Mistä syystä kaverisuhteesi ovat loppuneet?

Monikaan ei ymmärrä, kuinka lojaali ja ainutlaatuinen kaveri olen/olisin :(

Hullaannun helposti etenkin uusista ystävistä, tila muistuttaa ihastumista tai rakastumista. Teen kaikkeni uuden ihmisen eteen, ja haluaisin viettää jatkuvasti aikaa yhdessä. Usein näin on uuden ihmisen kohdalla ihan yhteisymmärryksessä tehtykin, eli ainakin alussa ystävyydet ovat olleet vastavuoroisia.

Mutta kuten salamasuhteissa yleensäkin, suhteet tuppaavat palamaan loppuun nopeasti. Vuosi-pari ollaan kuin siskokset, mutta sitten toisen naama alkaa ärsyttämään yhä enemmän. Silti en osaa löysätä, vaan yhä vain pidän ystävästä liian tiukasti kiinni. Eihän semmoinen voi kestää, vaan riitojahan siitä syntyy.

Itse ajattelen niin, ettei riitely kaada hyvää ihmissuhdetta, mutta entiset ystäväni eivät ole ajatelleet samoin. Huutoriitely ei kuulu mihinkään ihmissuhteeseen, mutta mielestäni ristiriidoista pitäisi pystyä puhumaan. Olen kuitenkin kuullut useampaankin kertaan, että olen negatiivinen, jos kerron jonkin ystävän teon satuttavan minua.

Jälkikäteen pohdittuna ymmärrän, että jokin yksittäinen teko, esim. viime hetken oharit, on ollut vain jäävuoren huippu, ja että olen ollut liian takertuva muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Teen samaa ja olen täysin diagnoosivapaa. Musta ihan normaalia karsia pois elämästä ihmiset, joiden seurasta tulee negatiivinen olo ja jotka eivät tyydytä jotain tarvetta. 

Oletko tuo, joka pitää bravuurinaan sitä, että katkaisee välit ja häviää toisen elämästä tuosta vaan? Se, että yrität perustella stiä näennäisesti asiallisesti kertoo kyllä ylimielisyydestä eikä mistään normaaliudesta.

Yleisin yksittäinen syy on varmaan lasten hankkiminen ja mammalandiaan joutuminen. Aletaan elää sellaista keskiluokkaista hyvin perhekeskeistä elämää, jossa ystäväpiiri koostuu lähinnä muista perheistä ja ei-perheellisten kanssa on vaikea keksiä enää yhteistä tekemistä tai juteltavaa. Todella surullista kuulla entisen kulttuurin rakastajan naurahtavan: "Ei minulla näiden lasten kanssa ole enää aikaa lukea."

17: Muissa aina vika? Tylsiä ihmisiä, kun heitä ei kiinnosta biletys ja sinun urasi. Tylsiä ihmisiä, kun eivät innostuneet museoista ja historiasta juuri silloin kuin sinä.

Kuulostaa siltä, että odotat muiden olevan kiinnostuneita sinun elämästäsi, mutta samalla myönnät suoraan, ette itse yritäkään osoittaa kiinnostusta muiden elämään, jos se on vähänkään erilaista kuin omasi.

Työttömyys. Opiskelukaverit ja nuoruuden kaverit elävät keskiluokan tai alemman keskiluokan elämää omakotitaloineen ja audeineen. Minä lusin työttömänä sinkkuna yksikössä ja ajelen polkupyörällä. Olen ihan tyytyväinen, mutta ei meillä ole mitään yhteistä. Luultavasti he pitävät minua syrjäytyneenä ja loisena muutenkin, niin ei kehtaa itsekkään olla yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen samaa ja olen täysin diagnoosivapaa. Musta ihan normaalia karsia pois elämästä ihmiset, joiden seurasta tulee negatiivinen olo ja jotka eivät tyydytä jotain tarvetta. 

Oletko tuo, joka pitää bravuurinaan sitä, että katkaisee välit ja häviää toisen elämästä tuosta vaan? Se, että yrität perustella stiä näennäisesti asiallisesti kertoo kyllä ylimielisyydestä eikä mistään normaaliudesta.

En ole, mutta katoamistemppuja harrastan em. syystä. Ei mulla ole mitään velvollisuussuhdetta kavereihin, enkä odota sitä itseänikään kohtaan. Ei tuttavuuden katkaisu vaadi selittelyä.

Erilaisuus, ei oltu tarpeeksi samalla aaltopituudella. Erilaiset elämänarvot. Monien kanssa ei lopulta ollut juuri mitään yhteistä yhdistävän elämäntilanteen jälkeen. Epäarvostava kohtelu. Minulle jäi rooli huolien kuuntelijana ja tämä asetelma piti kaveruuden koossa, en jaksanut sellaista. Ajaudun helposti itseäni väsyttäviin ihmissuhteisiin ja sitten katkaisen ne, etten väsy liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Todella surullista kuulla entisen kulttuurin rakastajan naurahtavan: "Ei minulla näiden lasten kanssa ole enää aikaa lukea."

Varmaan jättäisit ystäväsi, jos hän sanoisi "ei näiden syöpähoitojen välissä enää jaksa lukea".

Vierailija kirjoitti:

17: Muissa aina vika? Tylsiä ihmisiä, kun heitä ei kiinnosta biletys ja sinun urasi. Tylsiä ihmisiä, kun eivät innostuneet museoista ja historiasta juuri silloin kuin sinä.

Kuulostaa siltä, että odotat muiden olevan kiinnostuneita sinun elämästäsi, mutta samalla myönnät suoraan, ette itse yritäkään osoittaa kiinnostusta muiden elämään, jos se on vähänkään erilaista kuin omasi.

Ai mulle taas jäi kuva itsenäisestä ja rohkeasta ihmisestä, joka uskaltaa luopua vanhasta kun kaipaa jotain uutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen samaa ja olen täysin diagnoosivapaa. Musta ihan normaalia karsia pois elämästä ihmiset, joiden seurasta tulee negatiivinen olo ja jotka eivät tyydytä jotain tarvetta. 

Oletko tuo, joka pitää bravuurinaan sitä, että katkaisee välit ja häviää toisen elämästä tuosta vaan? Se, että yrität perustella stiä näennäisesti asiallisesti kertoo kyllä ylimielisyydestä eikä mistään normaaliudesta.

En ole kommentoinut tässä ketjussa aiemmin, mutta minä olen sellainen, joka katoilee toisten elämästä, jos ei yhteistä jaettavaa ole.

Mulla on kavereita kyllä, lähiystäviäkin muutama. Useimmat lähiystävät ovat olleet lähiystäviä lapsuudesta ja nuoruudesta asti, joku on tullut työn kautta läheiseksi. Mutta on matkan varrella ollut niitä minuun ihastujia ja elämääni tuppautuvia, joiden kanssa on kerran pari käyty kahvilla, kaupassa tai syömässä ja sitten olen todennut ko. henkilön niin epäkiinnostavaksi että olen jäänyt vaikenemaan.

Yhteen aikoinaan hyvään ystävääni jäädytin välit, vaikka on lapseni kummi. Pussaili ja kähmi eksäni kanssa jossain juhannusjuhlissa - siis silloin olin vielä ko. eksän kanssa aviossa. Hävitin elämästäni molemmat.

Kun vuosia sitten täytin 18v olin löytänyt poikkiksen toisesta kaupungista. Heti lukion loputtua muutin hänen luokseen sinne toiseen kaupunkiin. Olin silloin todella ahdistunut pienestä tuppukylästä josta olin lähtöisin. Halusin jättää kaiken taakse. En pitänyt enää yhteyttä ystäviini vaikka minulla oli hyviä ystäviä siellä. Sukulaisiinkaan en halunnut olla pariin vuoteen yhteyksissä kuin harvakseltaan. Minulle tuli silloin jonkinlainen aikuistumis angsti. Halusin oman elämän ihanan poikkiksen kanssa. Ja jättää kaiken ahdistavan taakse. Nykyään naimisissa saman miehen kanssa ja vauva tulossa. Mutta katunut olen sitä miten tyhmästi päätin olla pitämättä yhteyttä vanhoihin ystäviini. Sukulaisten kanssa olen nykyään taas paljon yhteyksissä.

Ystävyyssuhde alkoi muuttumaan todella yksipuoliseksi ja kuluttavaksi. 99% ajasta käsiteltiin ystävän ongelmia ja niihin ei oikeastaan saanut edes olla minkäänlaista mielipidettä, ainoastaan myötäilyä. Sitten ehkä parin tunnin yksinpuhelun jälkeen hän saattoi muodollisesti kysyä,että mitä mulle kuuluu. Mutta oikeasti hänelle ei voinut vähempää kiinnostaa, kun heti palattiin häneen.

Hän muuttui myös kateelliseksi muille ihmisille ja muille. Ei välttämättä siitä, että muilla on asiat juuri siinä asiassa paremmin kuin hänellä, vaan hän ei pystynyt suhtautumaan toisten iloon. Alkoi tulla piikikkäitä kommentteja kommentointia "ai, kiva" "oho" kaikkiin kivoihin uutisiin. Lopulta aloin vähentää kivoista asioista puhumista mutta sitten tajusin, että miksi mun pitäisi muuttua samanlaisekai negatiiviseksi ihmiseksi jollainen hän itse on. Hänessä se ongelma oli. Lisäksi en voinut muutenkaan luottaa häneen, haukkui minulle kaikkia kavereitaan niin varmasti musta puhuttiin samaan sävyyn.

Mä olen aika huono ystävä. En jaksa itse ottaa yhteyttä oikein koskaan ja juoruan kaikki juorut muille eteenpäin. Ja sillä tavalla joudun aina keskelle draamaa. Mielummin vietän aikaa lasteni ja mieheni kanssa, he ovat mulle niin rakkaita etten koskaan satuttaisi käytökselläni. Kai mä olen vaan sellainen ihminen, jolle kaverit ovat "ihan sama".

Itse en ainakaan suostu enää ikinä sellaisiin ystävyysuhteisiin, joissa olen jonkinlainen terapeutti tai roskasäkki. Ystävyydessä kuuluu toki jakaa surutkin mutta niin, että molemmilla on mahdollisuus siihen. Ystävyysuhteeen kuuluu kuitenkin ensijaisesti tuoda jotain exraa elämään, eikä kuluttaa ja luoda negatiivisuutta.

Ystävän epäjohdonmukainen ja arvaamaton käytös. Esim aina piti hokea "parasta ystävää" (mikä kuuluu ehkä peruskouluun lähinnä..), mutta sitten kuitenkin halusi tehdä ne "kivoimmat jutut" joidenkin muiden kavereiden kanssa. Eri säännöt hänelle ja minulle. Ärsyyntyi jos olin jotenkin myöhässä tai en pystynyt tapaaman hänelle sopivaan aikatauluun, mutta jos oli itse tuo myöhästelevä ym niin naureskeli. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että hänen oli vaikea näyttää suuttumistaan, eli aina jouduin arvailemaan onko vihainen. Kun sitten oma mitta tuli joskus täyteen lukuisten lyhyiden viestien jälkeen (siitä päättelin että on vihainen kun viestit jäi lyhyiksi), hän aina räjähti ja patoutumat mua kohtaan vyöryi päälleni. Eli kauhea draama joka kerta kun näin kävi, ja sain kuulla miten olin tehnyt taas kaiken väärin ja lopulta minä olin se joka pyyteli anteeksi. Välimme meinasivat katketa monta kertaa aiemminkin, mutta juttelimme ja yritimme unohtaa ne. Kunnes tuli viimeisin aivan vastaava kerta. Olin väsynyt siihen että jauhoimme koko ajan periaatteessa samaa asiaa ja jouduin olemaan varpailani tässä ystävyyssuhteessa. Laitoin välit poikki. Nainen on erittäin menestynyt työssään, mutta ihmissuhteissaan melko surullinen tapaus :(. Toivon silti hänelle kaikkea hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella surullista kuulla entisen kulttuurin rakastajan naurahtavan: "Ei minulla näiden lasten kanssa ole enää aikaa lukea."

Varmaan jättäisit ystäväsi, jos hän sanoisi "ei näiden syöpähoitojen välissä enää jaksa lukea".

Ihan tosissasi vertaat lapsia syöpähoitoihin?

Huomasin jossain vaiheessa olevani alkoholisoituneelle ystävälleni vain terapeutti. Jossain vaiheessa vaan väsyin jatkuvaan sekoiluun ja asioiden oksentamiseen päälleni. Minulla oli itsellänikin tuolloin vaikeaa ja olisin kaivannut myös itse edes joskus kuuntelijaa - mutta ei.

Toinen ystäväni alkoi sekoilla kolmekymppisenä huumeiden kanssa. Itseäni ei voisi pirit ja pilvet vähempää kiinnostaa, joten ystäväni jatkuva puhe tekemisistään uusien "ystäviensä" kanssa valitettavasti kyllä tekee rakoa väliimme.

Että kai ne ihmiset vaan sitten muuttuu. Jos päihteet alkaa olla tärkein asia elämässä, niin kyllä minä silloin poistun takavasemmalle.

Up

Elämä menee teenpäin eivätkä kaverit elä aina samaa elämäntilannetta. Opiskelut päättyy, parisuhde alkaa, lapsia tulee, ollaan lasten kanssa kotona, palataan vanhempainvapaalta töihin, työpaikat vaihtuu, lähdetään uudelleen opiskelemaan, harrastukset muuttuu, muutetaan toiselle paikkakunnalle, erotaan, mennään uusiin suhteisiin, lapset aikuistuvat, tehdään iltatähti jne jne.