Milloin vanhemmat alkavat pitää meitä aikuisina ihmisinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinaatteko mennä pääsiäiseksi kylään? Jos aina teette kuten vanhempanne haluavat, he eivät opi että teillä on oma tahto joka myös pitää.

Emme mene ja tiedämme jo valmiiksi, että tästä seuraa kova puhelinterrori, jossa vaaditaan perusteluja ja mikään perustelu ei kelpaa. Jos taasen puhelimeen ei vastaa, ilmestyvät itse oven taakse rimputtamaan ovikelloa ja perherauha on mennyt siihen. Haluaisimme pääsiäisenä vain olla kotona rauhassa ja ladata akkuja ja pelailla lautapelejä. Onko se liikaa vaadittu?

Entä jos sanoisitte totuuden? Ne on vanhempina kuulleet jo kaikki mahdolliset valheet, joten ehkä voisi vihdoinkin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa valehtelemisen. Sanotte, että haluatte olla vain perheen kesken, aiotte olla vain perheen kesken ja tämä asia ei muuksi muutu. Turha perustella ja kierrellä asiaa.

Jouduin aikanaan käymään ihan psykologin kanssa keskustelemassa, kun kaikista irtiottoyrityksistä huolimatta en vaan saanut rauhaa vanhemmiltani reilusti yli parikymppisenä. Sanoma oli, että täydellinen välien jäädyttäminen joksikin aikaa, kunnes itse oppii sen asenteen, ettei ole tilivelvollinen ja toisaalta vanhemmat oppivat, että nyt on menty yli rajan.

Ainoa vaan, että tämäkään ei auttanut. Melkein 2 vuotta olin niin, etten vastannut puheluihin, jos tulivat ovelle, en avannut ja jouduin blokkaamaan sukulaistenkin yhteydenotot, koska painostus oli niin kovaa. Sen jälkeen olen yrittänyt hillittyä yhteydenpitoa, puhelu kerran kuussa, käydään 2-3 kuukauden välein. Heti jos antaa vähän siimaa, alkaa terrori.

Äitissäni on (anteeksi muotidiagnoosi) kovasti narsistisia piirteitä, joten tuskin tästä mitään normaalia aikuisten välistä suhdetta koskaan tuleekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinaatteko mennä pääsiäiseksi kylään? Jos aina teette kuten vanhempanne haluavat, he eivät opi että teillä on oma tahto joka myös pitää.

Emme mene ja tiedämme jo valmiiksi, että tästä seuraa kova puhelinterrori, jossa vaaditaan perusteluja ja mikään perustelu ei kelpaa. Jos taasen puhelimeen ei vastaa, ilmestyvät itse oven taakse rimputtamaan ovikelloa ja perherauha on mennyt siihen. Haluaisimme pääsiäisenä vain olla kotona rauhassa ja ladata akkuja ja pelailla lautapelejä. Onko se liikaa vaadittu?

Entä jos sanoisitte totuuden? Ne on vanhempina kuulleet jo kaikki mahdolliset valheet, joten ehkä voisi vihdoinkin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa valehtelemisen. Sanotte, että haluatte olla vain perheen kesken, aiotte olla vain perheen kesken ja tämä asia ei muuksi muutu. Turha perustella ja kierrellä asiaa.

Totuus on yritetty sanoa, mutta ei mene jakeluun. Aina tulee vastaan jotain tyyliin "no, me varauduttiin jo" ja "eihän siitä mitään haittaa ole, jos tulette". Teen joskus vielä niin, että kun ovat oven takana, niin soitan poliisit paikalle poistamaan. Ilmoitan, että jotain häiriköitä on oven takana. Ehkä se opettaa.

Ärsyttäväähän tuo on, mutta nyt kun omat lapset ovat aikuisia, sitä jotenkin on paremmin oppinut ymmärtämään omia vanhempiaan. Liika on toki liikaa, ja rajat pitää pitää, puolin jos toisinkin.

Mutta se oma lapsi on vaan niin rakas, ja mielenkiinto hänen elämäänsä kohtaan (jota ei toki saa ohjailla) säilyy aina. Sitä toivoo niin kovasti, että omien lasten elämä olisi onnellista ja sujuisi hyvin, että olen alkanut paremmin ymmärtämään näitä hössöttäviä vanhempia. 

Minkäs teet jos osa sisaruksista on avuttomia jne. heitä pitää sit hjelppiä.

Kyllä aikuinen ihminen ymmärtää, että kaikella on rajansa.

Rajat pitää vaan itse vetää, että ymmärretään heidän olevan aikuisia omista asioistaan päättäviä ihmisiä.

Jos haluaa olla vielä aikuisenakin lapsi, niin se on ihan toki oma valinta.

Tulee mieleen ,että jos on liian riippuvainen suhde omiin aikuisiin lapsiin, niin jotakin "työstettävää" olisi oman elämän saralla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinaatteko mennä pääsiäiseksi kylään? Jos aina teette kuten vanhempanne haluavat, he eivät opi että teillä on oma tahto joka myös pitää.

Emme mene ja tiedämme jo valmiiksi, että tästä seuraa kova puhelinterrori, jossa vaaditaan perusteluja ja mikään perustelu ei kelpaa. Jos taasen puhelimeen ei vastaa, ilmestyvät itse oven taakse rimputtamaan ovikelloa ja perherauha on mennyt siihen. Haluaisimme pääsiäisenä vain olla kotona rauhassa ja ladata akkuja ja pelailla lautapelejä. Onko se liikaa vaadittu?

Entä jos sanoisitte totuuden? Ne on vanhempina kuulleet jo kaikki mahdolliset valheet, joten ehkä voisi vihdoinkin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa valehtelemisen. Sanotte, että haluatte olla vain perheen kesken, aiotte olla vain perheen kesken ja tämä asia ei muuksi muutu. Turha perustella ja kierrellä asiaa.

Totuus on yritetty sanoa, mutta ei mene jakeluun. Aina tulee vastaan jotain tyyliin "no, me varauduttiin jo" ja "eihän siitä mitään haittaa ole, jos tulette". Teen joskus vielä niin, että kun ovat oven takana, niin soitan poliisit paikalle poistamaan. Ilmoitan, että jotain häiriköitä on oven takana. Ehkä se opettaa.

Jankkaukseen tarvitaan kaksi. Älä vastaa yhtään mitään, vaan vaihda joka kerta puheenaihetta. Niin kauan kuin vastaat, toinen osapuoli voi jatkaa jankkausta.

Ymmärrän sua oikein hyvin ap.

Meidän ongelma on juuri aikuiset lapsemme, jotka jaksavat aina holhota ja tietävät aina paremmin, mikä on meille hyväksi ja mikä ei ja jakelevat neuvojaan, vaikka niitä ei edes kysytä.

Olen mieheni kanssa korviamme täynnä heidän hömpötyksistään, milloin pitäisi syödä ituja ja proteiinia, milloin pestä pyykit jollakin helv...pähkinöillä, milloin käydä kuntosalilla, milloin mikäkin laite ostaa, myydä kesämökki ja vene, kun niitä ei kukaan käytä (paitsi me) tehdä sitä sun tätä. Hermot ovat jo riekaleena, heidän kaikki tietävyydelleen.

Ja kun me haluaisimme vain elää omaa elämäämme ja viettää onnellista parisuhdeaikaa, kun lapset on saatu aikuiseksi. Ei luulisi olevan paljon pyydetty, mutta ei.

Ja siitäkin suututaan, kun emme ole lastenlapsiemme hoitoautomaatteja, vaan mieluimmin purjehditaan ja vietämme laatuaikaa mieheni kanssa, kun nyt siihen on pitkästä aikaa mahdollista.

Tsemppiä sinulle ap. yritä pitää puolesi, niin minäkin teen.

Eivät koskaan 😊. Omat lapset ovat aina lapsia. Kunnioitusta heitä kohtaan voi ja pitää opetella, mutta..t. 43-vuotias ( siis 5v.), jolla lapset 21, 15 ja 14 (eli ihan vauvoja).

Olen 47-vuotias ja edelleen äitini saattaa sanoa, että ulkona on sitten niin kylmä, että pukeudu lämpimästi. Meitä tuo lähinnä naurattaa. Itse olen huomannut, että toisinaan olen ylittänyt rajan holhoamisessa omien lasteni suhteen. Silloin minut lempataan whatsapista joksikin aikaa.😁 Lapset ovat aina lapsia iästä, asemasta ja perheestään huolimatta.

Apn pitää itse kasvaa aikuiseksi. Aikuinen ei koe tarvetta perustella päätöksiään loputtomiin, vaikka toinen ei niitä hyväksyisikään. Eihän puhelinmyyjän kanssakaan jäädä vänkäämään vaan sanotaan ei kiitos, heippa ja luuri kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Kun te itse ryhdytte aikusiksi!

Ette soita mummolaan lasten sairastuessa, että nyt tarvitaan apua. Ette oleta, että vanhempienne kesämökki olisi käytössänne. Ette pyydä vanhempia takaajiksi lainaan. Ette kylässä käydessänne kuvittele, että isovanhemmta ovat hoitoautomaatti. Kun lähdette parisuhdelomalle, hankitte lapsille jonkun muun hoitajan kuin isovanhemmat. Ette valita, että rahat on loppu.

Ihan helppoa. Vanhemmat kyllä lopettavat teidän pitämisenne lapsina, kunhan itse kasvatte aikuisiksi ja kannatte vastuun teoistanne.

Näin ja muistakaa sitten aikananne että omat lapsenne ei halua viettää kanssanne pääsiäisiä eikä muutakaan aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun te itse ryhdytte aikusiksi!

Ette soita mummolaan lasten sairastuessa, että nyt tarvitaan apua. Ette oleta, että vanhempienne kesämökki olisi käytössänne. Ette pyydä vanhempia takaajiksi lainaan. Ette kylässä käydessänne kuvittele, että isovanhemmta ovat hoitoautomaatti. Kun lähdette parisuhdelomalle, hankitte lapsille jonkun muun hoitajan kuin isovanhemmat. Ette valita, että rahat on loppu.

Ihan helppoa. Vanhemmat kyllä lopettavat teidän pitämisenne lapsina, kunhan itse kasvatte aikuisiksi ja kannatte vastuun teoistanne.

Näin ja muistakaa sitten aikananne että omat lapsenne ei halua viettää kanssanne pääsiäisiä eikä muutakaan aikaa.

Tämä on siinä mielessä totta, että nyt luotte lapsillenne sen luontevan toimintamallin, kuinka olla aikuisena. Jos olette itse paljon vanhempienne kanssa, luultavasti lapsetkin ainakin suuremmalla todennäköisyydellä luontevasti viettävät aikuisina aikaa teidän kanssanne. Toki se riippuu monesta muustakin seikasta.

Itse vietän mielelläni aikaa vanhempieni kanssa. Välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, mutta viihdyn kyllä. Kaippa se olennainen asia on siinä, että ottaa itse aikuisen roolin vanhempiensa suhteen. Kunnioittaa, muttei koe olevansa lapsi enää. Tämä tarkoittaa, että lopettaa lapsellisen kiukuttelun, rahan pummaamisen jne ja näkee vanhempansa enemmän ystävinä tai tuttuina kuin enää vanhempina. Tasavertaisesti voidaan apua pyytää, kenenkään valintoja ei arvostella ja neuvoja annetaan pyydettäessä. Jollekin tämä prosessi voi olla kivuliaskin.

Jotkut vaan on niin kontrollifriikkejä ettei heidän kanssaan voi toimia normaalisti.

Äitini on tämmöinen. Kontrolloi ja määräili omia vanhempiaan. Kyttäsi isäni jokaista liikettä. Ja meiltä lapsiltaan vaatii tilitystä aivan kaikesta. Missä oot ollut, ootko nähnyt (tässä käy läpi jokaisen ihmisen kenet tietää minun tuntevan), mistä puhuitte, no miksi sinä et voi vastata, onko sinulla jotakin salattavaa. Miksi sulla on tommonen ilme, miksi et vastaa puheluihin, miksi et käy koskaan kylässä.

Sitten tulee pukeutumisneuvoja ja ohjeita siitä missä asennossa tulee istua ja millainen ilme pitää olla naamalla ja kuinka pitkiä askelia saa ottaa kävellessä. Ei saatana.

Pakko se on joskus kylään päästää, velvollisuudesta, mutta ei sen kanssa pysty normaalisti kommunikoimaan.

Luuletteko että hän alkaisi käyttäytymään normaalisti jos minä"katkaisisin napanuoran".

Olen keski-ikäinen perheenäiti ja hän kohtelee minua kuin pikkulasta. Niin kyllä kohtelee kaikkia muitakin sukulaisia. Nuorempana asuin useita vuosia ulkomailla ja nautin elämästäni. Palasin kuitenkin suomeen kun perustin perheen. Ja sain äitini kimppuuni niinkuin jonkun vanginvartijan. Harmittaa oikeasti että palasin Suomeen 😒

Minulla se muuttui siinä vaiheessa kun erosin. En jaksanut pitää yhteyttä kehenkään, en vastannut puheluihin. Hoidin töiden sivussa yksin muuton, lapsikuviot ja muut. Vanhempien kanssa soittelin kohteliaisuussyistä kuulumispuhelun muutaman viikon välein ja kieltäydyin kohteliaasti vierailukutsuista. Ensimmäistä kertaa myös jaksoin vetää rajat vanhempieni uteluihin: en kertonut kuin hyvin niukasti erosta ja sen syistä tai mistään muustakaan. Kaiken tämän jälkeen meillä on ollut oikein hyvät ja toimivat välit. Vanhemmat eivät enää kohtele kuin sitä 16-vuotiasta joka muutti pois kotoa, luottavat että pärjään yksin, kunnioittavat sitä etten halua kertoa kaikkia yksityisasioitani eivätkä myöskään loukkaannu jos en halua viettää kaikkea vapaa-aikani heidän luonaan. Ollaan yhteyksissä säännöllisesti, pystytään puhumaan asioista kuin aikuiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinaatteko mennä pääsiäiseksi kylään? Jos aina teette kuten vanhempanne haluavat, he eivät opi että teillä on oma tahto joka myös pitää.

Emme mene ja tiedämme jo valmiiksi, että tästä seuraa kova puhelinterrori, jossa vaaditaan perusteluja ja mikään perustelu ei kelpaa. Jos taasen puhelimeen ei vastaa, ilmestyvät itse oven taakse rimputtamaan ovikelloa ja perherauha on mennyt siihen. Haluaisimme pääsiäisenä vain olla kotona rauhassa ja ladata akkuja ja pelailla lautapelejä. Onko se liikaa vaadittu?

Entä jos sanoisitte totuuden? Ne on vanhempina kuulleet jo kaikki mahdolliset valheet, joten ehkä voisi vihdoinkin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa valehtelemisen. Sanotte, että haluatte olla vain perheen kesken, aiotte olla vain perheen kesken ja tämä asia ei muuksi muutu. Turha perustella ja kierrellä asiaa.

Totuus on yritetty sanoa, mutta ei mene jakeluun. Aina tulee vastaan jotain tyyliin "no, me varauduttiin jo" ja "eihän siitä mitään haittaa ole, jos tulette". Teen joskus vielä niin, että kun ovat oven takana, niin soitan poliisit paikalle poistamaan. Ilmoitan, että jotain häiriköitä on oven takana. Ehkä se opettaa.

Ymmärrtäkö, että et ole kasvanut aikuiseksi, koska vanhempasi noin voivat tehdä.

Aikuisuutta on se, että oppii seisomaan omilla jaloillaan eikä ensin lupaamaan, sitten perumaan ja taas lupaamaan jne.

Jos vastaus on, että me varauduttiin jo, niin siihen vastataan ystävällisesti, että niin mekin, ja olemme kotona vain perheen kesken. Jos ovikello soi ja isovanhemmat ovat siellä, ovi avataan ja selitetään kuin pikkulapsille, että mukavaa, että tulitte, mutta me olemme nyt vain oman perheen kesken, kuten on ilmoitettu. Jos loukkaantuvat, sille ei voi mitään. Aikuinen kun ei anna hypellä varpailleen!

Ei kai siihen koko pääsiäistä mene jos käytte siellä syömässä? Ilmeisesti asuvat melko lähellä kun oven taakse ilmestyvät. Toivottavasti omat lapseni eivät koskaan ajattele minusta samalla tavalla kuin sinä vanhemmistasi! Meille on ihan luonnollista että vielä aikuisenakin vietetään aikaa vanhempien kanssa. Minusta ap kuulostaa ikävämmätä ihmiseltä kuin nämä vanhemmat...

Olen itse 30-vuotias ja menossa tänä keväänä esittelemään uuden 36-vuotiaan kumppanini isovanhemmilleni ja tädeilleni. Mummoni saattaa omia lapsiaan kyllä pitää aikuisina, mutta meidät lapsenlapset hän usein sotkee kaikki lapsiksi, vaikka osa on vielä lapsia, osa nuoria ja osa aikuisia (30-v on ihan oikeasti aikuinen). Todella terävä seniorikansalainen on kyseessä, ei voi minkään höperyyden taakse kätkeytyä.

Sanoin tälle uudelle rakkaalleni, että oikeasti aion korottaa ääntäni tuolla tapaamisessa jos meitä millään tavalla pidetään minään muuna kuin aikuisina. Kuinka tyhmää se edes olisi tälle 36-vuotiaalle kokea olevansa jotain teinikaartia. Se, että itsestään vastuun kantava ihminen saa ymmärtää olevansa toisen silmissä huoltapidettävä, on suuri loukkaus. 

Minusta olisi tärkeää ylläpitää suurta vastavuoroista kunnioitusta tällaisten asioiden suhteen. Se olisi tärkeää siksikin, että kun vanhempani ja isovanhempani ikääntyessään ovat jossain vaiheessa hoivan tarpeessa, olisi paljon miellekkäämpää olla se kunnioitettu vastuullinen aikuinen tarvittaessa auttamassa. Lapsena pitäminen on toisen vähättelyä.

Meillä alkoi anoppi pitää meitä aikuisana kun mies oli 37v ja minä olin 41v.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 30-vuotias ja menossa tänä keväänä esittelemään uuden 36-vuotiaan kumppanini isovanhemmilleni ja tädeilleni. Mummoni saattaa omia lapsiaan kyllä pitää aikuisina, mutta meidät lapsenlapset hän usein sotkee kaikki lapsiksi, vaikka osa on vielä lapsia, osa nuoria ja osa aikuisia (30-v on ihan oikeasti aikuinen). Todella terävä seniorikansalainen on kyseessä, ei voi minkään höperyyden taakse kätkeytyä.

Sanoin tälle uudelle rakkaalleni, että oikeasti aion korottaa ääntäni tuolla tapaamisessa jos meitä millään tavalla pidetään minään muuna kuin aikuisina. Kuinka tyhmää se edes olisi tälle 36-vuotiaalle kokea olevansa jotain teinikaartia. Se, että itsestään vastuun kantava ihminen saa ymmärtää olevansa toisen silmissä huoltapidettävä, on suuri loukkaus. 

Minusta olisi tärkeää ylläpitää suurta vastavuoroista kunnioitusta tällaisten asioiden suhteen. Se olisi tärkeää siksikin, että kun vanhempani ja isovanhempani ikääntyessään ovat jossain vaiheessa hoivan tarpeessa, olisi paljon miellekkäämpää olla se kunnioitettu vastuullinen aikuinen tarvittaessa auttamassa. Lapsena pitäminen on toisen vähättelyä.

Mun isoäiti hoitaa nämä tilanteet tyylillä. Mitä aikuisemmin lapsenlapsi haluaa tulla kohdelluksi, sitä varmemmin hän kertoo kaikki nolot tilanteet lapsuudesta, nimenomaan ne kamalimmat ja hirveimmät, joita et halua muistaa. Olit kerran lapsi, isoäidillesi olet aina lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Mun isoäiti hoitaa nämä tilanteet tyylillä. Mitä aikuisemmin lapsenlapsi haluaa tulla kohdelluksi, sitä varmemmin hän kertoo kaikki nolot tilanteet lapsuudesta, nimenomaan ne kamalimmat ja hirveimmät, joita et halua muistaa. Olit kerran lapsi, isoäidillesi olet aina lapsi.

#37 vastaa:

Noloja tilanteita lapsuudesta on usein hyvinkin hauskaa muistella. Kyllä itselleen nauraminen on vapauttavaa ja luulisi myös uuden kumppanin pitävän sellaisten asioiden kuulemisesta. Se liittyy vaan aika etäisesti siihen mitä tarkoittaa kun ei kohdella aikuisena. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen jonain pyhänä tai lauantaina käymässä äidilläni syömässä ja mummoni myös kylässä. Sitten kun olen poistumassa, kysytään jäänkö yökylään (en asu missään 500 km päässä äidistäni) ja kysytään myös että tulenhan huomenna syömään ja ihan aidosti ollaan huolissaan, että jos en tule niin missä ihmeessä minä sitten syön?? Niin mitenköhän aikuinen vakituisesti työssäkäyvä ja 10 v omillaan asunut ihminen ruokkisi itsensä?

Sitten olin vaihtanut autoni hieman uudempaan ja parempaan malliin, jolla sitten kerran kuskasin isovanhempiani. Mummo ihmetteli auton hienoutta ja tivasi moneen kertaan onko se oikeasti minun auto. Hän siis ajatteli mielessään, ettei lapsi mitään autoja voi ostaa tai saada siihen rahoitusta pankilta.

Nämä asiat oikeasti loukkaavat, koska en koe minun ja vanhempieni välillä olevan minkäänlaista ns. "napanuoraa". Soitellaan ja nähdään silloin tällöin, mutta minä elän täysin erillistä omaa elämääni.