miksi vammaiset lapset useimmiten puetaan rumasti..ja

kun muutetaan kotoa pois niin ei ole äiti enään pukemassa..

Oma lapseni on esteetikko kehitysvammastaan huolimatta ja hänen vaatetuksensa saattaa tietenkin jonkun silmään sattuakin. Se mitä tyttäreni pitää kauniina ei välttämättä vastaa lainkaan kaikkien muiden kauneusihanteita. Etenkin väriyhdistelmät hyppäävät joskus silmään, kun tyttö on pukeutunut oikein hienoksi. Minä pyrin ostamaan vaatteet aina sellaisiksi, että niitä on helppo yhdistellä. Mieheni taas ostaa tytölle juuri sitä mitä tyttö haluaa, vaaleanpunaisia keijukaiskuvioisia fleesetakkeja, liloja kimaltavia jakkuja, kukertavia kukkapaitoja... Enkä minä niitä pois tytöltä ota vain siksi, että joku naapuri ei välttämättä pidä siitä, miten lapsi pukeutuu =)



Tyttäreni luokalla olevat ovat myös kauniisiin vaatteisiin puettuja nuoria suurimmaksi osaksi. Joskus saattaa jollakin nuorella miehenalulla neule repsottaa, mutta kun hän näyttää tyytyväiseltä elämäänsä, ei siihenkään niin kannata kiinnittää huomiota. Minä en siis tunne näitä huonosti puettuja vammaisia lainkaan. Tästä aiheesta oli kuitenkin joskus vuosi sitten ketju tällä palstalla ja sen jälkeen olen monesti miettinyt, että voisiko kyse olla vanhempien tai muun vammaista hoitavan väsymyksestä?



Peseytyminen voisi olla yksi esimerkki. Kun lapsi on pieni, vanhemmat pesevät hänet, koska hän ei vielä itse osaa. Kun terve lapsi kasvaa, antavat vanhemmat hänelle enemmän vastuuta omasta peseytymisestään ja he oppivat. Muutaman vuoden jälkeen aikuisen ei enää tarvitse tervettä lasta pestä. Vammainen lapsi taas ei välttämättä opi koskaan peseytymään itse, tai se ei hänelle ole fyysisesti mahdollista. Itsellenikin joskus tulee mieleen, että voi kun ei taas tarvitsisi pestä lasta. Ensinnäkin lapseni vihaa hiusten pesua, koska pienikin kosketus tuntuu pahalta. Hän itkee siis joka kerta, kun hiukset pestään. Toiseksi olen pessyt hänet joka ilta 14 vuoden ajan, lukuunottamatta muutamia kertoja, kun hän on ollut hoidossa. Normaalitilanteessa nuori olisi jo tässä vaiheessa itsenäistynyt niin paljon, että minun ei tarvitsisi hänen peseytymiseensä kiinnittää muuta huomiota, kuin ehkä ostaa hänen ihotyypilleen sopivat pesuaineet.



Pienen vammaisen lapsen perushoito on vielä helppoa, mutta kun luonto laittaa äidin päähän tiedon siitä, että jossain vaiheessa lapsen kuuluisi itsenäistyä, se tekee ison, ehkä jo aikuisen vammaisen hoitamisesta henkisesti hyvinkin raskasta. Ehkä joku vanhempi antaakin periksi omalle väsymykselleen, eikä enää jaksa huolehtia lapsesta. Toivon, että itse ymmärrän siinä vaiheessa hakea apua sekä itselleni että lapselleni. Ja toivon, että siinä vaiheessa apua on myös saatavilla.

Myönnän kyllä itsekin kiinnittäneeni huomiota siihen, ettei kehitysvammainen lapseni vain ole huonommissa vaatteissa kuin tavis- veljensä. Arkivaatetukseen vaikuttaa ainakin meillä suuresti se, että lapsi saa ne itse puettua ja housunsa avattua vessassa käydessään. Tottakai siistit vaatteet kohentavat itsetuntoa eivätkä anna ainakaan lisäsyytä kiusaamiselle niin raadollisessa päiväkoti/koulumaailmassa.



Ei vaatteiden tarvitse olla kalliita ja " viimeistä huutoa" , kunhan ovat puhtaat ja ehjät. Päiväkodin naulakoilla näkee paljon(ja haistaa) likaisia, tunkkaisia ja koirankarvaisia vaatteita, eivätkä ne ole vammaisille kuuluneet.

on jo aikuinen vammainen, joka asuu ikääntyvien vanhempiensa luona. Hänellä on kieltämättä kuvaamianne vaatteita, mutta arvelen, että syystä. Ensinäkin hänellä on juuri mieliteko repiä ja nyppiä vaatteita, joten kaikenlaiset kohokuviot ja pinnat innostavat hänet kiskomaan esim neulepuserosta lankoja irti. Tämän vammaisen henkilön äiti on hyvin pienikokoinen, ja lapsensa pukeminen on usein vaikeaa jo senkin takia, ettei tämän raajat ole yhtä liikkuvia kuin useimmilla muilla. Siksi istuvien farkkujen pukeminen olisi vaikeaa, eikä ilmeisesti edes asianomaisen mieleen. Tämän vammaisen vaatetus ei mielestäni ole rumaa välinpitämättömyyttään, vaan käytännöllisyyden vuoksi vanhanaikaista. Eniten käytetyt vaatteet ovat isoja ja löysiä, jotka tekevät helposti vaikutelman vanhasta ihmisestä tai muodista jälkeen jäämisestä.

että arkena arkivaatteet ja juhliin juhlavaatteet. Minusta laitoshoidossa olevalle vanhukselle tai vammaiselle mukavin arkivaate on kiristämätön oloasu, esim verkkarit tai collegeasu. Kaikki tuntemani vanhukset ja vammaiset pukeutuvat juhliin juhlavaatteisiin. Etenkin vanhusten suhteen tuntuu, että he osoittavat juhlapäivän arvostusta enemmän pukeutumisellaan kun me nykyajan jokapaikan rentoilijat. Esim me kutsuttiin kerran naapurin noin 85-vuotias pariskunta meille yksi tavallinen sunnuntai syömään ja juomaan päälle kahvit. Tuli pikkasen kiire meidänkin isännälle katsoa pyhäsempää päälleen, kun nähtiin, että pihatietä pitkin tulee kävelykeppiinsä nojaten pukuun pukeutunut herrasmies kukkien kanssa rinnallaan vaimonsa, joka kylmästä kevättuulesta huolimatta oli pukeutunut leninkiin ja korkokenkiin.

Lapsi ei huomaa kulahtanutta kohtaa rakkaimmassa paidassaan, vaikka se hänelle osoitettaisiin. Tai jos huomaakin, hän miettii, että juuri tuon takiahan minä siitä pidän. Monella kehitysvammaisella on myös tarve tyrvaesineisiin, eli he tarvitsevat jotain tuttua ja turvallista kokeakseen olonsa hyväksi. Hyvin monelle se on vaate.

Olen tästä joskus aikaisemminkin kertonut, mutta menköön taas. Tyttärelläni oli esikoulussa erittäin vaikeaa, koska hän joutui vaihtamaan päiväkotia samana syksynä. Tyttö suostui menemään ilman itkua eskariin vain, jos sai ylleen lempipuseronsa. Housujen kanssa hän ei ollut niin tarkka. Jos joskus puin hänelle väkisin väärän puseron, soitettiin eskarista aamupäivän aikana, että lapsi kouristaa ja täytyy hakea pois. Minä siis pesin puseron illalla ja tyttö puki sen aamulla ylleen. Ja sama toistui joka päivä. Voitte kuvitella kuinka kulunut paita oli keväällä, kun eskari loppui.

Tottakai kaikki ymmärtävät, että kankealle lapselle on huomattavasti helpompi pukea joustavia vaatteita päälle kuin esim. kankeita farkkuja. Eipä niillä taitaisi olla kovin kiva istua vaikka pyörätuolissa koko päivää.

Mutta sitä en minäkään ymmärrä, että ainoa vaihtoehto joustavalle vaatteelle on kulahtanut collegepuku. Onhan niitä vaihtoehtoja herranen aika vaikka kuinka! Kyllä asu voi olla siisti, vaikka sitten olisikin päällä mukava.



Itse työskemtelen isossa kaupungissa erityislasten kanssa ja kyllä täytyy sanoa että ap:n huomio on meillä ainakin havaittavissa. Sen lisäksi jo isoja lapsia puetaan liian pieniin vaatteisiin ja vauvamaisiin toppapukuihin, kypärämyssyihin. Itse ajattelen pukeutumista myös oman ikätason mukaan.

Ja kyllä vaan paljon on niitä perheitä, joissa vanhemmat ja muut sisrukset on puettu vimpan päälle ja vammaisella lapsella kulahtaneita ja liian pieniä vaatteita. Toki on niitäkin perheitä, joissa ei vanhemmatkaan pidä väliä mitä päälleen laittaa ja silloin koko perhe puettu miten sattuu. Itse en kuitenkaan hyväksy sitä, että vammaiset ovat jo pukeutumisasioissa eriarvoisessa asemassa muun perheen kanssa.

Kyllä ärsytys nousee kun äiti turkissaan ja korkokengät kopisten täydessä meikissä ja tukka ojossa tuo lastaan jolla likainen kulahtanut haalari päällä jossa ei edes kengän alle menevät kumilenkit ole ehjänä, liian iso likainen kypärämyssy takaraivolla ja serkkutytön vanhat linttaan astutut kuomat jalassa...

Syy on siinä, että lapsi pukee puvun ylleen siten, että hän vetää kuminauhasta lahkeen kengän päälle. Aina kun huomaan sen menneen poikki ostan lisää kuminauhaa ja korjaan sen, mutta kyllä se ehtii ainakin päivän olla rikkikin, jos vaikka koulussa rikkoontuu. Eivät avustajat ole sitä varten, että korjaisivat lapsen vaatteita.

Vierailija:

haalari päällä jossa ei edes kengän alle menevät kumilenkit ole ehjänä

Mun pojalla on Oshkoshin vaatteet...ja Timberlandin...ja Benettonin...



...mutta on myös Cassasta ostettuja Lassin ja Leevin merkittömiä verkkareita à 3 euroa!



Jotkut vammaisperheet kai ajattelevat, että vammaisen lapsen pitää " itse" tienata menonsa. Eli kaikki hoitotuet plus muut on sitä varten, että niillä kustannetaan vammaisen kulut, vaatteita, lääkkeitä ja harrastuksia myöten. Niistä pitäisi siis riittää vielä ruokaan, sähköön ja kalusteiden ylläpitoon - ja mikä parasta, jäädä muutama roponen äidin terapiaan ja mielialalääkkeisiin (koska vammaisen hoitaminen on niin rankkaa).



Tosiasiassa kun tuet eivät ole noin suuret, vaikka moni ajattelee, että pitäisi olla, niin koko elämä meneekin mukavasti sitä itkiessä, että tuet ovat liian pienet, eikä niillä kustannetakaan koko vammaisen eloa, puhumattakaan siitä, että niillä äitee saisi niitä mielialalääkkeitä.

Keskustelijat selvästi olettavat, että kaikki vammaiset ovat sellaisia, jotka eivät itse pysty valitsemaan vaatteita ylleen. Tai pukemaan niitä. Itsenäistymisestä oli tuossa jo peseytymisen yhteydessä puhetta. Vammaisenkin lapsen pitää pystyä itsenäistymään, ja mikäpä sen parempi asia harjoitella itsenäistä päätöksentekoa, kuin vaatteitten valitseminen. Jos suuri osa perheistä on samanlaisia, kuin me, eli rahaa ei ole ihan hirvittävästi käytössä, niin sieltä vaatehyllystä löytyy niitä kuluneitakin kuoseja. Jos esimerkiksi housut ovat hyvässä kunnossa ja sopivat muuten, ei niitä heitetä pois siksi, että väri on haalistunut pesussa. Ja lapsi valitsee joskus näitäkin vaatteita, kuten on tarkoituskin. Sitä varten ne kaapissa ovat.

Toiseksi oli puhetta tuosta ikätasoisesta pukeutumisesta. Murrosikäiselle kehitysvammaiselle ei pueta napapaitaa, olkapäitä paljastavia puseroita tai lantiofarkkuja. Ne eivät ensinnäkään ole kovin kauniita kenenkään lapsen yllä ja toisekseen, ne eivät todellakaan ole käytännöllisiä. Kävin tuossa juuri kiertelemässä vaatekauppoja katsellen käytännöllisiä, siistejä, kauniita, oikean kokoisia vaatteita, jotka vielä olisi helppo vammaisen pukea ylleen tai jotka olisi helppo pukea vammaiselle lapselle. Sen hintaluokan liikkeissä, joihin minun rahani riittäisivät (H&M, Seppälä, Lindex, KappAhl) ei 164 senttiselle löytynyt yksiäkään housuja, joissa olisi ollut korkeampi vyötärö, ellei sitten kyseessä olleet verkkarit ja puseroista löysin yhden, joka ylsi yli navan ja jossa ei ollut olkapäitä paljastavaa kaula-aukkoa ja siinä oli ikävä kyllä vetoketju, jota minun lapseni ei osaa sulkea. Ymmärrän siis miksi näille lapsille ostetaan mieluummin ne verkkarit ja puetaan sen seuraksi vaikkapa neule.

Tuossa joku kuvaili vammaisen lapsen pukemista seuraavasti:

lastaan jolla likainen kulahtanut haalari päällä jossa ei edes kengän alle menevät kumilenkit ole ehjänä, liian iso likainen kypärämyssy takaraivolla ja serkkutytön vanhat linttaan astutut kuomat jalassa...

. Minulla ei niinkään tullut mieleeni vammainen lapsi vaan pikemminkin vammaton leikki-ikäinen tai ala-asteikäinen poika...

Tapasin työni puitteisssa kerran erään aikuisen keskiasteisesti kehitysvammaisen miehen, joka oli todella tyylikkäästi ja etenkin muodikkaasti pukeutunut silmälaseja ym. asusteita myöten. Paljastui myöhemmin, että hän hankkii ja pukee aamuisin omalla maullaan vaatteet, ja on niistä erittäin tarkka. Hän oli todella komea, ja ihastuttava persoona vielä lisäksi.



Hän oli siis poikkeus, mutta osoittaa sen, että vammaisten vaatetuksessa tulee ensi sijaisesti ottaa huomioon persoona, onhan se merkittävä osa persoonaa ja sen ilmentämistä muille. Voihan ajatelle niinkin, että ne huonosti pukeutuvat valitsisivat samat vaatteet ilman vammaakin!

Vierailija:

...mutta on myös Cassasta ostettuja Lassin ja Leevin merkittömiä verkkareita à 3 euroa!

rukkaset peukalon kohdalta rikki,puseroiden hihoja syö ja venyttää rumasti.Jos on pitkät hiukset, laittaa hän ne suuhun tai sisarusten hiuksia syö.Tosin mielestäni puen ihan nättiin ostovaatteisiin mutta en kyllä kovin kalliita ala ostelemaankaan tuon takia.

Vierailija:

Tuossa joku kuvaili vammaisen lapsen pukemista seuraavasti:

lastaan jolla likainen kulahtanut haalari päällä jossa ei edes kengän alle menevät kumilenkit ole ehjänä, liian iso likainen kypärämyssy takaraivolla ja serkkutytön vanhat linttaan astutut kuomat jalassa...

. Minulla ei niinkään tullut mieleeni vammainen lapsi vaan pikemminkin vammaton leikki-ikäinen tai ala-asteikäinen poika...

Onkohan vanhemmat sitten aivopesseet sen vammaisen, jolla kuitenkin aivot pelaa, että sitä "raukkaahan" käytetään hyväksi, jos on hyvännäköinen eikä hyvä ulkonäkö ja vammaisuus ole hyvä yhdistelmä.

Itselleni ainakin on tullut helposti nuo fiilikset, kun äiti oli negatiivisesti reagoinut halutessani "Japani-vaatteita", enkä hänen ostamia kirppisvaatteita. Minulla ei siis ole fyysistä vammaa, mutta neurologista häikkää ja oppimisen vaikeuksia on. Itselleni pukeutuminen ja meikkaaminen oli myös tapa näyttää, että "We can do it".

Äidin negatiiviset asenteet ja hänen ehdottomana malli kampaajalle sai vain vihaamaan itseäni. Totesin suoraan äidille näyttäväni Roosa Kemppaiselle (kadun, että sanoin noin ja se kampaus sopii harvoille, oli sitten vammainen tai ei). Juuri ulkonäön takia minua kiusattiin ja pidän sitä osittain äidin syynä. Hänen takia minulla oli ulkonäköpaineita, joita hän ei ymmärtänyt. Ne olisivat voineet lieventyä, jos olisin saanut näyttää siltä, miltä halusin toki sääolosuhteet ja tilanteet (mm. liikunta, juhlat) huomioiden.

Nyt olen nuori aikuinen, ja pukeudun nyt sillä tavalla kuten olen pitkään halunnut: persoonallisesti. Japani on vaihtunut videopeleihin ja 80-luvun rock-musiikkiin. Hiukset on värjätty punaisiksi, joita koitan kasvattaa selkääni saakka, vaikka saan sitä odottaa pitkään. Onneksi on jo sentään olkapäille ulottuvat hiukset ja se "vammaiskampaus" on ikävä muisto vain.

Itse ihastelen, jos näen jonkun fyysisesti vammaisen pin up- tai rock-tyylisissä asuissa. Siinä tulee ajateltua, että onpa hienoa, kun vammainenkin voi ilmaista itseään pukeutumisen kautta. Tällainen voi edes vähän auttaa ihmisten ennakkoluuloihin, ettei vammaiset ole mitään säälin kohteita ja reppanoita.