Lue keskustelun säännöt.
Vihollinen vuoteessani, mistä löytää purkautumispaikka pilvestä?
29.03.2016 |
Puolisoni saa järjettömiä raivokohtauksia ja minulla on niissä melkoinen kestäminen.
En enää jaksa purkaa jatkuvia ongelmia kertomalla niistä ystävilleni, sillä eivät ystäväni ole mitään jäteastioita, joiden tarvitsisi kuunnella tarinoita perhehelvetistäni. Heitä varmasti ahdistaa ja turhauttaa kuulla, miten mies taas veti pultit tyhjästä ja minä olen noiden iänikuisten raivopurkausten kohteena vuodesta toiseen. Mikään ei muutu, vaikka muutoksia muka piti tulla.
Vauvapalstalle voisin toki aloituksia tehdä, joissa kertoisin samat asiat ja saisin niihin samat vastaukset: miehesi on hankittava apua, teidän on hankittava apua parisuhteeseenne, onko sinussa itsessäsi jotain korjattavaa ja tietenkin, eroa siitä jos homma ei ratkea kun tuollaisessa suhteessa eläminen ei ole tervettä. Tuossahan se kokonaisuus pähkinänkuoressa on, eihän siihen mitään muuta ole lisättävissä.
Miehen kanssa keskustelusta ei ole apua, koska hänellä kyseessä taitaa olla ihan elämäntapa. Hän kokee, että hänellä on oikeus purkaa kaikenlaista ärtymystään kohtelemalla minua huonosti, vaikka minulla hänen ärtymyksensä syyn kanssa ei olisi mitään tekemistä. Raivokohtauksen syyksi riittää vaikka se, että lapset ovat pyytäneet häneltä asioita samaan aikaan, kun hän itse on ollut tiskaamassa. Tai se, että hän tulkitsee jonkun neutraalin tai jopa positiivisen tekemiseni negatiiviseksi. Tulkinnat ovat usein aika mielipuolisia, eikä niihin mikään järkipuhe auta.
Kun hän ärsyyntyy, hän demonisoi minut ja laittaa minut syylliseksi jopa siihen, jos joku toinen ihminen on kohdellut minua asiattomaksi. Olen prinsessa, narsisti... mitä vaan, millä hän ikinä keksii minua lyödä. Tarkoitus on selvästikin loukata ja asiattomat loukkaukset eivät häneltä kesken lopu. Toisaalta hän tuntuu noihin outoihin päätelmiin uskovan aivan vilpittömästi.
Asioista keskustelu ei onnistu, sillä jos aihe on menossa kriittiseksi hänen kannaltaan, hän vetää jonkun ihan toisen aiheen jolla kokee voivansa hyökätä kimppuuni. Se voi olla vaikka se, kuinka vuonna yksi ja kaksi joku myyjä kaupassa oli tahditon ja tuli ongelmia. Sillä ei tarvitse olla mitään yhteyttä tähän päivään, käsiteltävissä olevaan asiaan tai edes minuun. Hän ei kertakaikkiaan pysty tai halua keskustelemaan siitä mikä mättää ja mitä asialle voisi tehdä.
Hänen käytöksensä minua ohtaan on selkeää henkistä väkivaltaa, eikä mieheltä itseltään löydy mitään rajoja siihen, miten pitkälle hän on valmis menemään. Jos kuuntelen ja olen ymmärtäväinen, raivo vaan kasvaa ja käytös muuttuu alati pahemmaksi.
Jos yritän itse vetää hänelle rajoja, kuten kiellän puhumasta minulle rumasti, hän kokee saaneensa tappelukaverin. Asiallinen puhe ei auta, ei auta tiukka kieltäminen tai mikään. On kuin juttelisin pahasta murrosiästä kärsivän tarkkailuluokkalaisen kanssa. Mitään vastuuta hän ei ota omasta käytöksestään ja itsestään, minä olen hänen mielestään syyllinen kaikkeen.
Olemme keskustelleet asiasta, teimme jopa sopimuksen ettei hän purkaisi ties mitä päänsisäisiä ärtymyksiään riehumalla, mutta hän ei kunnioita sopimusta. Olen aina ollut valmis keskustelemaan aivan kaikenlaisista ongelmista ja ottamaan kriittistäkin palautetta vastaan, mutta keskustelemalla ja asiallisesti. Ikävä kyllä se on ollut liikaa pyydetty, sillä keskustelun sijaan saan kiukuttelua vastaan riippumatta siitä, miten itse häntä kohtaan käyttäydyn.
Olemme käyneet pariterapiassa. Istunnot ovat kuluneet lähinnä siihen, että mieheni raivoaa ja syyttelee minua ties mistä. Jutut ovat aika vääristeltyjä ja sekopäisiä, eikä niiden oikomisesta ole mitään hyötyä. Eteenpäin ei päästä. Faktoilla ja loogisilla päätelmillä ei ole väliä, hänen päänsisäinen tunne-elämänsä määrittelee elämämme yli kaiken terveen järjen. Jos alan itkemään, hän vain saa siitä vettä myllyynsä ja syyttelee, että yritän kerjätä sääliä. Pariterapeutti on ollut tuossa melko kädetön. Hän välillä yrittää kysellä minun käsitystä tilanteeseen, mutta ylipäänsä se jos yritän jotain sanoa, saa miehelle raivokohtauksen päälle ja huuto taas alkaa. Ei niillä tapaamisilla mitään olla voitu ratkoa, ei ne ainakaan tähän mennessä ole vieneet mihinkään.
Sekopäistähän tuo on kaiken kaikkiaan ja miehellä on varmasti henkisiä ongelmia, kun kohtelee minua tuolla tavoin. Vuorovaikutuksessa emme tuota asiaa pysty ratkaisemaan, kuten edeltä on jo selvinnyt. Parasta on, että saan tuohon ihmiseen mahdollisimman pitkän välimatkan, vähintään henkisen. Silloin saisin toivuttua ja vahvistuisin ehkä sen verran, että löytäisin elämääni jotain positiivisempaa ja tasapainoisempaa.
Eroa olen pyöritellyt mielessäni pitkään, mutta käytännön toteutukseen on vielä matkaa. En jaksa syitä tähän eritellä. Mies haluaa ehdottomasti pysyä naimisissa kanssani ja raivostuu, kun sanon että ero tulee jos tuo käytös ei muutu. Itse olen sanonut, että minulle riittäisi pelkästään se, että hän puhuttelisi minua nätisti. En odota kukkia, hellyyttä, empatiaa, rakkautta tai mitään sellaista. Riittäisi, että hän kohtelisi minua kuin ihmistä. Se ei ikävä kyllä ole mahdollista.
Jotta jaksaisin tuon kammotuksen kanssa elää sen aikaa mitä minun on pakko, tarvitsisin jonkinlaista purkautumispaikkaa. Omaa terapiahuonetta. Paikkaa, jonne voin purkaa tasan tarkkaan sen, mikä mieltäni painaa. Mitä mies teki, mitä mieltä siitä olen, miltä se minusta tuntuu ja omat suunnitelmat, miten jatkaisin eteenpäin. Tarvitsisin paikan, jonne voisin oksentaa sen kaiken, minkä tuo paska kohtelu sisälleni tuo.
En halua enää viedä asialla ystävieni enkä edes teidän anonyymien palstalaisten aikaa. Minulle on sanottu kaikki se mitä tuossa asiassa voi toiselle ihmiselle sanoa. Työ täytyy tehdä nyt omassa päässäni, jotta pystyisin suojelemaan itseäni ja toimimaan, miten jokainen itseään kunnioittava ihminen toimisi.
Arjessa kun olen vuosikaudet jaksanut sillä, että silloin kun mies alkaa käyttäytyä asiallisesti, olen itsekin iloinen ja luottavainen enkä muistele menneitä. Mutta sitten taas Jekyll muuttu herra Hydeksi, ja joudun pyörremyrskyn silmään. Joten tuo piirre, jolla olen kestänyt, todellisuudessa pitkittää ongelmaani. Jos en katsoisi niin paljon sormien läpi, jos en aktiivisesti unohtaisi, jos pitäisin mielessäni mikä tilanne on oikeasti ollut, minun olisi pakko tehdä jotain.
Haluaisin siis, että minulla olisi joku paikka verkossa, jonne voisin näitä tuntojani kirjoittaa silloin kun niitä tulee vastaan. Paikasta ja ajasta riippumatta. Paikka, joka olisi vähän kuin tämä AV, johon kirjoittaminen on helppoa ja vanhat keskustelut säilyvät, mutta jossa ei olisi muita lukijoita kuin minä. Kun onhan tämä minun ikuisuusongelma oikeasti aivan kamalan nolo, eikä siinä kukaan muu voi itseäni auttaa kuin minä itse.
Pystyisin siinä sitten käymään läpi pidemmälläkin aikajänteellä, millaista tämä on oikeasti ollut.
Tämän kamalan pitkän alustuksen jälkeen, olisiko kellään antaa vinkkejä?
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Voit kirjoittaa blogia ja laittaa sen salasanan taakse.
Tätä minäkin olisin ehdottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Blogi on hyvä idea. Onko suosituksia, minne blogi kannattaisi perustaa? Ap
Eiköhän se ero olisi nyt kestävämpi ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se ero olisi nyt kestävämpi ratkaisu.
Olisi. Siihen taidan tarvitan apua, miten käytännön asiat järjestyvät, kun niistä tuskin sopimukseen päästään. Pitää ensi kerralla ottaa puheeksi parisuhdeneuvojan kanssa, puhutaan istunnolla kerrankin jostain hyödyllisestä.
Tuon blogin taidan kuitenkin perustaa, niin voin sinne purkaa mieltäni ja jaksan tämän vaiheen helpommin.
Eroa ehdotan minäkin, mahdollisimman pian. Olet jo tehnyt liiton korjaamiseksi minkä voit, ja kenenkään ei tarvitse jäädä väkivallan alle, jos muutosta ei ole näköpiirissä. Lähde pois, se on ainoa ratkaisu. Myös minä kirjoitin hullusta avioliitostani, ja se auttoi minua näkemään asian todellisen laidan, ja lähdin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa niin. Ex-mieheni löysi kirjoitukseni ja siitä repesi ihan uudenlainen riemu. Jos sinun miehesi väijyy selaimen historiatietoja, voi tuo blogijuttu olla vähän huono idea, vaikka olisi salasanasuojattukin. t. 6
Joo, varmasti ero on se viisain vaihtoehto. Mutta itseäsi varten, kirjoita! Blogi anonyyminä salasanan taakse, ja jos alkaa yhteiselon jatkaminen taas houkuttaa, luet vaan mitä olet kirjoittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteiselo ei houkuta.
Mies veti tänään taas raivokohtauksen ihan tyhjästä. Klo 13-17 sain kuulla aikuisen miehen sekopäistä huutoa ja kiukuttelua siitä, kun hän tulkitsi taas sanomiseni aivan sekopäisesti. Yritin puhua hänelle järkeä, pyysin häntä rauhoittumaan, muistutin että hän ei saa puhutella minua rumasti. Käyttäydyin niin rakentavasti kun ihminen vain ikinä voi. Ei auttanut, se oli kuin löylyä olisi lisännyt kiukaalle.
Lopulta illalla hermostuin äijän sikailuun, hylkäsin asiallisen käytöksen ja huusin hänelle, että ammu itsesi. Olihan se törkeää ja aika hyvä muistutus siitä, että lopulta minustakin tulee idiootti kun provosoidun. Mies häipyi ja laitoin hänelle viestin, että hoidetaan se ero, kun ei tästä mitään tule.
Yllätten mies olikin valmis tässä vaiheessa sopimaan ja lopettamaan riitelyn.
Tai ei se mitään yllätten ollut. Mitä fiksummin käyttäydyn, sitä enemmän ukko sikailee ja sitten kun minulla palaa käämi, hän voi lähteä syyttämään että sä olet ihan seko ja haluat riidellä. Mutta hän on niin fiksu että lopettaa riitelyn, toisin kuin minä joka blaa blaa blaa... Syytöksiä sataa ja mistään hän ei tietenkään ota itse vastuuta. Hän korkeintaan vaan vähän korotti ääntä, mutta muuten kaikki on minun syytäni. Uskomatonta oman kilven kiillottelua, miten se pystyy ja kehtaa? No kyllähän se pystyy ja kehtaa.
Eikä tietenkään asioita ei voi keskustella läpi asioina, mitä tapahtui, missä meni oikein, missä väärin, mistä voi kukakin ottaa vastuun ja miten tästä eteenpäin. Ei, vaikka noissa niitä ongelmia voisi käydä läpi ja ratkoa niinkuin aikuiset ihmiset. Äijä katsoo, että tuossa on taas hänellä elämänsä tilaisuus keskustelun sijasta käyttäytyä kuin kolmetoistavuotias idiootti ja haukkua vaimo.
On tämä niin luonnevikaista meininkiä kuin olla ja voi.
Antaa mennä avioliitto. Ei tämä ole ihmisen arvoista elämää ja ei tuolla ole selvästikään mitään halua tai kykyä keskustella. Eikä nuo asiat itsestään ratkea. Idiootti olen, jos niin kuvittelen ja tässä vielä jatkan.
En enää nykyään noissa tilanteissa sano miehelle, mitä oikeasti ajattelen hänen raivokohtauksista ja että pidän hänen käytöstään täysin kusipäisenä. Olen yrittänyt vain rauhoitella häntä ja muistuttaa sopimuksesta, miten tulee käyttäytyä. Ei siitä ole ollut mitään apua, päinvastoin. Tuota yhtä purkausta lukuunottamatta käyttäydyin fiksusti, vaikka tiukkaa teki.
Nuo tuntoni haluan purkaa tämän vauvapalstan jälkeen sinne omaan blogiin. Kertoa sinne, mitä oikeasti ajattelen tuosta kaikesta paskasta.
Tulipa taas purkauduttua.
Ap.
Kauanko aiot jatkaa tuossa liitossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon, että teillä EI ole lapsia. Paha juttu jos joutuvat tuommoista luonnevikaista meininkiä läheltä seuraamaan.
Miksi haluat olla sekopään kanssa naimisissa? Vai oletko masokisti?
Täytyy ajatella lapsia, siis jos niitä nyt oli. Ei tuu täysipäisiä aikuisia tuolla menolla heistä. - Huoh -
Vierailija kirjoitti:
Jaa niin. Ex-mieheni löysi kirjoitukseni ja siitä repesi ihan uudenlainen riemu. Jos sinun miehesi väijyy selaimen historiatietoja, voi tuo blogijuttu olla vähän huono idea, vaikka olisi salasanasuojattukin. t. 6
Ctrl-shift-n käyttämällä ei jää jutut historiaan, jos ei muista siivota historiaa. Nörtti saa kyllä selville, mutta ei kaikki osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi sinua :( Ero on ainoa oikea ratkaisu, suunnittele ja toteuta pikkuhiljaa, säästä ja järjestele, kun olet saanut kaiken valmiiksi, lähde. Puhun kokemuksesta, vaikeasti masentunut mies piinasi ja teki koko perheen elämästä helvettiä, ero oli elämäni paras päätös. Kalliiksi tuli minulle rahallisesti, mutta oma henkinen hyvinvointi oli sen arvoista :)
Ja kokeileppa nauhoittaa tai videokuvata raivokohtaus ja kun myrsky on laantunu näytä se miehelle. Sano että tämä oli viimeinen kohtaus, minkä otat vastaan, se loppuu nyt tai lähdet lopullisesti ja pidä myös pääs.
Vierailija kirjoitti:
On tämä niin luonnevikaista meininkiä kuin olla ja voi.
Antaa mennä avioliitto. Ei tämä ole ihmisen arvoista elämää ja ei tuolla ole selvästikään mitään halua tai kykyä keskustella. Eikä nuo asiat itsestään ratkea. Idiootti olen, jos niin kuvittelen ja tässä vielä jatkan.
Ap.
Lihavoin tuosta omia sanojasi. Olet täysin oikeassa ettei tuo ole mitään elämää. Suosittelisin nyt vakavasti sinulle, että jos sinulla on paikka mihin mennä (esim hyvä ystävä) ota lapset ja mene sinne muutamaksi päiväksi. Älä kerro miehelle mitään vaan lähde salaa. Jätä lappu pöydälle johon kirjoitat hyvin lyhyesti jotain tyyliin: "Tämä on viimeinen mahdollisuutesi. Nyt hankit apua. Sinun täytyy muuttua tai haen eroa."
Ellei sinulla ole luotettavaa ystävää, mene vaikka hotelliin/motelliin jos suinkin on varaa. Tai naisten turvakotiin. Mihin tahansa. Älä vastaa hänen puheluihinsa taikka viesteihinsä. Anna miettiä vaikka 2 tai 3 päivää. Sitten menet kysymään, että haetko avioeropaperit vai ei.
Tiedän että sinusta tuntuu ettet jaksa erota. Paperit on vaikeita ja huoltajuuskiistat hankalia. Monta asiaa pitää selvittää ja tapella läpi. Totuus on kuitekin se, että pilaat elämäsi ja ennenkaikkea lastesi elämän jatkamalla tuossa liitossa ellei mies muutu. Nosta leuka pystyyn ja taistele mies muuttumaan tai vaihtoehtoisesti itsesi ja lapsesi pois sieltä. Kummankin vaihtoehdon jälkeen paistaa aurinko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, tarkoitin, että pois vaan ja äkkiä tuollaisen miehen luota. Kirjoittaminen on hyvä keino selventää ajatuksiaan, mutta antaa hullulle polttoainetta, jos haistaa että hänestä kirjoitetaan. Neuvoni on että ero ja heti, ja sitten niitä tuntemuksia blogiin tai minne vaan, kun voi vapaasti ilmaista itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa niin. Ex-mieheni löysi kirjoitukseni ja siitä repesi ihan uudenlainen riemu. Jos sinun miehesi väijyy selaimen historiatietoja, voi tuo blogijuttu olla vähän huono idea, vaikka olisi salasanasuojattukin. t. 6
Ctrl-shift-n käyttämällä ei jää jutut historiaan, jos ei muista siivota historiaa. Nörtti saa kyllä selville, mutta ei kaikki osaa.
Parempi kun laittaa asetuksista päälle sen että poistaa historian joka kerta kun sulkee selaimen.
Nettiterapia?
Unohda parisuhdeterapia ja hae itsellesi kaikki se tuki, minkä tarvitset päästäksesi omille jaloillesi tuosta helvetistä.
Vierailija kirjoitti:
Puolisoni saa järjettömiä raivokohtauksia ja minulla on niissä melkoinen kestäminen.
En enää jaksa purkaa jatkuvia ongelmia kertomalla niistä ystävilleni, sillä eivät ystäväni ole mitään jäteastioita, joiden tarvitsisi kuunnella tarinoita perhehelvetistäni. Heitä varmasti ahdistaa ja turhauttaa kuulla, miten mies taas veti pultit tyhjästä ja minä olen noiden iänikuisten raivopurkausten kohteena vuodesta toiseen. Mikään ei muutu, vaikka muutoksia muka piti tulla.
Vauvapalstalle voisin toki aloituksia tehdä, joissa kertoisin samat asiat ja saisin niihin samat vastaukset: miehesi on hankittava apua, teidän on hankittava apua parisuhteeseenne, onko sinussa itsessäsi jotain korjattavaa ja tietenkin, eroa siitä jos homma ei ratkea kun tuollaisessa suhteessa eläminen ei ole tervettä. Tuossahan se kokonaisuus pähkinänkuoressa on, eihän siihen mitään muuta ole lisättävissä.
Miehen kanssa keskustelusta ei ole apua, koska hänellä kyseessä taitaa olla ihan elämäntapa. Hän kokee, että hänellä on oikeus purkaa kaikenlaista ärtymystään kohtelemalla minua huonosti, vaikka minulla hänen ärtymyksensä syyn kanssa ei olisi mitään tekemistä. Raivokohtauksen syyksi riittää vaikka se, että lapset ovat pyytäneet häneltä asioita samaan aikaan, kun hän itse on ollut tiskaamassa. Tai se, että hän tulkitsee jonkun neutraalin tai jopa positiivisen tekemiseni negatiiviseksi. Tulkinnat ovat usein aika mielipuolisia, eikä niihin mikään järkipuhe auta.
Kun hän ärsyyntyy, hän demonisoi minut ja laittaa minut syylliseksi jopa siihen, jos joku toinen ihminen on kohdellut minua asiattomaksi. Olen prinsessa, narsisti... mitä vaan, millä hän ikinä keksii minua lyödä. Tarkoitus on selvästikin loukata ja asiattomat loukkaukset eivät häneltä kesken lopu. Toisaalta hän tuntuu noihin outoihin päätelmiin uskovan aivan vilpittömästi.
Asioista keskustelu ei onnistu, sillä jos aihe on menossa kriittiseksi hänen kannaltaan, hän vetää jonkun ihan toisen aiheen jolla kokee voivansa hyökätä kimppuuni. Se voi olla vaikka se, kuinka vuonna yksi ja kaksi joku myyjä kaupassa oli tahditon ja tuli ongelmia. Sillä ei tarvitse olla mitään yhteyttä tähän päivään, käsiteltävissä olevaan asiaan tai edes minuun. Hän ei kertakaikkiaan pysty tai halua keskustelemaan siitä mikä mättää ja mitä asialle voisi tehdä.
Hänen käytöksensä minua ohtaan on selkeää henkistä väkivaltaa, eikä mieheltä itseltään löydy mitään rajoja siihen, miten pitkälle hän on valmis menemään. Jos kuuntelen ja olen ymmärtäväinen, raivo vaan kasvaa ja käytös muuttuu alati pahemmaksi.
Jos yritän itse vetää hänelle rajoja, kuten kiellän puhumasta minulle rumasti, hän kokee saaneensa tappelukaverin. Asiallinen puhe ei auta, ei auta tiukka kieltäminen tai mikään. On kuin juttelisin pahasta murrosiästä kärsivän tarkkailuluokkalaisen kanssa. Mitään vastuuta hän ei ota omasta käytöksestään ja itsestään, minä olen hänen mielestään syyllinen kaikkeen.
Olemme keskustelleet asiasta, teimme jopa sopimuksen ettei hän purkaisi ties mitä päänsisäisiä ärtymyksiään riehumalla, mutta hän ei kunnioita sopimusta. Olen aina ollut valmis keskustelemaan aivan kaikenlaisista ongelmista ja ottamaan kriittistäkin palautetta vastaan, mutta keskustelemalla ja asiallisesti. Ikävä kyllä se on ollut liikaa pyydetty, sillä keskustelun sijaan saan kiukuttelua vastaan riippumatta siitä, miten itse häntä kohtaan käyttäydyn.
Olemme käyneet pariterapiassa. Istunnot ovat kuluneet lähinnä siihen, että mieheni raivoaa ja syyttelee minua ties mistä. Jutut ovat aika vääristeltyjä ja sekopäisiä, eikä niiden oikomisesta ole mitään hyötyä. Eteenpäin ei päästä. Faktoilla ja loogisilla päätelmillä ei ole väliä, hänen päänsisäinen tunne-elämänsä määrittelee elämämme yli kaiken terveen järjen. Jos alan itkemään, hän vain saa siitä vettä myllyynsä ja syyttelee, että yritän kerjätä sääliä. Pariterapeutti on ollut tuossa melko kädetön. Hän välillä yrittää kysellä minun käsitystä tilanteeseen, mutta ylipäänsä se jos yritän jotain sanoa, saa miehelle raivokohtauksen päälle ja huuto taas alkaa. Ei niillä tapaamisilla mitään olla voitu ratkoa, ei ne ainakaan tähän mennessä ole vieneet mihinkään.
Sekopäistähän tuo on kaiken kaikkiaan ja miehellä on varmasti henkisiä ongelmia, kun kohtelee minua tuolla tavoin. Vuorovaikutuksessa emme tuota asiaa pysty ratkaisemaan, kuten edeltä on jo selvinnyt. Parasta on, että saan tuohon ihmiseen mahdollisimman pitkän välimatkan, vähintään henkisen. Silloin saisin toivuttua ja vahvistuisin ehkä sen verran, että löytäisin elämääni jotain positiivisempaa ja tasapainoisempaa.
Eroa olen pyöritellyt mielessäni pitkään, mutta käytännön toteutukseen on vielä matkaa. En jaksa syitä tähän eritellä. Mies haluaa ehdottomasti pysyä naimisissa kanssani ja raivostuu, kun sanon että ero tulee jos tuo käytös ei muutu. Itse olen sanonut, että minulle riittäisi pelkästään se, että hän puhuttelisi minua nätisti. En odota kukkia, hellyyttä, empatiaa, rakkautta tai mitään sellaista. Riittäisi, että hän kohtelisi minua kuin ihmistä. Se ei ikävä kyllä ole mahdollista.
Jotta jaksaisin tuon kammotuksen kanssa elää sen aikaa mitä minun on pakko, tarvitsisin jonkinlaista purkautumispaikkaa. Omaa terapiahuonetta. Paikkaa, jonne voin purkaa tasan tarkkaan sen, mikä mieltäni painaa. Mitä mies teki, mitä mieltä siitä olen, miltä se minusta tuntuu ja omat suunnitelmat, miten jatkaisin eteenpäin. Tarvitsisin paikan, jonne voisin oksentaa sen kaiken, minkä tuo paska kohtelu sisälleni tuo.
En halua enää viedä asialla ystävieni enkä edes teidän anonyymien palstalaisten aikaa. Minulle on sanottu kaikki se mitä tuossa asiassa voi toiselle ihmiselle sanoa. Työ täytyy tehdä nyt omassa päässäni, jotta pystyisin suojelemaan itseäni ja toimimaan, miten jokainen itseään kunnioittava ihminen toimisi.
Arjessa kun olen vuosikaudet jaksanut sillä, että silloin kun mies alkaa käyttäytyä asiallisesti, olen itsekin iloinen ja luottavainen enkä muistele menneitä. Mutta sitten taas Jekyll muuttu herra Hydeksi, ja joudun pyörremyrskyn silmään. Joten tuo piirre, jolla olen kestänyt, todellisuudessa pitkittää ongelmaani. Jos en katsoisi niin paljon sormien läpi, jos en aktiivisesti unohtaisi, jos pitäisin mielessäni mikä tilanne on oikeasti ollut, minun olisi pakko tehdä jotain.
Haluaisin siis, että minulla olisi joku paikka verkossa, jonne voisin näitä tuntojani kirjoittaa silloin kun niitä tulee vastaan. Paikasta ja ajasta riippumatta. Paikka, joka olisi vähän kuin tämä AV, johon kirjoittaminen on helppoa ja vanhat keskustelut säilyvät, mutta jossa ei olisi muita lukijoita kuin minä. Kun onhan tämä minun ikuisuusongelma oikeasti aivan kamalan nolo, eikä siinä kukaan muu voi itseäni auttaa kuin minä itse.
Pystyisin siinä sitten käymään läpi pidemmälläkin aikajänteellä, millaista tämä on oikeasti ollut.
Tämän kamalan pitkän alustuksen jälkeen, olisiko kellään antaa vinkkejä?
No se paikka olisi tuo Tuki.net
Tunnarit on tehtävä jos haluat chat tukea.
Voit kirjoittaa blogia ja laittaa sen salasanan taakse.