Oletteko kokeneet selkeän henkisen kasvun? Minkä ikäisenä?

Avioero 30-vuotiaana ja sen käsittely sekä muutama yksin vietetty vuosi opettivat paljon. Opin tuntemaan itseäni ja varsinkin arvostamaan itseäni, olen varma mielipiteistäni... aiemmin joustin parisuhteissa liikaa ja pyrin aina miellyttämään toista kaikilla tavoilla, nykyään tiedän tarkkaan millaista käytöstä hyväksyn toiselta ja mitä en. En enää odota muiden ihmisten tekevän minua onnelliseksi vaan otan siitä vastuun itse. Tuosta elämän tarkoituksesta en nyt niin tiedä... :)

Henkisesti tähän asti suurin kasvupyrähdys on tapahtunut 40. ikävuoden jälkeen. Ilolla odotan, mitä myöhempi ikä tuo tullessaan.

Välillä 36-40v. Avioero, iso elämänkriisi haastoi tarkastelemaan itseä objektiivisemmin. Lakkasin myös murehtimasta turhia.

Lapsen syntymä 31 vuotiaana. Koko maailmani muuttui. Avasi silmät myös negatiivisessa mielessä, maailman kurjuudet etenkin lasten kohdalla satuttaa entistä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Avioero 30-vuotiaana ja sen käsittely sekä muutama yksin vietetty vuosi opettivat paljon. Opin tuntemaan itseäni ja varsinkin arvostamaan itseäni, olen varma mielipiteistäni... aiemmin joustin parisuhteissa liikaa ja pyrin aina miellyttämään toista kaikilla tavoilla, nykyään tiedän tarkkaan millaista käytöstä hyväksyn toiselta ja mitä en. En enää odota muiden ihmisten tekevän minua onnelliseksi vaan otan siitä vastuun itse. Tuosta elämän tarkoituksesta en nyt niin tiedä... :)

Olin tulossa kirjoittamaan juuri näin kun näin otsikon, kerkesit ensin. No tuon kolmannen lauseen ottaisin itseltä pois, mutta muuten kyllä kuullostaa samalta kuin minun tarinani. :)

30Vmies

Nelikymppisenä suunnilleen, pahan keski-iän kriisin kokemisen aikana/jälkeen. Ennen kriisiä olin levoton ja ahdistunut, aina tavoittleemassa jotain siksi kun nykyhetkessä oli epämääräisesti tyytymätön olo, ja ajattelin että kunhan saan sitä tai tätä tai muutan elämässäni tai ihmissuhteissani sitä tai tätä, niin sitten se paha olo loppuu. Ei se koskaan loppunut.

Lopulta kriisi pysäytti kohtaamaan ahdistuksen silmästä silmään, vain sietämään sen juoksematta pakoon mihinkään muutoksiin. Lopulta aloin olla onnellinen ihan tavallisessa arkisessa elämässäni, ja tajusin että onni on itsessäni, ei olosuhteissa. 

Olen vieläkin nuori (25), joten noita varmasti ehtii tulla useampikin, mutta tähän mennessä voisin ehdottomasti nimetä "vahinkoraskauteni" 22-vuotiaana.

Olin epäkypsä, lapsellinen ja vastuuton, aika välinpitämätön. Tulin raskaaksi yhden illan jutusta ja silloin oli päätettävä, pidänkö lapsen ja aikuistunko vai teenkö abortin ja elän asian kanssa.

Päätin pitää lapsen ja tajusin jossain vaiheessa kasvaneeni ihan oikeasti. Maailmankuva laajeni ja muuttui täysin, kaikki aiemmat puutteet muuttivat muotoaan ja jopa neuvolassa terveydenhoitaja kyynel silmässä sanoi kuinka iloinen hän on huomatessaan, miten olen "matkan" aikana muuttunut.

Sanoisin, että ikävuodet 22-23 olivat tähän mennessä ne merkityksellisimmät. Myös vauvavuosi, etenkin koliikin takia lujitti ja kasvatti, opetti ja jälleen muovasi asioita eri perspektiiveihin. Nykyään ajatellessani aikaa ennen lasta hädintuskin tunnistan itseäni ja omia valintojani, koen muutoksen olleen oikeasti hyvin merkittävä.

20-vuotiaana olen sinällään tajunnut itseäni paremmin, sillä tulin tavallaan hyväksikäytetyksi. Nykyään tajuan, minkäarvoinen itse olen, ja millaiselle miehelle antaisin heti kenkää, jos talläisia juttuja toistamiseen ilmenisi.

Parikymppisenä, kun ymmärsin millaisista perheoloista tulen ja pystyin vihdoinkin antamaan itselleni anteeksi. En kuitenkaan usko, että tämä jää ainoaksi kasvukaudeksi elämässäni.

Vanhempiani ei kiinnostanut ja toinen heistä harjoitti henkistä väkivaltaa. Lapsuudessani myös muutamaan otteeseen fyysistä. En pärjännyt koulussa ja olin yksin. Tämä johti vuosien erakoitumiseen omaan kotiin ja päädyin terapiaan. Kauan meni ennenkuin aloin ymmärtämään millaisesta helvetistä olen tarponut läpi ja selvinnyt hengissä. Näin tiivistetysti.

Avioeron jälkeen 40 plus.

Tosin koko elämä on kehittymistä. Tuolloin harppaus oli isompi.

24-25v, kun koin ison kriisin elämässä. Se kypsytti minut ihmisenä ja ohjasi minut lopullisesti nykyisiin arvoihini.

tää nyt kuullostaa typerältä kun sanotte kaikki olleenne kolmekymppisiä silloin, mutta mä koin mun suurimman henkisen kasvun ollessani 13, sillä se oli mun koko elämäni opettavaisin ja raskain vuosi.

En ole kokenut mitään selkeää henkistä kasvua. Koen olevani "kesken" enkä oikein tunne itseäni. Eikä ole todellakaan yksinolon puutteesta kiinni. :D 24-v.

Tuntuu, että tulen koko ajan lapsellisemmaksi. Ehkä se johtuu siitä, että vastuiden kasvaessa on ymmärtänyt, mitkä asiat pitää oikeasti ottaa vakavasti. Niitä ei ole kovin paljon.

28-vuotiaana