jatkuvalla valittamisellaan.
Jos äiti on se terve edes jotenkin niin kyllä äidin eka velvollisuus on suojella ja pelastaa lapsensa. Pitää oikeesti tosiaan suojella ja toimia. Jos ei sitä tee niin joo kyllä, aikalailla tulee syytettyä että mikä on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samantyyppinen tarina meillä. En ala siitä enempää avaamaan, mutta kaikki me lapset olemme näin aikuisiällä edelleen hukassa itsemme kanssa. Itse olen täydellinen alisuoriutuja, olen todistetusti melko älykäs eikä minulla ole edes ammattia. Siskoni on alkoholisti. Komea, nuorempana leonardo DiCaprion näköinen veljeni on haamu entisestään, hänestä olisi voinut tulla vaikka urheilija, oli hyvin lahjakas. En halua enää syyllistää isääni. syyllistin ja vihasin kauan mutta pääsin lopulta kuitenkin yli. Hän koki vaikean lapsuuden,eikä vain kyennyt olemaan meille sen enempää. Mutta äidilleni olen jotenkin katkera että hän antoi kaiken tapahtua, ei harkinnut edes eroa vaikka isä toi kotiimmekin toisen naisen. Kai minä joskus pääsen tästä vihasta äitiäni kohtaan, että tämä on jokin prosessi kai. Kumpa pääsisin 😪
Ainoa toiveeni on että en tekisi itse samoja virheitä.
Näissä aina syyllistetään äiti, mutta ei sitä varsinaista pahantekiää eli isää. Miksi se isä ei ole voinut lähteä, kun on toinen nainenkin ollut. Varsinkaan aijemmin,ei naisen ole ollut helppo lähteä lasten kanssa, varsinkin jos on ollut vaikkapa kotiäiti ja ei ammattia. Ulkopuolisen on helppo sanoa,että miksi et lähtenyt. Mutta monesti nämä naiset on niin alistettu niin tahdottomiksi,ettei lähteminen onnistu. Mutta toisaalta ymmärrän,että äitiä syytetään, koska tuntuu, että äidin kuuluu pitää lasten puolta.
Meidän tapauksessa, äitiä ei olisi estänyt mikään taloudellinen juttu, hän oli se työssä käyvä osapuoli joka lopulta elätti koko perheen isän tehtyä konkurssin ja lopetettua siihen kaiken yrittämisen perheensä eteen, suht nuorena. Äiti olisi ollut varmasti itsekin onnellisempi jos olisi pistänyt isän ulos, sen toisen naisen matkaan. Mutta äiti on uskovainen ja konservatiivinen.
Jos isäsi olisi Jari Sinkkonen, harrastaisit viulua ja tutkisit Kiinaa. Olisitko onnellinen?
Vierailija kirjoitti:
Jos isäsi olisi Jari Sinkkonen, harrastaisit viulua ja tutkisit Kiinaa. Olisitko onnellinen?
Minulla on vähän tuollaisia ajatuksia. Entä jos isä olisi ollut erilainen, käynyt töissä, arvostanut koulutusta. Entä jos meillä olisi ollut iso maalaistalo. Entä jos äidin kanssa oltaisiin muutettu vaikka etelä-suomeen?
Olisin voinut opiskella, ehkä luovia taipuksiani olisi voitu kehittää ja niitä käyttää? Uskon että olisin onnellisempi.
Keskinkertaisessa pätkätyössä keski-ikäisenä ilman mitään mahiksia kehittää itseään tai edetä mihinkään on aika karua.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko muuten huomanneet, että tällaisissa kokemuksissa useimmiten syytetään äitiä. Vaikka se isä on ollut se kaikkein pahin. Sille isän pahuudelle jotenkin alistutaan tyyliin "ei sille mitään voinut" ja syytetään äitiä siitä, että altisti lapsensa sille tilanteelle.
Isä ei ole tehnyt katteettomia lupauksia, äitihän lupasi olla kunnon ihminen, ap on luottanut tähän, mutta paskan marjat, se VIIMEINENKIN ihminen ap:n elämässä, jonka piti antaa itsekunnioituksen malli, rikkoikin sekä itsekunnioituksensa, että lastensa kyvyn arvostaa itseään puhumalla pelkkää paskaa tulevaisuudestaan ja siitä mihin kykenee. "Ymmärrettävä" virhearvio ap:n äidiltä, mutta silti siitä on kaikki syy olla katkera; äiti petti pahemman kerran.
Jos minäkin olisin ladannut oman hyvinvointini sille, että oma äiti on uhri ja heti kun hallitseva paskiainen kuolee niin äitini vapautuu ja äitini sitten HALUAISIKIN edelleen olla uhri eikä mitään alkaisikaan elää omaa eläänsä vaan kiusaisi minua kärsimällä naamani edessä niin kyllä mäkin raivostuisin. Helvettiin sellaiset äidit! Kelvottomat isät tietty myös.
t. Kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Olen töissä joten lyhyesti: Kun kerta äiti vuosikaudet haaveili ääneen kuinka hän ja me tästä lähdettäisiin jos vain hullu päästäisi niin kyllä tosiaan olen katkera ja ihmeissäni siitä ettei sitten lähtenyt. Oli vakivirka, olisi saanut asunnon jne. Ei vaan lähtenyt. Varmaa on ettei isäukosta olisi ollut meitä lapsia huoltamaan edes viikonloppuvierailin ajan. Puhutaan siis perus ruokahuollosta jne.
Kyllä minun on vaikea ajatella yhtäkkiä vaan antavani anteeksi.
Terapiaa tarvii varmaan eniten surullisen hahmon pikkuveli. Mutta hän ei osaa edes nimetä että mistä paha olo tai masennus voisi kummuta.
Ei minulla ole lapsia.Se ikävaihe meni maailmalla kierrellessä ja itseä etsiskellessä.
Äitisi teki väärin kantaessaan huolensa teille lapsille. Tätähän tuo haaveilu lähtemisestä lastenkuullen oli.
Jatka eteenpäin. Äidilläsi ei ollut voimia lähteä suhteesta, isälläsi oli omat ongelmansa. Elä omaa elämääsi. Hirveen kovaan ääneen ei kannata huonoja kotiolojaan lapsuudessa mainosta aikuisiälläkään, sillä ne jotka eivät ole asiaa kokeneet leimaavat sinut vaikeaksi ihmiseksi. Toisekseen sinua itseäsikään ei hyödytä näissä asioissa ja tunteissa vellominen enää. Samanlaisen lapsuuden olen itsekin kokenut, mutta muutaman minuun uskoneen luottosukulaisen avulla itsetuntoni ei ole maassa. Omasta perheestäni nautin, mutta lapsuudenkodin pidän irrallaan muusta elämästäni ja ajatuksistani. Älä leimaudu lapsuuteesi ja lapsuudenkotiisi.
Vierailija kirjoitti:
Ap tekee pahoin, kun ei käy katsomassa ja auttamassa äitiään. Hänhän on myös uhri. Aistin ap: ssä aivan samaa pahuutta, mitä oli isässäänkin.
Katkaise kierre. Käy katsomassa ja hoitamassa äitiäsi. Lopeta juominen ja anna mahdollisille lapsillesi parempi lapsuus.
Jopas on häijy kommentti. Et voi mitenkään "aistia" samaa pahuutta, kun aloittaja on kertonut elävänsä aivan eri tavalla. Ainut syy sanoa noin on halusi löytää jotakin minkä kuvittelet satuttavan aloittajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista hänen antamiensa tietojen perusteella - ja sitten sanot sen. Aivan sydämetöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus jättää pysyvät jäljet. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Apua hakemalla voit kuitenkin päästä elämässäsi eteenpäin ja oppia hyväksymään mennyt menneenä. Varmasti olisitte toisenlaisia onnellisen lapsuuden jäljiltä, mutta elämä ei mennyt valitettavasti sinun kohdallasi niin. Voit kuitenkin yrittää selviytyä mahdollisimman hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Joskus välien katkaiseminen omiin vanhempiin, sinun tapauksessa äitiisi, voi auttaa, sillä hänen näkemisensä muistuttaa aina kurjasta lapsuudesta ja herättää vihan ja katkeruuden aina uudelleen pintaan.
Jokainen kaipaa vanhempien hyväksyntää ja rakkautta. Vaikka olisi kuinka vanha, se on tunne, joka ei katoa. On pitkä tie oppia hyväksymään se, että on jäänyt jostain niin suuresta paitsi ja silti pystyä olemaan vielä onnellinen.
Just näin.
Vietin lapsuuteni uskonnollisessa helvetissä. Lopulta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa yhteydenpito vanhempiini ja sisaruksiini, muuten olisi pää hajonnut. Nyt yli 10 vuoden jälkeen tuo "vaikea lapsuus" tuntuu jo etäiseltä, ihan kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle.
Kaikkien aikuisikään ehtineiden vaikean lapsuuden kokeneiden kannattaa yrittää tajuta se tosiasia, että vaikea lapsuus on enää olemassa vain omassa mielessä. Miksi kanniskella sitä taakkaa enää mukanaan? Mieluummin kannattaa toteuttaa unelmiaan ja tehdä elämästään elämisen arvoinen.
Hei, Ap. Kirjoitin sinulle ketjuun muutaman viestin joista saatoit loukkaantua tai pahoittaa mielesi kun leikin asiantuntijaa. Pyydän anteeksi. Taisin syyttää sinua asioista, joihin itsekin "syyllistyn". Kirjoitin humalassa. Minullakin siis on/on ollut ongelmia alkoholin käytön kanssa ja olen usein paennut todellisuutta siihen, loppujen lopuksi se kuitekin vain tuhoaa lisää. Olen itse kyllä lopettanut juomisen jo muutama vuosi sitten mutta välillä tulee repsahduksia ja silloin vajoan hyvin, hyvin alas. Suosittelen sinuakin etsimään jotain muuta alkoholin tilalle. Toivottavasti luet tämän viestin, vaikka se ei muutakaan tehtyä tekemättömäksi. Ajattelin kuitenkin että parempi sanoa tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vihainen vanhemmillesi, koska koet, että heidän takiaan te lapset ette pysty elämään onnellista, "hyvää", elämää. Mietit, miksi äiti oli sellainen kuin oli. Tiedätkö, millainen lapsuus ja perhe omilla vanhemmillasi on ollut? Todennäköisesti sielläkään ei ole ihan onnellista ollut.
Jos itse kokee, että nyt aikuisena nykytilanne on vanhempien syytä, miten omat vanhempasikaan olisivat voineet tehdä mitään toisin, onhan heilläkin taustansa jotka ovat ohjanneet elämän sellaiseksi kuin se oli?
Jos ajattelee, että vanhemmat olisivat voineet ns. ryhdistäytyä teidän lasten takia, miksei sama ryhdistäytyminen olisi nyt mahdollista teille lapsille?
Alkoholisitin vierelle jäämistä lasten (tai minkään muunkaan syyn) takia en voi ymmärtää (Teidän takia jäin, hähää, teidän vika). Jotenkin se vastuunkantaminen lasten henkisestä hyvinvoinnista on lopetettu kun on päätetty jäädä tollaiseen suhteeseen. Mutta oli lapsuus kuinka huono tahansa, jossain vaiheessa aikuisena on kuitenkin otettava vastuu omasta toiminnastaan. Huonoista päätöksistä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on helpompi syyttää muita, mutta aikuisena tehdyt päätökset ja valinnat ovat omia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ap, hakeudu terapiaan käsittelemään näitä asioita. Traumaattinen lapsuus on liian iso asia, jota pystyisi yksistään läpikäymään. Itse elin lapsuuteni vailla äidinrakkautta ja se jätti kyllä jälkensä monella tapaa, mitä en nuorena aikuisena tiedostanut lainkaan. Esim. jäin suhteeseen persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa, koska lapsuudenkodissani olin tottunut siihen, että toisen väheksyntä, jatkuva moittiminen ja huomiotta jättäminen on ihan normaalia. Not. Pääsin tuosta miehestä eroon, mutta vasta jälkeenpäin terapiassa aloin ymmärtää, mitä kaikkea minua vahingoittavaa äitini käyttäytyminen oli saanut aikaan. Terapeuttini sai minusta ulos valtavan hyökyaallon sellaisia tunteita, jotka olisi ollut hyvä työstää jo kauan sitten. Äitini kuoli ollessani teini-ikäinen ja muistan monen surkutelleen sitä, että menetin äitini niin nuorena. En koskaan kertonut kenellekään, että päällimmäinen tunne minulla oli silloin helpotus - nyt se on ohi.
Terapian lisäksi voin lämpimästi suositella luettavaksi Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Siinä on paljon harjoitteita. Opetellaan käymään dialogia oman sisäisen lapsensa kanssa. Mietit tilanteen lapsuudesta, jolloin sinua esim. pelotti ja olisit tarvinnut suojelua, mitä haluaisit nyt sanoa tuolle lapselle? Miten haluaisit häntä suojella? Harjoitukset voivat ensin tuntua hieman hankalilta, mutta ainakin itselle niistä on ollut apua. Näitä voi harjoitella myös yhdessä terapeutin kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle, ap!
Mulla on ollut vähän samanlainen lapsuus/nuoruus. Isä oli psyykkisesti sairas, väkivaltainen alkoholisti. Äitiäni syytän siksi, että hän ei lähtenyt ajoissa, vaan antoi tilanteen tuhota meidät lapset.
En ymmärrä, että miksi piti parempana sitä, että sai kovastikin turpaan, ja lapset katsottiin. Pelkäsi tappouhkailuja isältäni, mutta olisi voinut kuolla niihin pahoinpitelyihinkin.
Olen minä vihainen isällenikin(kuollut nyt), mutta kun häntä kuunteli myöhemminkin, huomasi että hän elää ihan omassa todellisuudessaan. Hän oli siis melko sairas, Ei hänen juttujaan kannattanut edes oikaista, koska uskoi niihin sataprosenttisesti itse. Äidilläni oli vastuu viedä lapset turvaan. Mitä ei tehnyt. Sen takia vihaan äitiäni, olen katkera ja alisuoriutuja.
Mulla ei ole ikinä ollut ketään tukemassa, ei sukulaisia, ei kavereita yms. Yksin on hirveän vaikea tervehtyä tästä. Ja apua ei saa vaikka pyytää. Ihan turha sanoa, että hae apua tähän. En saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap! Mäkin olen niin usein tota pohtinut, voi kun on vaan se yks ainoo elämä ja hukatut tilaisuudet eivät enää palaa!
Aika samantyyppinen lapsuus mullakin: Isäni oli hullu psykopaatti, raitis. Äiti herkkä alistuja. Koko perhe sai säännöllisen epäsäännöllisesti selkäänsä. Äiti kävi kokopäivätöissä, isä ei. Surkeen köyhiä oltiin. Eniten selkäänsä sai fiksu ja mukava isoveljeni. Jatkuvalla turpiinvedolla ja mollaamisella siitä kasvoi psyykehäiriöinen alkoholisti, oli hampaaton dena jo nelikymppisenä.
Isä sai sydärin jo vuosia sitten. Äitiäni tapaan säännöllisesti, mutta yhtä säännöllisesti tunnen syvää katkeruutta häntä kohtaan siitä, ettei hän lähtenyt vetämään (ei kuulemma uskaltanut, kun isä oli luvannut tappaa kaikki). Ei ole mukavaa olla pienipalkkaisena pätkätyöläisenä, sisarukset on kaikki alkoholisoituneita ja erilaisia mielialalääkkeitä syöviä, jokaisella hammaskalusto vajavainen.
Itse etsin mielenrauhaa luonnosta ja nimettömänä tehtävästä vapaaehtoistyöstä. Tosin siinä on se huono puoli, että hetkittäin ihmisviha nousee luonnon pahoinpitelyjutuista (Talvivaara, Kiinan koiransyöntifestarit jne).
Vierailija kirjoitti:
Yksin on hirveän vaikea tervehtyä tästä. Ja apua ei saa vaikka pyytää. Ihan turha sanoa, että hae apua tähän. En saa.
Miksi et saa? Keneltä tai mistä olet pyytänyt apua?
Vierailija kirjoitti:
W
Vierailija kirjoitti:
Oletteko muuten huomanneet, että tällaisissa kokemuksissa useimmiten syytetään äitiä. Vaikka se isä on ollut se kaikkein pahin. Sille isän pahuudelle jotenkin alistutaan tyyliin "ei sille mitään voinut" ja syytetään äitiä siitä, että altisti lapsensa sille tilanteelle.
Et ole sitte koskaan ollut tekemisissä persoonallisuushäiriöisen kanssa?? Ei niitä voi hoitaa tai parantaa. Ei niissä ole mitään vikaa. Akka ja kakarat vaan ärsyttää vinkumisellaan ja jatkuvalla valittamisellaan.
Jos äiti on se terve edes jotenkin niin kyllä äidin eka velvollisuus on suojella ja pelastaa lapsensa. Pitää oikeesti tosiaan suojella ja toimia. Jos ei sitä tee niin joo kyllä, aikalailla tulee syytettyä että mikä on...
Kuulepa, tiedän asiasta enemmän kuin uskotkaan. Todistit viestissäsi juuri pointtini. Ei persoonallisuushäiriöinen ole syytön!!! Vaikka onkin mahdoton! Hänen puolisonsa on todella tulilinjalla.
Juuri siksi pitää äitiäkin ymmärtää, koska hän on ollut yksin hirveässä tilanteessa, ja mahdollisesti myös suku on ollut sairaan puolison puolella (ei epätavallista). Vasta viime vuosina on tullut tietoa noista häiriöistä enemmän. Se on pirullinen kehä, johon puoliso joutuu. Vaati aikoinaan todella paljon, että pystyi lähtemään, varsinkin kun häiriöinen osasi vetää oikeista naruista ja olla välillä rakastettava ja katua. Kuten alkoholistikin, vaikka eri tavalla. Vihoviimeinen juttu on syyllistää narsistien puolisoita, vaikka tilanteesta olisikin järkevää lähteä. Ei se edes nykypäivänä ole kovin helppoa, lukekaa vaikka narsistien uhrien tarinoita.
Se on kaikkien tragedia. Onneksi nykyään sentään ilmiö tiedostetaan.
On hyvä, että kirjoitit tämän auki. Se selventää tilannetta ja pääset objektiivisesti tarkatelemaan asiaa. Voi olla, että joudut selittämään asian vielä muutaman kerran (kirjoita vaikka kirja!) ja sitten se pienenee ja pienenee ja kohta voitkin ne rippeet sitten sulloa jonnekin mielen arkkuun, jota ei tarvitse enää avata. Käsittele ja sitten lopeta märehtiminen, ei se siitä enää muuksi muutu. Ei tarvitse antaa anteeksi, mutta älä anna vihan ottaa valtaa. Neutraali suhtautuminen on hyvä, niin kuin katselisit asiaa ulkopuolisena. Et myöskään vastaa äitisi elämästä.