Perheväkivalta taaperon silmin

.

Onko kukaan vienyt näin pientä terapeutille?

Hienoa, että lähdit.

Fiksua, että huomaat lapsen reaktiot. Todennäköisesti ei tietoisesti muista väkivaltaa jos pussailee ja nauraa, mutta myöhemmin alitajunta tuo huonot muistot pintaan.

Varmaan olisi hyvä jonkun ammattilaisen kaivaa nuo muistot esiin ja käsitellä ne, mutta taitaa lapsi olla niin pieni ettei ihan vielä.

Onkohan mahdollista pistää tapaamiset isän kanssa jäähylle?

Sulla ei ole mitään hävettävää tässä tilanteessa, koska olet jo vienyt lapsen turvaan. Juttele ammattilaisen kanssa ja pyydä neuvoja, muista ettet vähättele aikaisempaa väkivaltaa etkä jätä mitään kertomatta.

Hyvä siitä tulee ❤️

Eihän sitä lasta enää mihinkään viedä kun uhka on poistettu. Rohkeasti vaan apua hakemaan, myös sinulle.

Tuntuu vaan näin äitinä pahalta,että muuten niin iloinen lapseni joutuu käsittelemään tämän asian yksin. Koska ei vaan osaa puhua vielä:(

Käy juttelemassa ammattilaisen kanssa. Vaikka yksityisen lastenterapeutin kanssa aluksi, jos sinua arveluttaa. Uskoisin kuitenkin, että lopulta on parempi tulla asian kanssa esiin ja hakea yksinhuoltajuutta. Jos miehen luonto on noin arvaamaton, mistä tietää mitä tapahtuu kun hän ärsyyntyy?

Sinä lähdit, se tekee sinusta jo itsessään vahvan. Nyt haet vain tarvittavaa apua. 

Eikö todellakaan edes tuollaisissa tapauksissa isää voi estää tapaamasta lasta?

Ap, olen vilpittömästi pahoillani, että olet joutunut pahoinpidellyksi, ja samalla olen vilpittömästi iloinen, että olet päässyt eroon väkivaltaisesta suhteesta! Olet rohkea nainen ja äiti, joka on uskaltanut pelastamaan itsensä ja lapsensa!

Pienikin lapsi kokee turvattomuutta, pelkoa, ahdistusta kuvailemissasi tilanteissa, vaikka hänellä ei ole sanoja kokemuksilleen. Se mitä lapsi nyt tarvitsee on turvallinen, tavallinen,  arki ja sinun läsnäolosi. Arjen rytmittäminen ja ennakoitavuus luovat turvallisuuden tunnetta lapselle, mutta uskoisin, että myös sinulle.  Haethan myös itsellesi apua?

lapseni ystävä sai jo vuoden ikäisenä terapiaa. En tiedä millaista se oli, mutta sellaista kuitenkin on saatavilla. Kannattaa rohkeasti hakea apua.

Voi rakas! Onneksi lähdit <3 liian monet naiset nimittäin jäävät. En ole ammattilainen, mutta 2-vuotias toipuu varmasti kun tästä eteenpäin saa normaalin lapsuuden. ammattiavusta voi olla hyötyä. älä pelkää ottaa yhteyttä neuvolaan. Sieltä saat tukea ja rohkaisua.

Isä,ihan ilman vaaleanpunaisia laseja silmillä,on ihan ok vanhempi ilman minun läsnäoloani. Häntä ei kuitenkaan edes kiinnosta pitää lasta esim.viikonlopun yli. Nämä pikaiset n.puolentunnin max tapaamiset silloin tällöin ovat hänelle tarpeeksi.

Kyllä tätä pitäisi itsekin päästä purkamaan ammattilaiselle. Alkaa näin muutama kuukausi eron jälkeen tajuamaan millaisessa helvetissä elimme monta vuotta.

Kiitos kaikille tuesta!

Ap

Itse kyselisin neuvoa useammasta paikasta, av on ihan hyvä paikka aloittaa. Ainakin neuvola voisi olla seuraava. Eivät nekään välttämättä osaa mitään siihen sanoa. 

Tsemppiä ja jaksamista! Lapsella kuitenkin loppulapsuus aikaa viettää turvallisessa kodissa ja kasvaa kokonaiseksi.

Et ole huono äiti. Olette tässä lapsen kanssa molemmat uhreja, ja myös selviytyjiä.

Tuli ihan tippa linssiin kun kuvittelin taaperoa kipittämässä paniikissa riehuvaa isäänsä piiloon. Karmeaa. 

Onneksi olette päässeet pois tilanteesta. On todella tärkeää aloittaa lapsen kuntouttaminen heti, koska on aivan selvää, että tuollaiset kokemukset jättävät jälkensä. Noin pieneen erityisesti, koska hänellä ei ole vielä kykyä hahmottaa asioita eikä sanoittaa tunteitaan, vaan hän on täysin tunteidensa armoilla, eikä pysty niitä säätelemään. Äiti/vanhempi on se, joka auttaa lasta tuossa, mutta jos äiti on mätettävänä lattialla, niin eipä hänestä ole paljoa apua. Kehittyviin aivoihin tuollainen hirveys voi tehdä pysyvää harmia, mutta onneksi pikkuisen aivot ovat vielä muokattavissa parempaan suuntaan. Pikkulapsiin erikoistuvia lastenpsykiatreja ja psykologeja on kyllä olemassa ja heillä on keinonsa lapsen auttamiseen. Hienoa, että olet ymmärtänyt lapsesi avuntarpeen, varmasti lapsi tulee aivan kuntoon jos hänelle nyt annetaan intensiivisesti apua!

14.minusta tuntuu ihan uskomattomalta,että kirjoittamani teksti kuvailee tosiaan minun ja lapseni (entistä) elämää. Oli se aika pysäyttävää,kun oman lapseni sieltä pinniksen takaa löysin kurkkimasta. Ei sellaista osaa etukäteen edes kuvitella omalle kohdalle.

Minun oli vähän pakko lähteä. Hyvä ystäväni sanoi minulle hyvin suoraan "Olet vielä hyvä äiti. Mutta jos jäät ja sallit tuon tapahtuvan,olet maailman paskin äiti"

Todistin itse tarhaikäisenä kun isäni hakkasi, potki, kuristi ja puukotti äitiäni. Hakkasipa tuo minuakin. Välillä oli vankilassa. Pelkäsin isääni niin paljon että en uskaltanut hengittää kunnolla hänen vieressään koska saattoi yhtäkkiä lyödä koska hengitin kuulema liian kovaa... silti äitini oli se uhri... en muista että minua olisi ikinä kannustettu tai kehuttu... tai hellitty...

En koskaan ajatellut että tämä olisi ollut outoa. Kun kasvoin lapsuuden asiat unohtuivat. En muista lapsuuttani kovinkaan hyvin, välähdyksiä sieltä sun täältä jotka saatta laukaista esim. jotkin hajut tai vaikka tietyt kappaleet radiossa.

Teininä tein rikoksia, käytin huumeita ja alkoholia, minut raiskattiin useasti, eikä koulunkäynti kiinnostanut. Olin psykiatrisessa hoidossa useamman kerran sekä useassa eri koulukodissa. Juuri näiden koulukotien ansiosta minusta tuli yhteiskuntakelpoinen ihminen.

Nykyään minulla on lapsia ja muistan sanoa heille joka päivä monta kertaa kuinka heitä rakastan ja että tunteiden näyttäminen on normaalia, niin hyvien kuin huonojenkin, mutta väkivalta ei ole. Pidän heitä hyvänä niinpaljon kuin vain suinkin voin.

En ole nähnyt isääni sen jälkeen kun hän viimeisen kerran löi minua ollessani ala-asteella, enkä haluakkaan nähdä... olen nyt 30-vuotias.

Välillä mietin mitä isälleni kuuluu ja ikävöin, mutta tiedän että tämä on paras ratkaisu. Näin isäni pysyy aina sellaisena kuin niissä pienissä hyvissä hetkissä hän oli joita muutamia muistan.

Nyt jälkeenpäin aikuisena minua harmittaa se että äitini uhriutui tahallisesti aina palaamalla isäni luokse. En myöskään ymmärrä näin jälkeenpäin ajateltuna miksi antoi isän olla lähelläni. Miksi äiti ei vienyt meitä pois?

Olen rampannut psykologeilla, terapeuteilla ja psykiatreilla että syönyt mieliala lääkkeitä koko ikäni tietäen nyt viisaampana että mikäli äitini olisi toiminut toisin olisi sillä ollut

suurempi vaikutus kuin yhdelläkään "onnellisuuspillerillä"...

Hyvä aloittaja, älä anna lapsesi tavata isäänsä. Isän näkeminen nostaa ikävätkin asiat pintaan. Mutta jos isä jää vain muistoihin niin pahat asiat tippuvat pikkuhiljaa muistoista pois ja jäljelle jäävät hybät hetket isän kanssa.

Kerro lapsellesi että te olette, sinä ja hän samalla puolella ja että teidän on parempi kaksin. Anna tuhannen kertaa takaisin lapsellesi rakkautta jokaista yhtä pahaa vastaan.

Äiti on paljon parempi kuin yksikään kallonkutistaja.

(Tämä on minun mielipiteeni, kirjoitusvirheineen kaikkineen että tiedoksi vain alapeukuttajille.)

Samaa minäkin sanon, ei ole lapsen etu tavata tollasta isää. Meidän isä oli väkivaltainen alkoholisti, olen monta kertaa ollu näkemässä kun isä hakkas kirkuvaa äitiä, jopa ampui tätä kerran kylkeen ja väitti äitin tarttuneen aseeseen vaikka näin että välissä oli 10m. Äiti oli ja on edelleenkin kunnollinen, ei ota alkoholia ja aina huolehtinut meistä ja pitänyt puolia. Isälle taas viina maistui ja meni aivan hulluks viinapäissään ja luuli hallituksen jne. tarkkailevan häntä.

Olin 13v kun erosivat ja nyt 30v, itse aloin saamaan selkään kun rupesin aukomaan takaisin päätä(mm.juoppo duunari, alkoholisti)ja suojelemaan pienempiä sisaruksia(ikäeroa 4 ja 6v).

Sen jälkeen kun erosivat ja me muutettiin pois, ei ole ikävä ollut. Eniten tätä mieltä on pikkuveli, joka on nyt siis 25v..silloin ollut alle kouluikäinen kun isä ollut pahimmillaan.

Onnittelut hyvästä päätöksestä, muuta kauas, että isän tapaamiset ei onnistu jos et niitä muuten saa loppumaan. Miksi haluat ylläpitää suhdetta tuollaseen väkivaltaiseen ihmiseen, kenen etua siinä ajatellaan?Parempi kun luot itse lapselles sen turvallisen arjen ja isä vaan unohtuu, jäljelle jää niitä muutamia hyviä hetkiä ja sellasena se saa pysyä. Ei kortteja, puheluita eikä syntymäpäivälahjoja tms yhteydenpitoja.

Meidän väkivaltaisten alkoholistien lasten pitäis varmaan perustaa joku yhdistys, joka neuvoo ja auttaa tällaisessa tilanteessa olevia naisia konkreettisesti pääsemään irti toklasesta suhteesta. Kukaan ei ansaitse tollasta paskaa puolisoa, tappamisella uhkaa narsisti, joka pelkää menettävänsä otteensa urhiinsa. Hienoa, että sait viimein kerättyä rohkeutta ja pelastit itsesi ja lapsesi. Koita jaksaa🙂