Vierailija

Pitkä vuodatus mutta on tärkeä asia. Olen ajatellut jääväni vapaaehtoisesti lapsettomaksi jo 17 vuotiaana. Nyt olen 25 vuotias. Olen asunut saman miehen kanssa avoliitossa jo viisi vuotta ja suhde on edelleen hyvä. Olemme hankkineet yhteisiä sitoumuksia, esimerkiksi koiran ja asunnon. Puolisoni on minua muutaman vuoden vanhempi. Hänkin on aina ollut lapsettomuuden puolella ja puhuin tästä halustani hänen kanssaan jo varmaan ensimmäisten seurusteluviikkojen aikana. Tavallaan halusin jo heti varoittaa että jos etsit "normaalia" perhe-elämää, minusta ei ehkä koskaan ole siihen. Luulen kuitenkin että hänet saisi vakuuteltua isäksi jos sellainen halu joskus tulisi. Hän ei ole ollut niin ehdoton kuin minä.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta tai halua olla äiti. Kaikki muut olivat suunnitelleet jo teineinä tulevien lastensa nimet ja montako tulisi, enkä koskaan ole osannut ottaa osaa näihin keskusteluihin. Suurin osa suvusta ja ystävistä on jo perustanut/perustamassa perhettä ja olen jokaisesta raskaudesta ollut vuolaan onnellinen ja ottanut lapsielämään osaa raskaudesta alkaen. Olemme kummeja. Olen opiskellut lastenhoitajaksi ja tässä ammatissa ollut noin nelisen vuotta. Rakastan muiden lapsia ja saan hirveästi mielekkyyttä elämään työstäni ja lapsista. Kuitenkin kun lapsi töistäkin haetaan kotiin tai sukulaisten lapsi meiltä hoidosta, ajattelen että onneksi minun hoitovuoroni päättyy tähän ja pääsen omaan rauhaani kotiin.

Lapsen "saamattomuus" tuntuu kuitenkin oudolta. Kadunko joskus? Miksi en halua lapsia vaikka olen ammatiltanikin siihen suuntautunut? Pakoilenko elämän tarkoitusta ja vastuuta? Teenkö väärin kun meillä kaikki puitteet ovat ok, välitän lapsista ja niillä varmasti olisi hyvät oltavat, mutta en niitä tee?

Eniten pelkään sitä että musertuisin jos olisin äiti. Olen aina pelännyt ja hermoillut kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Joskus en saa öisin unta kun pelkään että isäni kaatuu ulkona jäillä tai milloin seuraava teorroriteko tulee. Pidän läheiseni kuplassa. Jos olisin ÄITI en tiedä miten päin olisin pelkojeni kanssa. En kestä riskejä. Haluan että kaikki on kontrollissani. Päällepäsmäröin joskus ja koen että en ole henkisesti kovin vahva. Vastoinkäymiset kastavat minut pitkäksi aikaa. Kestän juuri ja juuri henkisesti työelämän ja arkeni pyörittämisen nyt kun meitä on kaksi.

Kuullostanko enemmän velalta vai äidiltä? Asiallista kommentointia kiitos. Te ketkä olette äitiyttä jaksaneet osaatte arvioida kasvaako pelkoihinsa, kasvaako jaksamaan arkea. Velat taas tietävät kuullostanko enemmän heidän kaltaiseltaan. Asia on tärkeä. Oma kokemukseni on se, että jollei ole henkisesti vahva ja ongelmaton mielentervedellisesti ei kannata perustaa perhettä. Se usein vain lisää ongelmia.. olenko väärässä?

  • ylös 1
  • alas 0

Kommentit (9)

Vierailija

Ei sinun tarvitse mitään päätöksiä vielä tehdä. Jos vauvakuume tulee nii sit tulee ja jos ei niin ei. Elä elämääsi sillä välin ☺ T. Vauvakuumeinen 23v

  • ylös 13
  • alas 0
Vierailija

Jos koet haluavasi lasta ja jääväsi paitsi jostain tärkeästä asiasta, joka lapsiperheiden elämään kuuluu, niin tee lapsi. Jos et niin älä tee. Itse en pitäisi mahsollista myöhempää katumista riittävän hyvänä syynä. Ja sinulla on ainakin 10 vuotta aikaa vielä miettiä.

  • ylös 16
  • alas 0
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ei oo todellista, ihan vois olla miun kirjoittama teksti. Sama ala ja sama tilanne, samat ajatukset. Ihanaa etten ole ainoa.:) itse olen kallistunut kyllä enemmän lapsettomuuden kannalle, koska juurikin nuo samat syyt, esim juurikin tuo että töissä on kyl ihanaa saada hoitaa ihania lapsia mutta sen jälkeen taas nautin päästä omaan rauhaan kotiin. Mutta toivottavasti tulee muitakin näkökulmia sinulle. Tsemppiä valintaasi oli se sitten mikä vaan. :) itse olen iloinen että muut perustaa perheitä. Ilman heitä ei olisi näin ihanaa työpaikkaa. Oli tosin hetkiä kun asia stressasi ja ahdisti kun tuli paine että nyt
Pitäisi päättää, vaikka aina olen ollut vahvasti lapsettomuuden kannalla. Mutta asiaa paljon miettineenä ja harkinneena tuntuu että olisin pikkuhiljaa saanut mielenrauhan. Voi olla että paljosta jään paitsi mutta omapa on valintani ja aion keskittyä asian hyviin puoliin ja olla sitten vaikka muiden lapsille lastenvahtina silloin kun vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa. Tiedän ettei se ole läheskään sama asia kuin oma mutta itselleni parasta on näin.

Vierailija

Mä olin 27 ennen kuin ensimmäisen kerran yllättäen halusin saada lapsia. Halu on sen jälkeen vain voimistunut. Sattuneista syistä en sitten kuitenkaan lapsia saanut. Tekisi mieli kehottaa aloittamaan lasten yrittäminen mahdollisimman nuorena, jos on pienikin ajatus siitä, että lapsia haluaa. Minusta olisi kivempi miettiä, että olisiko lapsiluku jo täynnä ja tehtäisiinkö vielä iltatähti kuin käydä läpi lapsettomuudesta kumpuavia synkkiä tunteita. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei oo todellista, ihan vois olla miun kirjoittama teksti. Sama ala ja sama tilanne, samat ajatukset. Ihanaa etten ole ainoa.:) itse olen kallistunut kyllä enemmän lapsettomuuden kannalle, koska juurikin nuo samat syyt, esim juurikin tuo että töissä on kyl ihanaa saada hoitaa ihania lapsia mutta sen jälkeen taas nautin päästä omaan rauhaan kotiin. Mutta toivottavasti tulee muitakin näkökulmia sinulle. Tsemppiä valintaasi oli se sitten mikä vaan. :) itse olen iloinen että muut perustaa perheitä. Ilman heitä ei olisi näin ihanaa työpaikkaa. Oli tosin hetkiä kun asia stressasi ja ahdisti kun tuli paine että nyt
Pitäisi päättää, vaikka aina olen ollut vahvasti lapsettomuuden kannalla. Mutta asiaa paljon miettineenä ja harkinneena tuntuu että olisin pikkuhiljaa saanut mielenrauhan. Voi olla että paljosta jään paitsi mutta omapa on valintani ja aion keskittyä asian hyviin puoliin ja olla sitten vaikka muiden lapsille lastenvahtina silloin kun vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa. Tiedän ettei se ole läheskään sama asia kuin oma mutta itselleni parasta on näin.

Meidän työyhteisössä on montakin jo yli 30 vuotiasta lapsetonta, eikä haluakaan juuri ole vaikka lapset on tärkeitä. Olen miettinyt että voisiko johtua siitä että normaali lisääntymisvietti "hämärtyy" kun on niin paljon lapsia jo ympärillä? Tai siksi kun meiltä on se "taika" rauennut kun tiedämme niin paljon... ja tieto lisää tuskaa!

Vierailija

Minä olin 30-vuotiaaksi asti melko varma, etten halua lapsia. En vihannut lapsia, mutten rakastanutkaan. Ehkä ne olivat mielestäni vähän ärsyttäviä, mutta ihan siedettävissä kyllä. En vain tuntenut halua saada omia lapsia. Ikää tuli lisää, joten oli pakko alkaa pohtia tosissaan sitä, haluanko perustaa perheen. Puntaroin juuri sitä, että kadunko myöhemmin jos en saa omia lapsia. Lisäksi yleensä ihmiset ovat kovin ylpeitä jälkikasvustaan ja ovat onnellisia lastensa eri elämänvaiheista. Minusta alkoi tuntumaan, etten halua jättää ihmiselämään olennaisesti kuuluvaa vaihetta väliin omassa elämässäni, kun niin monet tuntuvat siitä nauttivan. Järkipäätöksenä päätin haluta lapsen ja onnekseni sen sain ja vielä kaksi lisääkin.

Nyt tiedän, että minun oli ihan turhaa jahkailla vuosikausia. Lasten saaminen oli minulle vielä parempaa kuin olin arvellut. Äidiksi kyllä kasvaa. Lasten kanssa tulevat haasteet muuttavat muotoaan vuosien kuluessa ja niihin tottuu ajan kanssa. Kun joku asia alkaa muuttumaan hankalammaksi, niin toisessa asiassa helpottaa. Kaikkein hienointi tässä on tietysti se, että olen saanut tutustua näihin mahtaviin pikkuihmisiin ja saanut kokea äitiyden. Äitiyttä ei oikein voi verrata mihinkään muuhun elämässä tapahtuvaan asiaan, se on aika kaikenkattava olotila.

En kuitenkaan ihan varauksetta voi suositella lasten "hankkimista" sinulle. Se on jokaisen oma päätös. Lasten kanssa on niin intensiivistä, että voisin kuvitella sen tekevän hulluksi sellaisen, jolle ei äidin rooli sovi. Kuitenkin jos olet huolehtivainen, empaattinen ja pidät lapsista, niin voisihan olla että sinulle äitiys sopisi. En tiedä.

Vierailija

No mitä sä nyt asiaa stressaat  25-vuotiaana? Jos vauvakuumetta ei tule niin ei todellakaan mitään järkeä hankkia lasta. Velat kuulemma ei kadu päätöstään :D

Vierailija

Olen pohtinut samaa juuri tuossa iässä.

Jokainen ratkaisu on hyvä, mutta minulle oikea ratkaisu oli lapsen tekeminen. Mitään vauvakuumeita ei kuitenkaan tule kaikille vaan ihan vaan rationaalinen päätös on monen lapsen takana. Kaikki ei ole vaaleanpunaista vaan oikeasti lapsi tuo mukanaan paljon huolta tulevasta. Mutta myös niin pyyteetöntä rakkautta, että sitä ei voi käsittää kuin vanhemmat. 

Olen masennukseen ja synkkyyteen taipuvainen (tätä ei tiedä kukaan, koska osaan esittää reipasta ja ihanaa) ja olen onnellinen, että minulla on tuo yksi iloinen ja rakas lapsi. Ilman häntä ja hänen tuomaansa elämäntarkoitusta en olisi enää hengissä vaan ajanut rekkaa päin jo vuosia sitten.

Rakkaus (ja huoli) ja elämisen merkitys mikä lapsen myötä tulee, on uskomaton ja pelasti minut elämään.

Enempää lapsia en kuitenkaan haluaisi, koska stressaan niin paljon toimeentulosta, turvallisuudesta ym. Nyt kun vähennetään satoja ja tuhansia työpaikkoja joka päivä, olen hyvilläni, että tiedän pystyväni elättämään lapseni vaikka työ alta pois menisikin.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla