Lue keskustelun säännöt.
Pelkäättekö kuolemaa?
19.03.2016 |
Olen täyttänyt juuri 35 vuotta ja pelko kuolemasta on tullut ajatuksiini liian usein.En kärsi masennuksesta, lähinnä ajattelen itkien mitä kuoleman jälkeen on ? Mitä jos en koskaan tapaa läheisiäni, miestäni? Olen valtavan peloissani.En tiedä vaikuttaako sairastamani hengenvaarallinen keuhkoveritulppa asiaan.
Kommentit (31)
Ei tarvii pelätä. Me mennään samaan paikkaan
missä oltiin ennen syntymää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[ Todellakin pelkään. Sitä ei pysty pakenemaan. Se tuska, kun saa tietää, että elinaikaa on enää pari kuukautta. Sitäkin pelkään.
En kai muuten kuin, jos se tulee korjaamaan talteen liian aikaisin ja asioita jää kesken.
Minulta on kuollut kaksi ystävää enkä pelkää kuolemaa yhtään. Haluan vaan nauttia tästä ajastani maan päällä, heidänkin edestään. Jos jotain kuoleman jälkeen on, tiedän että ystäväni ovat minua vastassa.
Joskus pelottaa jonkin verran, mutta nykyään uskossa ollessa ei niin paljoa. Luotan Jumalan armoon :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kuolemaa, vaan kuolemista. Ja vanhuutta Suomessa.
Pelkään ja paljon. Nuorempana sain iltaisin sängyssä jotain paniikkikohtauksen tyylisiä kohtauksia, kun pelko kuolemasta otti vallan. Nykyään harvemmin onneksi enää käy niin. Kunhan vain en ala aktiivisesti ajattelemaan kuolemaa, niin pärjään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä me oltiin ennen syntymää?
Ap
Kaiki kärsimys loppuu siihen.
Se on niin helpottava ajatus, vaikka minulla on kyllä elämänhaluakin paljon.
Jos en olisi kärsinyt, en kai ajattelisi näin.
Jokainen päivä on kuin lahja, joka pitää myös käyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä oikeastaan. Välillä jopa toivon sitä.
En pelkää enää. Vielä 8 vuotta sitten pelkäsin niin että sairastuin masennukseen ja elämäni meni joksikin aikaa täysin piloille. Nykyisin olen rauhallinen asian kanssa, se tulee kun on tullakseen, mutta mielestäni ihmisen elämän pituus on aina ollut aivan liian lyhyt, ennemminkin ehkä 300 vuotta alkaisi olla niillä nurkilla mitä pitäisin elämän pituisena. Mutta että semmoiset 80 vuotta... Ja päivistä puolet työssäkäymiseen 20-vuotiaasta 70-vuotiaaksi... Typerää. Ja vaikka olenkin uskovainen, niin ymmärrän sen, että en voi tietää, mitä siellä toisella puolella odottaa, vaikka uskonkin siihen, että siellä odottaa jotain mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä me oltiin ennen syntymää?
Ap
Siinäpä kysymys, jota monet viisaat ovat miettineet saamatta siihen vastausta, joten en usko sellaiseen löytyvän ratkaisua mammoiltakaan 😉
Ajatuksen tasolla ratkaisut ovat:
Kaikki ovat tulleet jostain mistä koko universumi on saanut alkunsa.
Eli rajattomasta rakkaudesta joka sisältää kaiken ja kaikki palaa siihen.
Ihmistä toisinaan pelottaa oma pienuutensa kaiken keskellä.
Ja pelottaa vielä enemmän kun jää pohtimaan ikäviä asioita.
Winston Churchill: "Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse".
Jokainen meistä luovuttaa saaneensa elämän takaisin sen antajalle, tärkeintä on että olemme saaneet antaa ja rakastaa.
Jos nämä sanat eivät riitä niin maailma on täynnä lisäoivalluksia aiheeseen tarjoavaa kirjallisuutta.
Suosittelen myös tutustumaan uskonnolliseen materiaaliin, jos kristinusko on aiheuttanut näppylöitä niin tsekkaa esim. budhhalaisuuden tarjoama ymmärrys.
Kaikki tuo tieto on samasta lähteestä eli ei oikeastaan ole väliä mistä aloittaa, kaikki tiet vievät perille ennenpitkää, sitä ei voi väistää ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En omasta puolestani pelkää. Kaikki kuolevat joskus ja kerranhan se vain kirpaisee.
Läheisteni puolesta suren, he kun kuitenkin tulevat suremaan. Sekin suru ihan turhaa, koska olen elänyt hyvän elämän ja kun kuolin niin kuolin, kuten jokainen meistä.
Miksiköhän kuolemaa on pakko surra?
Ei pelota. Kuolema tarkoittaa sielun paluuta takaisin kotiin - henkimaailmaan. Reinkarnaatio tapahtuu sitten aikanaan, sielu palaa takaisin maapallolle uuteen fyysiseen kehoon. Olen itse tietoinen viidestä edellisestä elämästä, mutta niitä on luultavasti enemmänkin.
Tavallaan kyllä ja tavallaan en. En pelkää omasta puolesta, mutta perheeni. Ystävän mies vuosi sitten kuoli yllättäen sairaskohtaukseen, joten asia on ollut hurjasti esillä ja mielen sopukoissa.
Mä en enää haluakaan kuolla yllättäen, ns. saappaat jalassa.
aaveevamma kirjoitti:
Ei pelota. Kuolema tarkoittaa sielun paluuta takaisin kotiin - henkimaailmaan. Reinkarnaatio tapahtuu sitten aikanaan, sielu palaa takaisin maapallolle uuteen fyysiseen kehoon. Olen itse tietoinen viidestä edellisestä elämästä, mutta niitä on luultavasti enemmänkin.
En alapeukuttanut viestiä siksi, että jälleensyntymisteoriassa olisi jotain vikaa.
Pidän vain henkilökohtaisesti aika arveluttavana esittää tällaisia väitteitä kuolemanjälkeisestä elämästä varmana totuutena, varsinkin kun kysyjänä on hengenvaarallisesti sairastunut kuolemanpelkoinen henkilö. Nämä hengelliset julistukset kertovat usein enemmän lausujansa oman egon pönkityksen tarpeesta kuin halusta lohduttaa epätietoista ihmistä.
Iso yläpeukku sille uskovaiselle, joka julistamisen sijaan kertoi kauniisti, minkälaiset ajatukset olivat hälventäneet hänen kuolemanpelkoaan - ilman raamatulla päähän lyömistä.
ExoPol kirjoitti:
En omasta puolestani pelkää. Kaikki kuolevat joskus ja kerranhan se vain kirpaisee.
Läheisteni puolesta suren, he kun kuitenkin tulevat suremaan. Sekin suru ihan turhaa, koska olen elänyt hyvän elämän ja kun kuolin niin kuolin, kuten jokainen meistä.
Miksiköhän kuolemaa on pakko surra?
Eihän sitä pakko ole surra, mutta kuolema surettaa, koska läheinen on silloin mennyt pois viereltä ikuisiksi ajoiksi eikä kukaan edes tiedä, minne. Minun elämässäni on vain yksi ihminen, jonka kuolema pelottaa, kaikkiin muihin olen ajatuksissani jollain tapaa valmistautunut, mutta äitini, tuo tuki ja turva jonka kanssa olen elänyt kaksistaan 6-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, ja jonka sylissä olen itkenyt niin monta itkua ja jonka kanssa olen nauranut kymmenet tuhannet naurut, se on aivan eri asia. Äitini on, niin säälittävältä kuin se joistakin voi kuulostaa, paras ystäväni, ja vaikka tiedän että on luonnollista äidin kuolla ennen lastaan, niin se tuntuu jotenkin käsittämättömän pahalta ylittää. Jo pelkkä ajatus, etten voisikaan soittaa äidille ja kertoa päivän kuulumiset, tai kysyä jotain mieltä askarruttavaa, tai mennä yhdessä laivalle, kaupoille, syömään, ja suunnitella yhteistä reissua, muistella koettelemuksia jotka ylitimme tai vaikka lukea päivän sarjakuvaa, kouraisee mahasta. Hän on niin hyvä, kiltti ja älykäs ihminen, että sellaisen menettäminen satuttaa. Silmäni kostuivat nytkin. Kai se on sitä rakkautta. Hyvässä ja pahassa.
pulutossu kirjoitti:
ExoPol kirjoitti:
En omasta puolestani pelkää. Kaikki kuolevat joskus ja kerranhan se vain kirpaisee.
Läheisteni puolesta suren, he kun kuitenkin tulevat suremaan. Sekin suru ihan turhaa, koska olen elänyt hyvän elämän ja kun kuolin niin kuolin, kuten jokainen meistä.
Miksiköhän kuolemaa on pakko surra?
Eihän sitä pakko ole surra, mutta kuolema surettaa, koska läheinen on silloin mennyt pois viereltä ikuisiksi ajoiksi eikä kukaan edes tiedä, minne. Minun elämässäni on vain yksi ihminen, jonka kuolema pelottaa, kaikkiin muihin olen ajatuksissani jollain tapaa valmistautunut, mutta äitini, tuo tuki ja turva jonka kanssa olen elänyt kaksistaan 6-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, ja jonka sylissä olen itkenyt niin monta itkua ja jonka kanssa olen nauranut kymmenet tuhannet naurut, se on aivan eri asia. Äitini on, niin säälittävältä kuin se joistakin voi kuulostaa, paras ystäväni, ja vaikka tiedän että on luonnollista äidin kuolla ennen lastaan, niin se tuntuu jotenkin käsittämättömän pahalta ylittää. Jo pelkkä ajatus, etten voisikaan soittaa äidille ja kertoa päivän kuulumiset, tai kysyä jotain mieltä askarruttavaa, tai mennä yhdessä laivalle, kaupoille, syömään, ja suunnitella yhteistä reissua, muistella koettelemuksia jotka ylitimme tai vaikka lukea päivän sarjakuvaa, kouraisee mahasta. Hän on niin hyvä, kiltti ja älykäs ihminen, että sellaisen menettäminen satuttaa. Silmäni kostuivat nytkin. Kai se on sitä rakkautta. Hyvässä ja pahassa.
Rakkaus sattuu ja sen pitääkin, siitä tietää että se on totta.
Kaikki tärkeimmät välittämisen kokemukset eivät katoa mihinkään, elämä on niistä kudottu.
Lopuksi kaikki päätyy hyvään.
Saattaa kuulostaa kliseeltä mutta sinullekin tulee varmasti monta hetkeä elämässäsi vastaan jolloin todella koet tämän todeksi sydämessäsi, jos ei tänään niin huomenna.
Länsimainen kulttuuri on täydellisessä hämmennyksessä siksi että ihmiset eivät ota aikaa katsoakseen mitä elämä oikeasti on ja mitkä asiat ovat niitä jotka pysyvät ja paranevat, vaikka emme aina olisi niin aktiivisesti niihin vaikuttamassa.
Elämä on Yksi.
Epävatmuus tulevasta toki huolettaa. Samoin kuolintapa.