Mä olen niin surullinen kun lapsen kaveri petti lapseni.

Se että ap:n tyttö on ymmärrettävästi pettynyt ei tarkoita sitä, että hänet on petetty ja minua huolestuttaa tuollainen ajatusmaailma, mitä ap syöttää tilanteesta lapselleen. "Sinut petettiin" ? My ass

20

Minun mielestä tuossa kohtaa on ihan oikein, että äidillekin tulee paha mieli. Onhan tuollainen iso juttu lapselle vaikka saattaa olla parin kuukauden päästä jo uusi ystävä. Minusta tuo kertoo siitä että äiti on empaattinen ja kiinnostunut lapsensa tuntemuksista.

No onhan se pettämistä jos ensin ollaan hyviä ystäviä ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Ei ihme jos lapsista kasvaa narsistisia persoonallisuuksia kun kotona ei opeteta miten muita ihmisiä tulee kohdella.

Olisko se uus tyttö sit pitänyt jättää yksin?

Mitä jos vanhemmat olisivat ohjanneet, että kutsutaan se vanha ja uusi kaveri ja olette kolmestaan? Ai niin mutta kun tärkeintähän on se että omalla lapsella on joku kaveri, muilla ei väliä.

Vierailija kirjoitti:

No onhan se pettämistä jos ensin ollaan hyviä ystäviä ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Ei ihme jos lapsista kasvaa narsistisia persoonallisuuksia kun kotona ei opeteta miten muita ihmisiä tulee kohdella.

No jos se kaveri tykkää toisista lapsista lähinnä siitä näkökulmasta kenen kanssa voi viettää aikaa? Ei kaikki solmi heti pieninä syviä ystävyyssuhteita, vaikka kiinteästi jonkun seurassa viihtyisivätkin. Aivan sama aikuisilla.

Se, miten toisia kohtelee on hieman eri asia, haluaisitko sinä siis, että lastasi ihan vain hyvän kohtelun nimissä pidettäisiin parhaana kaverina koska hetkellä X haluttiin viettää hänen kanssaan aikaa olematta koskaan läheinen, mutta myöhemmin mieli muuttui? Eikö sinun lapsesi kavereitten elämään saa enää koskaan astua uusia mielenkiintoisempia kavereita, kun ovat kerran häneen tutustuneet?

Ap pahentaa itse tilannetta, puhumalla kaverin petoksesta. Lapsen kaveri ei ole tehnyt mitään lupausta olla aina ja iluisesti joka ikinen päivä vain ap:n lapsen kanssa. Omallakin lapsella on yhden kaverin äiti sellainen, että puhuu aina näitä paras kaveri juttuja ja omii aina jonkun lapsen. Kerran olenkin joutunut sanomaan selkeästi, että omallani on oikeus kaveerata useamman lapsen kanssa ei vain sen yhden, jonka äiti on päättänyt, että tytöt ovat "parhaita kavereita". Minusta on paljon luonnollisempaa, etta alakoululaisilla on useita hyviä ystäviä. Erityisesti on hyvä, että kavereita on luokalla, harrastuksissa ja vanhoja tarhakavereita.

Lapsen on myös helpompi leikkiä sen kaverin kanssa, joka asuu lähinnä. Esimerkiksi omalla lapseni leikkii usein sen luokkakaverin kanssa, joka asuu lähinnä vaikka pitää monista muista ihan yhtä paljon. Hänen on vain turvallisinta kulkea tämän naapurin kaverin luokse ja aina en anna lupaa lähteä kauemmaksi. Itse myös kutsun yökylään kavereita vuorotellen.

Jos kutsutte kaverin teille, mitä tapahtuu?

Niin, jos ap huomaa lapsensa ystävän olevan vaain sen uuden seurassa, niin eikö voi kutsua edelleen vanhaa kaveria leikkimään, tai uutta tai molempia? En ymmärrä miksi pienille lapsillekin pitää opettaa, että nyt ette voi olla enää kolmistaan, koska sinun kaverisi ei selkeästikään ole hyvä ystävä, kun löysi uuden kaverin. Ja antaa oman lapsen olla yksin ja surra. En käsitä.

Siis minkä ikäisistä nyt kyse?

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vanhemmat olisivat ohjanneet, että kutsutaan se vanha ja uusi kaveri ja olette kolmestaan? Ai niin mutta kun tärkeintähän on se että omalla lapsella on joku kaveri, muilla ei väliä.

Minusta enemmänkin kuullostaa, että ap haluaa omistaa kyseisen lapsen oman lapsensa parhaaksi kaveriksi. Ihan tervettä olisi, jos molemmat tytöt välillä leikkisivät muiden kanssa, välillä kahdestaan, välillä kolmistaan ja välillä ap:n lapsi voi leikkiä sen uuden tytön kanssa. Näin meillä yleensä käy. Kukaan ei omista toista.

Mun lapselleni kävi inhottavammin. Lapsellani oli bestis luokkakaverista. Sitten sen bestiksen naapuriin muutti samanikäinen, joka tuli samalle luokallekin. Uusi lapsi vei omani bestiksen juonikkaan ilkeästi ja alkoivat sitten yhdessä kiusata lastani.

Onkohan ap sitten kuitenkin näitä naisia joiden mielestä parisuhteessa jos toinen sanoo liian aikaisin, että rakastan sinua niin se on ahdistavaa? Koska sille se nyt kuulostaa, että aika ahdistavaksi menee, kun muiden käytös onkin huonoa jos ei ole ikuisesti oman lapsen bestis! Mutta sitten aikuisena tätä ei siedetä miehiltä, koska tiedetään, miten ahdistavaa se on!

Minusta ei ole koskaan ollut ahdistavaa, vaikka joku sanoisi rakastavansa minua enai tapaamisella, ja otan nämä lasten kaverijutut hyvin avoimin mielin. Niissä pitää sallia liikkumavaraa, johan toi nyt on kerstakaikkiaan kamalaa sitomista ihan avioliittotyyliin!

Mulla olikin kerran varhaisaikuisena tuollainen sitoja-kaveri, olisi pitänyt olla vain hänen kanssaan tai ainakin mennä joka paikkaan hänen kanssaan, koska oltiin kerran hyviä(?) ystäviä! Jätin hänet aika pian, koska en kestä senlaatuista määrääilyä ja kyttäämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se pettämistä jos ensin ollaan hyviä ystäviä ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Ei ihme jos lapsista kasvaa narsistisia persoonallisuuksia kun kotona ei opeteta miten muita ihmisiä tulee kohdella.

No jos se kaveri tykkää toisista lapsista lähinnä siitä näkökulmasta kenen kanssa voi viettää aikaa? Ei kaikki solmi heti pieninä syviä ystävyyssuhteita, vaikka kiinteästi jonkun seurassa viihtyisivätkin. Aivan sama aikuisilla.

Se, miten toisia kohtelee on hieman eri asia, haluaisitko sinä siis, että lastasi ihan vain hyvän kohtelun nimissä pidettäisiin parhaana kaverina koska hetkellä X haluttiin viettää hänen kanssaan aikaa olematta koskaan läheinen, mutta myöhemmin mieli muuttui? Eikö sinun lapsesi kavereitten elämään saa enää koskaan astua uusia mielenkiintoisempia kavereita, kun ovat kerran häneen tutustuneet?

No minun mielestäni lapselle voisi opettaa, että tottakai saa tulla uusia ystäviä, mutta silti voi ottaa muut huomioon ja joskus kutsua myös vanhan ystävän mukaan leikkiin. Itse haluan opettaa lapsiani ottamaan muut huomioon. Jos on esimerkiksi joku hyvä ystävä niin voi silti ottaa joskus kolmannen ei niin hyvän mukaan leikkiin, jotta tämän ei tarvitse olla yksin. Mielestäni tämä on ihan normaalia ihmismäistä käytöstä.

Opettakaa niille tytöille, että useampikin lapsi pystyy leikkimään yhdessä.

Meillä on naapurissa tyttö, joka vaihtaa kaveria tyyliin yhden kanssa leikitään kuukausia, muiden kanssa ei voi leikkiä kuin yhden kerrallaan. Sitten taas uusi kaveri. Ei käsitä.

Tästäkin keskustelusta voidaan havaita miksi lapset kasvavat sosiaalisesti niin taitamattomiksi. Lapset tarvitsevat ohjausta ja neuvoja aikuisilta, mutta aikuiset haluavat opettaa että vain sinun tunteillasi ja mukavuudellasi on väliä.

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin keskustelusta voidaan havaita miksi lapset kasvavat sosiaalisesti niin taitamattomiksi. Lapset tarvitsevat ohjausta ja neuvoja aikuisilta, mutta aikuiset haluavat opettaa että vain sinun tunteillasi ja mukavuudellasi on väliä.

Kyllä minustakin olisi hieno homma jos siitäkin ymmärrettäisiin huolehtia, että kaveeria ei hylätä, mutta toisaalta peräänkuulutan aloittajalle nyt tässä tilanteessa vastuuta että eihän tuossa vielä mitään niin kamalaa vahinkoa ole tapahtunut; eikö voi sitten itse olla aloitteellinen kolmeen kimpan suuntaan? Eikä suuttua heti.

Minua ainakin otti lapsena päähän kun äitini sotkeutui minun kaverikuvioihin, että pitäisi ajatella muiden tunteita; se, minkä hän unohti oli minun tunteeni. Toki se on äitini moka, eikä tarkoita, että muita ajatellessa ei sitten ajateltaisi omaa lasta, mutta minä haluan, että oma lapseni saa leikkiä niiden kanssa keiden haluaa ja toinen lapseni on ujo, jos hänelle kävisi noin kun ap:n lapselle, koittaisin olla yhteydessä niihin kahteen muuhun ja toinen lapseni on hyvin sosiaalinen, en usko, että jaksan kantaa huolta hänen kavereistaan niin kauaa kun hänellä on niitä. Miksi alkaisin sanoa hänelle, että ei saa valita kavereitaan itse? Tai miksei se perhe voi jotain tehdä, joka kaipaa hänen seuraansa?

Vierailija kirjoitti:

Se kasvattaa. Ihminen tarvii lapsena ja nuorena pettymyksiä kaverisuteissa ja seurustelusuhteissa, jotta hänestä tulee tasapainoinen aikuinen. Liian moni pääsee pumpulissa aikuiseksi asti.

t.mies

Tämä on aivan totta. Niin julmalta kuin kuullostaakin. Mutta lapsuus on kasvamista aikuisuuteen. Tosielämässä harva pääsee vanhuksena hautaan asti joutumatta koskaan pettymään tai luopumaan yhdestäkään ihmissuhteestaan. Lapsen elämässä tulee teinivuodet, erotaan ystävistä, kun lähdetään eri kouluihin, tyttö/poikaystävä jättää jne. Aikuisena seurustelusuhteet päättyvät, ystävät muuttavat kauas jne. Lopulta tulee menetyksiä, kun omat vanhemmat kuolevat, puoliso saattaa kuolla ensin jne. Vanhempien tehtävänä on tukea lasta näissä tilanteissa, kun lapsen ihmissuhteet muuttuvat ja/tai päättyvät. On täysin normaalia pettyä, tuntea surua ja pahaa mieltä. On myös täysin normaalia, että äidin tai isän sydäntä särkee, kun oma lapsi painii menetystensä kanssa.