Lue keskustelun säännöt.
Hukattu elämä. Onnettoman perhe-elämän jäännökset ja perintö. Pistää miettimään.
10.04.2016 |
Äiti jäi leskeksi n 70- vuotiaana vuosikymmeniä kestäneestä alistavasta, henkisen ja fyysisen väkivallan ja kontrolloinin täyttämästä avioliitosta. Monta lasta, jotka me kukin oireilemme edelleen epäterveestä lapsuudenperheestä.
Luulisi että kun vihoin pääsee despootista eroon kun se kuolee, niin jäljelle jäänyt olisi onnensa kukkuloilla. Niin monta kertaa kuulin jo vuosikymmeniä sitten äitini huokaavan että kyllähä minä tästä lähtisin mutta kun ei tuo hullu päästä lähtemään. Se jää muuten lapsen mieleen aika hyvin.
Kävi niin että leski masentui. Äidille tulikin päin naamaa selväksi, että hänellä on ollut vain yksi elämä, ja sen päätepiste näkyy jo horistontissa lähestyvän hurjaa vauhita.
Ja mitä hän sai siltä elämältään: Jatkuvaa jännittämistä, miellyttämistä ja riitojen välttämistä ettei iskä vaan hermostuisi. Iskä muuten hermostui tosi helposti. Oli kaikenlaista stressiä vissiin. (Persoonallisuushäiriöinen oli).
Kaikki lapsista lähti kotoa niin pian kuin pystyi. Tyttäret menimme naimisiin liian nuorina ja täysin väärin valittujen miesten kanssa, onnettomiin liittoihin päätyen. Veljet eivät saanet minkäänlaista mallia, miten kasvaa mieheksi. Heistä ei ole tullut sitäkään vertaa kuin meistä tyttäristä.
Jokainen meistä on alisuoriutuja ja työelämässä olemme huomattavasti todellisia lahjojamme huonommassa duunissa. Töissä meitä voidaan ohittaa ja mitätöidä miten vaan, sillä tämä oli lapsuuden ympäristössämme jatkuvaa.
Sielläpä leskiäiti masentuu ja pohtii että mihin meni elämä ja miten sen saatoin näin hukata. Lapset eivät käy eivätkä halua kuin muodolliset välit. Ikinä mitään aitoja välejä ollutkaan, kun talossa asui ja piti valtaa niinsanottu Virahepo olohuoneessa. Imi kaiken energian meistä, sai kaikki kävelemään kananmunakuorilla ettei vaan hermostuisi ja suuttuisi. Suuttui jostain mikroskooppisesta syystä ja oikein vaani meitä, että tekisimme jonkun virheen ja siitä alkaa hirveä huuto ja haukkuminen.
En välitä oikeestaan siitä, että vanha äiti on masentunut. Ihan oma vikansa. Sen sijaan olen hänelle vihainen siitä, miten hän hukkasi kaikkien lastensa elämän. Me emme ikinä saanet kehittyä sellaisiksi kuin olisimme voineet ja ansainneet.
En tiedä, miten tästä vihasta ja katkeruudesta pääsisi. Oma elämäni on suht kunnossa, mutta alkoholia menee liikaa. Sen rentouttavan ja turruttavan tunteen olen antanut itselleni. Muutkin sisaruksista käyttävät runsaasti alkoholia. Vaikka se oli täysin kiellettyä ja paheksuttua lapsuuden kodissa. (Näinkin isä pääsi hurskastelemaan, kuinka ylevä ja hieno ihminen hän on. Not).
Hirvittävästi surettaa katsella pikkuveljen kärsimystä. Hän voisi olla aivan toisenlainen mies, jos olisi saanut kasvaa terveessä ja kannustavssa ympäristössä.
Ne, jotka vastaa, että älä sitä enää mieiti ja mene eteenpäin: Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ja kuten sanottua, itse olen kovempaa tekoa ja pärjäilen kyllä. Pehmeämpiluonteiseti sisarukset oli helpompi nitistää.
Kannatta miettiä niiden, jotka jatkaa helvetillisessä liitossa muka "lasten takia".
Kommentit (57)
Sanot kaiken olevan äitisi vika, josta olet nyt vihainen ja siksi haluat ryypätä ja vaadit äidiltäsi täydellisyyttä, mutta miksi itse sorrut nyt samaan.
Äitisi on oman aikakautensa lapsi ja ponnisti elämässään niistä voimavaroista ja ympäristöstään mitä oli elämässään saanut. Ehkä hänen lapsuutensa ei ollut kummoinen, kun se ei kuitenkaan kantanut aikuisuuteen. Jos on itsekin lusikalla saanut, ei voi kauhalla ammentaa.
Äitisi syyttelyn sijaan, voisit antaa hänelle anteeksi ( jo itsesi tähden) ja elää elämäsi onnellista elämää ja tehdä hyvää myös äidillesi (jonka hän on ansainnut) ja läheisillesi, ryyppäämisen sijaan.
Miksi puutelet puskasta ja syyttelet äitiäsi, kun kommentista päätellen sinä et halua katkaista sukupolvien kierretä ja jatkaa elämää vapaana mennestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi syytät äitiäsi, vaikka syyllinen on isä? Onko tämä taas jotain naisvihaa?
Vierailija kirjoitti:
Kommenteissa unohtuu se tosiasia, että lapsuus muokkaa ihmistä. Siitä ulos taisteleminen on niin iso juttu, mikä voi viedä vuosia. Ja se vaatii tosi paljon osaamista. Pitää saada olla myös heikko! Osaamaton. Kyvytön. Jos ei tiedä, miten sen irti päästämisen ja eteenpäin menemisen tekisi. Yhtä mieltä olen siitä, että syyttely ei auta. Hyväksyminen on yksi asia irtautumisessa.
Olen itsekkin syvästi traumatisoivia asioita kokenut lapssuudessa, mutta tosiasia vain yksinkertaisesti on se ettei mennyttä voi muuttaa eikä katkeroitumisesta ole mitään hyötyä, korkeintaan haittaa itselleen. Loppujen lopuksi jokainen on itse oman onnensa seppä. Itsesääli on ihan ymmärrettävä vaihe, mutta jos siihe jää on jotain pahasti pielessä. Ei kukaan meistä ole viaton.
Oikeastiko ap:n elämä olisi ollut toisenlaista, jos vanhemmat olisi eronneet? Ne olisi kuitenkin olleet ihan samat ihmiset, eli todennäköisesti ap olisi yhtä paljon marttyyri, mutta syynä se, että äiti oli köyhä ja laiska, isä ei maksanut elareita ja molemmat vanhemmat oli omalla tavallaan hankalia.
ERo ei muuta ihmistä. Se alistussuhteeseen päätynyt tekee saman uudestaan, joten ap:llakin voisi nyt olla muisto pedofiili-isäpuolesta. Mieti, miten hienoa on, että sellaista ei ollut!
Vierailija kirjoitti:
Samantyyppinen tarina meillä. En ala siitä enempää avaamaan, mutta kaikki me lapset olemme näin aikuisiällä edelleen hukassa itsemme kanssa. Itse olen täydellinen alisuoriutuja, olen todistetusti melko älykäs eikä minulla ole edes ammattia. Siskoni on alkoholisti. Komea, nuorempana leonardo DiCaprion näköinen veljeni on haamu entisestään, hänestä olisi voinut tulla vaikka urheilija, oli hyvin lahjakas. En halua enää syyllistää isääni. syyllistin ja vihasin kauan mutta pääsin lopulta kuitenkin yli. Hän koki vaikean lapsuuden,eikä vain kyennyt olemaan meille sen enempää. Mutta äidilleni olen jotenkin katkera että hän antoi kaiken tapahtua, ei harkinnut edes eroa vaikka isä toi kotiimmekin toisen naisen. Kai minä joskus pääsen tästä vihasta äitiäni kohtaan, että tämä on jokin prosessi kai. Kumpa pääsisin 😪
Ainoa toiveeni on että en tekisi itse samoja virheitä.
Näissä aina syyllistetään äiti, mutta ei sitä varsinaista pahantekiää eli isää. Miksi se isä ei ole voinut lähteä, kun on toinen nainenkin ollut. Varsinkaan aijemmin,ei naisen ole ollut helppo lähteä lasten kanssa, varsinkin jos on ollut vaikkapa kotiäiti ja ei ammattia. Ulkopuolisen on helppo sanoa,että miksi et lähtenyt. Mutta monesti nämä naiset on niin alistettu niin tahdottomiksi,ettei lähteminen onnistu. Mutta toisaalta ymmärrän,että äitiä syytetään, koska tuntuu, että äidin kuuluu pitää lasten puolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kommenteissa unohtuu se tosiasia, että lapsuus muokkaa ihmistä. Siitä ulos taisteleminen on niin iso juttu, mikä voi viedä vuosia. Ja se vaatii tosi paljon osaamista. Pitää saada olla myös heikko! Osaamaton. Kyvytön. Jos ei tiedä, miten sen irti päästämisen ja eteenpäin menemisen tekisi. Yhtä mieltä olen siitä, että syyttely ei auta. Hyväksyminen on yksi asia irtautumisessa.
Lapsuus on paljon muuta kuin äiti ja isä. Mutta on helppo syyttää vanhempiaan, jos ei viitsi elää omaa elämäänsä.
15 outoa todella, että isäsi oli kamala, mutta et syyllistä häntä. Syyllistät vain äitiäsi, kun antoi kaiken tapahtua.
Kyllähän se väärin käyttäytyvä on se oikea syyllinen. Kohdista negatiivkset ajatuksesi pääasiassa häneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka vastaa, että älä sitä enää mieiti ja mene eteenpäin: Se ei vaan ole niin yksinkertaista.
Ei niin, mutta aloita kuitenkin alkoholin jättämisellä elämästäsi. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tekee pahoin, kun ei käy katsomassa ja auttamassa äitiään. Hänhän on myös uhri. Aistin ap: ssä aivan samaa pahuutta, mitä oli isässäänkin.
Katkaise kierre. Käy katsomassa ja hoitamassa äitiäsi. Lopeta juominen ja anna mahdollisille lapsillesi parempi lapsuus.
Osasta kommentteja huomaa heti, että ette oikeasti ymmärrä asiaa.
Itselläni sama menneisyys ja päälle vielä koulukiusaaminen. Koko lapsuus hukassa.
Se jättää todellakin syvät jäljet.
Turha tulla sanomaan että kaikki muuttuu kun napsautan sormia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tekee pahoin, kun ei käy katsomassa ja auttamassa äitiään. Hänhän on myös uhri. Aistin ap: ssä aivan samaa pahuutta, mitä oli isässäänkin.
Katkaise kierre. Käy katsomassa ja hoitamassa äitiäsi. Lopeta juominen ja anna mahdollisille lapsillesi parempi lapsuus.
Totta. Ap onkuin isänsä. Hän haluaa määräillä läheisiään ja äiti on nyt sopiva uhri. Jos äiti ei tottele, jos äiti tekee jotain väärin, niin ap on valmis heti hylkäämään.
Kuulostaa ihan mun lapsuudelta. Pers.häiriöinen ja alkoholiongelmainen isä joka pahoinpiteli äitiä,heilutti minullekin nyrkkejä, haukkui ja kiusasi jatkuvasti, kävi perheen rahoilla jonkun naikkosen kanssa reissussa ja toi vieraan naisen kotiinkin (äiti matkoilla, minä kotona). Itse pakenin kotoa heti kun pystyin (taloudellisesti) muuttamaan omilleni. Äiti ei saanut ikinä aikaiseksi erota tai lähteä, on surullista mihin hänen elämänsä meni.
Mutta, nuorena aikuisena terapiat käyneenä, paniikkihäiriöt ja masennukset kärsineenä tajusin että en anna noiden idioottien määrittää minua tai elämääni. Tottakai lapsuuden traumat (nuo kotiongelmat eivät edes ollut ainoa henk. Koht. Helvettini) ovat minussa mutta elän täyttä ja menestyksekästä elämää niiden kanssa tai niistä huolimatta. En jää vellomaan vanhoissa kurjuuksissa (siitä ei saa mitään) vaan mietin miten tämänhetkisestä elämästäni ja tulevaisuudesta teen parasta mahdollista.
Ihan oikeasti, itse pitää ottaa vastuu elämästään, shit happens ja katse eteenpäin. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Olen töissä joten lyhyesti: Kun kerta äiti vuosikaudet haaveili ääneen kuinka hän ja me tästä lähdettäisiin jos vain hullu päästäisi niin kyllä tosiaan olen katkera ja ihmeissäni siitä ettei sitten lähtenyt. Oli vakivirka, olisi saanut asunnon jne. Ei vaan lähtenyt. Varmaa on ettei isäukosta olisi ollut meitä lapsia huoltamaan edes viikonloppuvierailin ajan. Puhutaan siis perus ruokahuollosta jne.
Kyllä minun on vaikea ajatella yhtäkkiä vaan antavani anteeksi.
Terapiaa tarvii varmaan eniten surullisen hahmon pikkuveli. Mutta hän ei osaa edes nimetä että mistä paha olo tai masennus voisi kummuta.
Ei minulla ole lapsia.Se ikävaihe meni maailmalla kierrellessä ja itseä etsiskellessä.
On vain tietty piste, mihin asti voit syyttää kaikesta elämässäsi vanhempiasi. Se meni jo ajat sitten.
Jos haluat muutosta, se on ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni.
Miten pystyt olemaan olematta katkera? Päätät, että tästä päivästä lähtien otat itse vastuun itsestäsi, etkä aina kaada syytä vanhempiesi niskoille. On tietysti helppo piilotella heidän selkänsä takana ja uhriutua. Haluatko todella jäädä sellaiseksi? Muista, että se on sitten ihan oma valintasi.
Oletteko muuten huomanneet, että tällaisissa kokemuksissa useimmiten syytetään äitiä. Vaikka se isä on ollut se kaikkein pahin. Sille isän pahuudelle jotenkin alistutaan tyyliin "ei sille mitään voinut" ja syytetään äitiä siitä, että altisti lapsensa sille tilanteelle.
Vierailija kirjoitti:
Osasta kommentteja huomaa heti, että ette oikeasti ymmärrä asiaa.
Itselläni sama menneisyys ja päälle vielä koulukiusaaminen. Koko lapsuus hukassa.
Se jättää todellakin syvät jäljet.
Turha tulla sanomaan että kaikki muuttuu kun napsautan sormia.
Pyritkö aktiivisesti muutokseen?
Vierailija kirjoitti:
Oletteko muuten huomanneet, että tällaisissa kokemuksissa useimmiten syytetään äitiä. Vaikka se isä on ollut se kaikkein pahin. Sille isän pahuudelle jotenkin alistutaan tyyliin "ei sille mitään voinut" ja syytetään äitiä siitä, että altisti lapsensa sille tilanteelle.
Äiti oli myöskin aikuisena vastuussa lapsista ja heidän hyvinvoinnista.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Olen töissä joten lyhyesti: Kun kerta äiti vuosikaudet haaveili ääneen kuinka hän ja me tästä lähdettäisiin jos vain hullu päästäisi niin kyllä tosiaan olen katkera ja ihmeissäni siitä ettei sitten lähtenyt. Oli vakivirka, olisi saanut asunnon jne. Ei vaan lähtenyt. Varmaa on ettei isäukosta olisi ollut meitä lapsia huoltamaan edes viikonloppuvierailin ajan. Puhutaan siis perus ruokahuollosta jne.
Kyllä minun on vaikea ajatella yhtäkkiä vaan antavani anteeksi.
Terapiaa tarvii varmaan eniten surullisen hahmon pikkuveli. Mutta hän ei osaa edes nimetä että mistä paha olo tai masennus voisi kummuta.
Ei minulla ole lapsia.Se ikävaihe meni maailmalla kierrellessä ja itseä etsiskellessä.
Anteeksi antaminen on ihan yks hailee, ihan sama oikeasti. Tärkeää on että saat painettua nuo asiat sen verran taka-alalle että voit keskittyä muuhunkin kuin menneissä rypemiseen ja määrität itsesi muiden ominaisuuksiesi ja osaamisesi kautta (etkä ole vain se-jolla-oli-kurja-lapsuus). Suosittelen lämpimästi terapiaa sekä sinulle että sisaruksillesi, vielä ei ole liian myöhäistä. Ei sitä pahaa oloa tarvitse osata nimetä, sitä työstetään sitten ammatttilaisen kanssa.
T. 34
Kommenteissa unohtuu se tosiasia, että lapsuus muokkaa ihmistä. Siitä ulos taisteleminen on niin iso juttu, mikä voi viedä vuosia. Ja se vaatii tosi paljon osaamista. Pitää saada olla myös heikko! Osaamaton. Kyvytön. Jos ei tiedä, miten sen irti päästämisen ja eteenpäin menemisen tekisi. Yhtä mieltä olen siitä, että syyttely ei auta. Hyväksyminen on yksi asia irtautumisessa.