Pitkäaikaisesta masennuksesta selviytyneet`..

Minulle tavallaan helpotus oli se kun ymmärsin, ettei ole mitään turvaverkkoa johon voi heittäytyä. Suljetulla osastolla on resursseja vain siihen, että pysyn hengissä, otan lääkkeet ja pysyn toimintakykyisenä. Psykoterapiassa minä itse olen se joka asioita pohtii. Ystävillä on omat murheensa ja pitääkin olla. Samalla ymmärsin myös, että meidän kaikkien tiemme tässä maailmassa menee eri tavalla. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, mutta tähän hetkeen voi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tavallaan helpotus oli se kun ymmärsin, ettei ole mitään turvaverkkoa johon voi heittäytyä. Suljetulla osastolla on resursseja vain siihen, että pysyn hengissä, otan lääkkeet ja pysyn toimintakykyisenä. Psykoterapiassa minä itse olen se joka asioita pohtii. Ystävillä on omat murheensa ja pitääkin olla. Samalla ymmärsin myös, että meidän kaikkien tiemme tässä maailmassa menee eri tavalla. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, mutta tähän hetkeen voi.

Eikö tulevaisuuteen voi vaikuttaa?

Mä olen sairastanut 20 vuotta, nyt käyn terapiassa ja aloittelen taas vuoden tauon jälkeen lääkitystä. En tiedä, voiko tästä koskaan lopullisesti parantua, mutta sairauden kanssa voi kyllä oppia pärjäämään ja elää siitä huolimatta ihan hyvää elämää. Tässä tukena tietysti toimiva lääkitys.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sairastanut 20 vuotta, nyt käyn terapiassa ja aloittelen taas vuoden tauon jälkeen lääkitystä. En tiedä, voiko tästä koskaan lopullisesti parantua, mutta sairauden kanssa voi kyllä oppia pärjäämään ja elää siitä huolimatta ihan hyvää elämää. Tässä tukena tietysti toimiva lääkitys.

Millainen lääkitys?

Täällä sairastettu yli 10 vuotta ja kaikki keinot kokeiltu. Ajattelin kerätä rohkeutta ja mennä vihdoin sähköhoitoon. Pelottaa vietävästi nukutus, kouristelut, muistinmenetys ja muut riskit mutta ei tämä vaikeamasentuneen arki enää elämää ole, pelkkää selviytymistä.

Vähän yllättävällä tavalla: seurustelemalla toisen pahasta masennuksesta kärsivän ihmisen kanssa. Avoliittoon muutettuamme oli pakko jaksaa hoitaa kotia ja yhteisiä vastuuasioita, ja kaikki nämä lankesivat minun harteilleni, koska mies ei kyennyt välillä edes nousemaan aamulla sängystä. Olin lohduttajan ja terapeutin roolissa joutuen kannustamaan ja keksimään positiivisia puolia jokaisesta arjen asiasta ja vastoinkäymisistä, kun mies vain velloi epätoivossaan. Näiden vuosien myötä oma elämänkatsomukseni tavallaan vahingossa muuttui pohjimmiltaankin optimistiseksi. Suhde päättyi, mutta pian eron jälkeen havaitsin, että se positiivisuuden ja pienistä asioista iloitsemisen asenne oli kehittynyt pysyväksi osaksi itseäni. Olen vieläkin vähän hukassa elämäni suunnan kanssa, mutta tuntuu että ensimmäistä kertaa koskaan olen kykenevä pyrkimään kohti haluamiani asioita ja nauttimaan elämästä. Myös pitkäaikainen terapia opetti paljon tunteiden käsittelyä ja asioiden näkemistä laajemmassa ja valoisammassa mittakaavassa kuin mihin masentunut mieleni olisi yksinään pystynyt. Lääkityksestä sen sijaan en koskaan kokenut mitään konkreettista hyötyä - lopulta elämä vain omalla painollaan johti minut tähän. 

Mulla on ollut 15 vuoden ajan Sepram, välillä siinä ollut taukojakin kun on mennyt vähän paremmin. Nyt vaihdan lääkkeen Cymbaltaan, koska Sepramista tuli olo niin väsyneeksi, etten jaksanut enää muuta kuin käydä töissä, vapaa-aika oli pelkkää nukkumista. Muitakin lääkkeitä olen kokeillut, Cipralexia ja Sertralinia ainakin. Lisäksi otan Propralia joissain sosiaalisissa tilanteissa, mutta se nyt ei varsinaisesti liity masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut 15 vuoden ajan Sepram, välillä siinä ollut taukojakin kun on mennyt vähän paremmin. Nyt vaihdan lääkkeen Cymbaltaan, koska Sepramista tuli olo niin väsyneeksi, etten jaksanut enää muuta kuin käydä töissä, vapaa-aika oli pelkkää nukkumista. Muitakin lääkkeitä olen kokeillut, Cipralexia ja Sertralinia ainakin. Lisäksi otan Propralia joissain sosiaalisissa tilanteissa, mutta se nyt ei varsinaisesti liity masennukseen.

Onko nämä kaikki niitä surullisen kuuluisia SSRI-lääkkeitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut 15 vuoden ajan Sepram, välillä siinä ollut taukojakin kun on mennyt vähän paremmin. Nyt vaihdan lääkkeen Cymbaltaan, koska Sepramista tuli olo niin väsyneeksi, etten jaksanut enää muuta kuin käydä töissä, vapaa-aika oli pelkkää nukkumista. Muitakin lääkkeitä olen kokeillut, Cipralexia ja Sertralinia ainakin. Lisäksi otan Propralia joissain sosiaalisissa tilanteissa, mutta se nyt ei varsinaisesti liity masennukseen.

Onko nämä kaikki niitä surullisen kuuluisia SSRI-lääkkeitä?

Sepram, Cipralex ja Sertralin on SSRI-lääkkeitä, Cymbalta on SNRI-lääke. Masennukseen on kyllä muitakin lääkkeitä, esim Voxra, jotka ei kuulu tuohon SSRI-ryhmään. Mikä nyt sitten on surullisenkuuluisaa kenellekin. Vaikeassa masennuksessa ei oikein ole vaihtoehtona olla syömättä lääkkeitä, tai itse ainakin olisin varmasti kuollut tai jossain osastolla ilman noita. Tietysti jos masennus on lievempää, ei noita lääkkeitä kannata syödä.

Olen sairastanut 10 vuotta.

Ystävät,parisuhde ja lääkitys pitävät yllä onnen tunnetta silloin tällöin,minulla onnen kokemiseen vaikuttaa myös dissosiatiivisesti vaihtelut.

Lääkityksenä Venlaflaxin,joka on minulle ollut erittäin toimiva lääke.

Sitä itsekin vähän mietin. Olen itse hyvin nuori vielä ja ns. kaikki mahdollisuudet edessä, mutta nyt melko hyvin sujuneen puolen vuoden jälkeen jouduin suljetulle osastolle käsittämättömän hermoromahduksen jälkeen. Alkaa tuntua että tämä masennus on niin kasvanut minuun kiinni etten voi parantua, koko elämä on ollut enemmän tai vähemmän tällaista huonoa oloa ja alakuloisuutta. Itse olen viime aikoina kovasti yrittänyt oppia sitä tasapainottelua mitä arjessa tarvitsee, välillä väsyttää mutta tavoitteista voi silti pitää kiinni, stressi kuuluu asiaan jne. mutta sitten sekosinkin täysin joten olen taas lähtöpisteessä. En ilmeisesti kestä elämää.

11 vielä, minulla ollut Cymbalta jo 2 vuotta ja hyvää siinä on se että ei tosiaan väsytä, minulla auttanut toimintakyvyn ylläpitämiseen.

Ajattelen niin,että suurin osa maailman ihmisistä on ns.onnettomia.

Näkevät nälkää,ovat sodan keskellä.

Vaikka olisitkin sairas,jos olet onnellinen noin puolet ajasta,olet jo onnekkaampi,kuin suurin osa.

Saa sanoa,jos olen väärässä ja puhun täyttä potaskaa.