Te jotka olitte lapsena puheopetuksessa?

En muista, että se olisi ollut minulle vaikeaa tai että olisin ahdistunut itseni katselemisesta.

Itse vihasin jo lapsena musta otettuja kuvia. Pidin niitä rumina. Vihasin koulukuvia. En halunnut vaihdella niitä kavereitten kanssa enkä näyttää kelleen. Mulla oli huono itsetunto jo lapsena. Ja vieläkin erittäin huono. En ollut puheopetuksessa mutta varmasti olisi ollut peilin kanssa sama juttu?

Ei ollut ja siinähän sitä naamaa ja kieltä väänneltiin peilin edessä. Itsetunto minulla on aina ollut varsin hyvä, mutta hyvännäköisenä en varsinaisesti itseäni lapsena/ nuorena pitänyt kuin ajoittain.

En mä muista mitään peiliä? Mutta inhosin puheopetusta kyllä. Mitään tarvetta sille ei edes olisi ollut.

Ei ollut hankalaa. Itsetuntoni on aina ollut hyvä.

Koin puheopetuksen nolona ja nöyryyttävänä.

Mä kävin harjotteleen ässää kun en yhtäkkiä sitä enää osannutkaan kun hampaita alko lähteen :D

Mutta niin, vastauksena kysymykseesi - en muista yhtään miltä tuo peiliin katsominen tuntui, ei vissiin yhtään miltään sitten. Ainoa muistikuva mitä puheopetuksesta on jäänyt oli kun piti työntää sormea jonnekin suuhun ja yrittää hakea sieltä kohtaa mistä äänne syntyi ja koin sen ihan helvetin turhaks eikä siitä ollut mitään apua :D Opin sitten ässän ihan luonnollisesti aikanaan taas.

Ei ahdistanut, enemmän ahdisti se, että en R-kirjainta ikinä oppinut sanomaan. Onneksi se on kuitenkin aika huomaamaton.

T: Mies 28

Hmm... mä taas muistan vieläkin sen tuskan ja sen kun tämä "terapeutti" sanoi aina että katso peilistä kun äännät. En muista oliko se noloa vai mikä siinä oli niin vaikeaa :/

ap

Minä kävin puheterapiassa alle kouluikäisenä 80-luvulla ja muistan että terapeutti oli maailman kaunein ihminen ja muutenkin ihana, liimasi prinsessa ja ruusukiiltokuvia harjoitusvihkoon.

Harmitti oikein että opin ärrän niin nopeasti.

Ei ollut vaikeaa katsoa itseään pelistä. Ope oli tosi tehokas, opin hienosti sanomaan r:n ja s:n.