Milloin loppuu jatkuva tuska ja lähes loputon itku erotilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Olen itkenyt joka päivä. Yhtenä päivänä vain vähän.

Olen yrittänyt jutella asiasta. Sain myös unilääkkeen, en ole vielä kokeillut.

Tuntuu että sydän on tulessa tai pysähtyy. Tuska on kauhea. Pieni ajatus petoksesta tai mihinkään meihin tai menneeseen tai menetettyyn tulevaisuuteen liittyvästä saa aikaa puukoniskun sieluun.

Tulee aivan järkyttävä olo kun itse olen tuskissani ja toinen jo siirtynyt eteenpäin toisen kanssa! Nyt hän tekee samat asiat toisen kanssa ja minä olen yksin! Se sattuu.

Olen kirjottanut ylös asioita. Joskus hetkeksi hellittää.

En ole juonut turruttaakseni oloa mutta nyt otin lasin viiniä.

Miten voi toinen vain jatkaa elämää ja hylätä?

Viimeisen lauseen kysymykseen:

Tuon voi tehdä ihminen, jolla on mätäsydän 😔

Tsemppiä valtavasti 😃

Pärjäät kyllä 💛

Mulla ei ollut mahdollisuutta jäädä vellomaan suruun, koska lapset ja työ oli hoidettava. Olin toki surullinen ensimmäiset kuukaudet mutta ero oli tapahtunut niin epäreilusti että olin myös täynnä pyhää vihaa. Tilannetta purin lukemalla ero-oppaita ja yritin kohdata tunteet ja oppia virheistä. Muutaman kuukauden kuluttua erosta puhuin exän kanssa puhelimessa eron syistä ja tajusin ettei mies ollut surun arvoinen. Jankkasimme samoista iänikuisista riidoista ja muistin miksi olin onneton jo suhteen aikana. Pahin shokkivaihe mulla siis kesti noin 2 viikkoa ja puolessa vuodessa olin täysin yli miehestä.

Kiitos tsempeistä. Eniten sattuu petos ja menetyt yhteiset asiat, joiden muistot iskee salamoina. Viime ajat ehkä oli heikkoja.. en ollut itsekään täysin onnellinen ja rakastunut. Syytän itseäni. Koskee silti..

Voi kunpa löytäisi jotain uutta tekemistä... Pahinta on vain olla.

Ap

Väestöliiton sivuilta löytyy sellainen nettikurssi kuin Miesten erokoulu. Sisältää mielestäni ihan pätevää asiaa niin miehille kuin naisillekin, vaikka nimessä onkin huomioitu vain toinen sukupuoli. www.vaestoliitto.fi/parisuhde/nettikurssit/miesten-erokoulu/

Tsemppiä <3 Vaikka onkin kulunut sanonta, niin aika parantaa. Pärjäät kyllä, ota päivä kerrallaan. Äläkä syytä itseäsi. Yritä vaikka ulkoilla.

Tiedän, että ero olisi minulle ja miehelleni ainoa oikea vaihtoehto, mutta juuri tuon tuskan takia en uskalla...

Pari päivää kesti tauoton itku ja sitten iski viha (saatanan petturi sika). Sen jälkeen meni muutama kuukausi täynnä uhoa (mä kyllä selviän ja näytän kaikille) ja vuoroin romahduksia. Kuin salama taivaalta, koin pikaihastumisen, jota minäkin pidin täytenä laastarina. Suhde sai kuitenkin näkemään sen, mikä vanhassa oli ollut pielessä ja auttoi toipumaan. Loppu vuosi menikin pohtien omia huonoja puolia ja työstäen itseään paremmaksi ihmiseksi (suhteessa on aina kaksi, petturisika ei ole ainut, jossa on vikaa). Seuraava vuosi oli jo huomattavasti helpompi, vaikka välillä tuli palattua pohtimaan eroa ja sitä, olisiko kuitenkin ollut vielä mahdollista korjata asiat (koska lapsia).

Pahin oli ohi muutamassa päivässä, vaikka romahduksia senkin jälkeen tuli. Eroa oli kuitenkin tehty jo puoli vuotta ja se oli lopulta aikamoinen helpotus. Vuosi meni antaa anteeksi ex-puolisolle ja pidempään itselleni. Ilman lapsia olisi varmasti ollut vielä helpompaa päästä irti vanhasta. Toisaalta, lapset olivat myös syy, miksi oli pakko antaa anteeksi.

Laastarisuhde jatkuu kaikista epäilyistäni huolimatta edelleen. En tosin suosittele kenellekään. Aikamoisia haasteita tähän suhteeseen on tuonut se, että avioero oli vielä täysin käsittelemättä. Exää en oikeastaan kaivannut enää muutaman kuukauden jälkeen, mutta suru perheen rikkoutumisesta vaivaa välillä edelleenkin. Onneksi lapset eivät erossa menettäneet kumpaakaan vanheempaansa, vaan tapaavat säännöllisesti molempia.

Jollain kierolla tavalla kaiken tämän kurjuuden keskellä tulee välillä pilkahdus siitä, että ehkä tämä oli hyvä ratkaisu, koska emme lopulta olleet täysin yhdessä onnellisia. Ehkä...ehkä tulevaisuudessa voisi olla mahdollisuus olla parempi ihminen ja sitä kautta saada parempi puoliso. Tämä tuskallisuus ehkä silloin on sen arvoista? Onko kellään kokemusta tästä?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että ero olisi minulle ja miehelleni ainoa oikea vaihtoehto, mutta juuri tuon tuskan takia en uskalla...

Ihan tapauskohtaista. Mutta itku puhdistaa ja auttaa sua pääsemään siitä tuskasta. Eli vaikka tuntuu pahalta niin anna itkun vaan tulla. Pahin juttu mikä on on vaan haudata tunteet jonnekin ja aloittaa heti jotain uutta siihen päälle. Tietty tapauskohtausta ja mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle, mutta jos edelleen suree toista on vaikea keskittyä rakentamaan toimivaa uutta elämää. Tsemppiä ja haleja lähetän, ei tää helppoa ole, mutta kyllä tästä selvitään:)!

Helposti sitä ripustautuu tuttuun kun tuntematon pelottaa. Vaikka se tuttu olisi ihan paskaa

Vierailija kirjoitti:

Helposti sitä ripustautuu tuttuun kun tuntematon pelottaa. Vaikka se tuttu olisi ihan paskaa

Kiitos, näin on.

Vierailija kirjoitti:

Helposti sitä ripustautuu tuttuun kun tuntematon pelottaa. Vaikka se tuttu olisi ihan paskaa

...niin totta! Ja kun sen jonkin ajan kuluttua erosta tajuaa...on voiton puolella!

Vierailija kirjoitti:

Olen itkenyt joka päivä. Yhtenä päivänä vain vähän.

Olen yrittänyt jutella asiasta. Sain myös unilääkkeen, en ole vielä kokeillut.

Tuntuu että sydän on tulessa tai pysähtyy. Tuska on kauhea. Pieni ajatus petoksesta tai mihinkään meihin tai menneeseen tai menetettyyn tulevaisuuteen liittyvästä saa aikaa puukoniskun sieluun.

Tulee aivan järkyttävä olo kun itse olen tuskissani ja toinen jo siirtynyt eteenpäin toisen kanssa! Nyt hän tekee samat asiat toisen kanssa ja minä olen yksin! Se sattuu.

Olen kirjottanut ylös asioita. Joskus hetkeksi hellittää.

En ole juonut turruttaakseni oloa mutta nyt otin lasin viiniä.

Miten voi toinen vain jatkaa elämää ja hylätä?

Viimeisen lauseen kysymykseen:

Tuon voi tehdä ihminen, jolla on mätäsydän 😔

Tsemppiä valtavasti 😃

Pärjäät kyllä 💛

Muutama kohtuullinen hetki ollut. Vähän saanut kerättyä energiaa toimintakykyyn ajoittain. Välähdyksiä siitä että ehkä asiat voi vielä parantua. Mutta muuten on edelleen tullut "paniikkikohtauksia" ja paha umpikujaisuuden tunne ja järkyttävä syyllisyys. Itku ja epätoivo ja pelko tulevasta. Ei osaa ajatella kuin toisesta hyvää ja itsestä pahaa. Aika kuluu niin hitaasti.

Ihan oikeasti. Oletteko eläneet ollenkaan omaa elämää vai hengittäneet vain miehen kautta? Ymmärrän, että surettaa, mut kellekään rötkäleelle en antaisi niin suurta merkitystä et vuoden itki sinne perään.

Vierailija kirjoitti:

Milloin alkaa jo tuntua vähän paremmalta?

Milloin voi jo suunnata eteenpäin?

Mikä voi helpottaa? Vinkkejä? En enää kauaa kestä tätä tuskaa, sydämeen oikeasti sattuu ja toivoton suru ja tuska menetyksestä iskee. Tunnen olevani umpikujassa yksin.

Ei lopu ikinä