Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mt-ongelman parisuhteessa

Ilei
16.03.2016 |

Vertaistukea hoi!

Haluaisin kuulla teidän muiden kokemuksia parisuhteesta, jossa toisella osapuolella on jonkinlaisia mt-ongelmia. (Ahdistus, paniikkihäiriö, masennus, vihanhallintaongelmat...skitsofrenia, mitä vain) Kummalla teistä niitä oli, miten vaikuttivat parisuhteeseen ja oletteko vielä yhdessä vai onko jollakulla mt-ongelmat olleet syy eroon.

Itse kamppailen näiden asioiden kanssa juuri nyt. Olen parisuhteessa miehen kanssa, joka kärsii mt-ongelmista ja se syö parisuhdettamme toden teolla. Hän on aiemmin kärsinyt ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä, ja nyt uutena kuvioihin mukaan ovat tulleet kiukupuuskat..minuun ei ole kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa, mutta tilanteet ovat aiheuttaneet minussa kyllä rauhatonta ja epämukavaa oloa. Rakastan tätä miestä yli kaiken ja haluaisin olla hänen kanssaan, loppuelämäni, mutta nämä asiat vaan saa mut kyseenalaistamaan tän suhteen tulevaisuuden... Jos jollakulla olisi tarina kerrottavanaan niin kuulisin sen mielelläni. Vastaan myös, jos jollain on kysyttävää:)

Kommentit (14)

Vierailija
1/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Entinen puoliso keräsi melkein koko sarjan. Työuupumus, masennus, paniikkihäiriö, ahdistus, synnytyksen jälkeinen masennus... 

Ensimmäinen sana kertoo, kuinka kävi. Tosin vaimo olis se, joka päätti, että erotaan. Käytännössä suhteen alamäki kulki niin, että yritin parhaani mukaan tukea, kannustaa ja kuunnella. Välillä kypsytti oikein rankasti olla se, joka aina saa olla se, joka on tukemassa ja ymmärtämässä, ilman että itse saa mitään. Välillä taas erehdyin olemaan mies ja ehdottaa konkreettista ratkaisua ongelmaan, ainaisen kuuntelemisen ja halaamisen sijaan. 

Masennuslääkitys toi lisäkiloja, joka masensi lisää ja vei samalla ne jo ennestään vähäisetkin halut seksiin. Terapia taas nosti esiin "vanhoja mörköjä" joita piti prosessoida. Sain usein osakseni myös kaikki ne pelot ja traumat, joihin en ollut millään tavalla osallinen, joten minun piti jatkuvasti todistaa (ja korjata) myös kaikki, mihin itselläni ei ollut osaa tai arpaa.

Välillä tietysti oli parempia jaksoja, jonka johdosta kuvioon tuli lapsi. Odotusaika meni erilaisissa peloissa ja pelkotiloissa ja synnytyksen jälkeen tuli taas masennus, jota yritin jälleen auttaa hoitamalla vauvaa joka toinen yö sekä kokonaan sairaalajaksojen ajan, samalla kannustin puolisoa omiin harrastuksiin ja kavereidensa kanssa tapaamisiin. Tässä vaiheessa seksiä ei tietysti ollut enää lainkaan.

Lopulta itse uuvuin ainaiseen tukemiseen. Tämän johdosta en enää jaksanut välittää, vaan parisuhde oli muuttunut kämppissuhteeksi, jossa molemmat osallistuivat kimppakämpän ja yhteisen lapsen hoitoon, mutta muuta yhteistä ei enää ollutkaan.

Vaimo tulkitsi (oikein?) että meillä ei ole enää mitään yhteistä, enkä enää rakasta häntä, jollaista elämää hän ei kuulemma halunnut. Tämän perusteella halusi erota, enkä laittanut vastaan.

Vierailija
2/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

(1) jatkaa...

Oikeastaan vastauksena on, että "lähde menemään" vielä, kun voit ja itse jaksat. Toista voi tukea ja kannustaa, mutta rajansa kaikella. MT-ongelmainen vie pahimmillaan mukanaan ja vaikka pappi olisi sanonut aamen, niin sitä on tullut luvatuksi rakastaa myötä JA vastamäessä. Jos elämä on pelkkää vastamäkeä, ei se siitä muuksi muutu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kiitos että jaot tarinasi, ja vielä jaksoit kertoa noin yksityiskohtaisesti. Olitte ilmeisesti yhdessä useita vuosia? Saanko vielä kysyä, että kuinka pahasta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä olo kyse? Kärsikö vaimosi kunnon paniikkikohtauksista? Ja vielä, että tiesikö tavallaan alusta asti, että mihin "olet ryhtymässä" vai ilmenivätkö nämä sairaudet pikkuhiljaa :) -ap

Ja vielä, mikä on sun tilanne nykyään? :)

Vierailija
4/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oho, siis puoliso, en tiiä oliko kyseessä mies vai nainen :D -ap

Vierailija
5/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Oho, siis puoliso, en tiiä oliko kyseessä mies vai nainen :D -ap

Mä päättelin sanasta "vaimo" ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, että tää kirjoittajan puoliso olisi nainen.

Vierailija
6/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kiitos että jaot tarinasi, ja vielä jaksoit kertoa noin yksityiskohtaisesti. Olitte ilmeisesti yhdessä useita vuosia? Saanko vielä kysyä, että kuinka pahasta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä olo kyse? Kärsikö vaimosi kunnon paniikkikohtauksista? Ja vielä, että tiesikö tavallaan alusta asti, että mihin "olet ryhtymässä" vai ilmenivätkö nämä sairaudet pikkuhiljaa :) -ap

Ja vielä, mikä on sun tilanne nykyään? :)

Kyllä, kyseessä oli pitkä suhde. 

En varmasti olisi ryhtynyt suhteeseen, jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää, eli tilanne paheni pikkuhiljaa. Ison ongelma tietysti oli se, että tuohon aikaan mahtui sekä hyvien että huonojen kausien vaihtelua. Hyvän kauden aikana on helppo uskoa - tai uskotella - että ollaan menossa parempaan suuntaan. On myös täysin luonnollista, että hyvät ja huonot kaudet vaihtelevat, myös todellisen paranemisen aikana. Tämän vaihtelun takia on äärimmäisen vaikeaa tunnistaa kumpaan suuntaan ollaan todellisuudessa menossa.

Masennus kai diagnosoitiin "keskivaikeaksi" En osaa sanoa, oliko diagnoosi oikea vai väärä, mutta jonkinlaista toimintakykyä kuitenkin useimmiten oli olemassa. Paniikkihäiriöt olivat välillä aika pahoja. Useamman kerran joudin puhelimessa todistamaan usean tunnin ajan (jos toinen oli matkalla tai toisella paikkakunnalla) että tämä ei nyt juuri ole kuolemassa. Myös pari turhaa sairaalareissua mahtui mukaan, jossa käytiin toteamassa, että mitään hätää ei ole. Tästä myös syntyi iso ongelma, koska loppuvaiheessa rupesin vähättelemään myös ihan oikeitakin sairauksia, koska olin täysin varma, että ongelma on *taas* vain omassa mielessä.

Itsellä menee oikein hyvin - kiitos kysymästä :) Pikku miinuksena on katkeruus "menetetyistä" vuosista, mikä varmaan paistaa kirjoituksestani lävitse. Isona plussana taas ihana lapsi, jonka kanssa saan viettää runsaasti kahdenkeskistä aikaa etävanhempana, ilman mitään ulkopuolisia häiriöitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joo 1,2 ja 6 olen mies. LOL

Vierailija
8/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mielenterveysongelmaisen kanssa ei kannata parisuhteeseen ryhtyä. Sinulla pitäisi olla oma mielenterveydenongelmasi jotta jaksat katsella sellaista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

..jatkanpa edelleen :)

Suomessa on kuitenkin yllättävän hyvä mahdollisuus saada asianmukaista mt-hoitoa, jos on mitään kykyä itse hakea tai mahdollisuus maksaa edes osa terapiasta itse. Neuvolan kautta saa myös tehokkaasti apua pikkulapsi aikana.

Se mikä itseä häiritsi, niin läheisille ei kuitenkaan ole tarjolla yhtään mitään. Kertaakaan minulta ei kysytty kuinka jaksan tai miten menee. Erityisesti olisin kaivannut ammattiapua siihen, mikä on oikea tapa tukea masentunutta. Pitääkö voivotella ja ymmärtää vai tsempata ja potkia liikkeelle. Samoin hämärän peittoon jäi se, kuinka uupunut läheinen saa olla tai onko oikein tuntea vitutusta kaikesta siitä tukemisesta.

Vierailija
10/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä on niin, että miehellä on selviä vihanhallintaongelmia (tuhoaa tavaroita, huutaa, haukkuu ja raivoaa pelottavalla tavalla meidän muiden nähden) ja minulla on tätä nykyä ahdistus-dg ja olen todella uupunut, minkä takia käyn terapiassa. En enää pysty uskomaan, että mies muuttuisi, eikä oikeastaan kukaan, jolle olen asiasta kertonut täällä tai irl, usko myöskään. En koe enää edes eläväni parisuhteessa. Kaksi kertaa on unohdettu kaikki vanhat kaunat ja aloitettu alusta, mutta ei tämä loppujenlopuksi ole tästä kummemmaksi muuttunut. Samaa kakkaa tulee uusissa kääreissä. Joko tässä erotaan tai sitten jatketaan kämppistelyä jonkin aikaa ja mies pidättelee pahimpia riehumisiaan, mutta parisuhteen osalta taisi olla sen pituinen se.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Puolisollani on masennusoireilua ollut vuoden verran, mutta viime syksystä lähtien rajumpaa oireilua. Ei jaksa, ei kiinosta, nukkuu ja on ärtyisä. Ainoa asia mistä innostuu kunnolla, on ryyppääminen. Katsoo omaan napaan kauheasti koko ajan (kuuluu sairauden luonteeseen, ettei kyetä ottamaan kunnolla huomioon toisia). Ei ole useampaan kuukauteen ollut seksiä koska aloitettiin lääkitys. Lääkityksen myötä mas. oireilu helpottanut, muttei parisuhdetta parantanut. Aika paskasti menee.

Vierailija
12/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Varsinaista mt-ongelmaa ei ollut, mutta mt-ongelmiin verrattavat PMS-oireet kylläkin. Pahimmillaan noin 0,5v-1v synnytysten jälkeen. Oireilu vaihteli 1-2pv raivokohtauksista jopa viikkojen mittaisiin masennusjaksoihin, joiden aikana saattoi esiintyä lähes täydellistä toimintakyvyttömyyttä (lue:loputonta itkemistä sängyssä). Välillä meni pitkiä aikoja ilman oireita ja tästä syystä suhde kai jatkuikin. Välillä rankkaa oireilua oli joka kuukausi. Raskausajat oireettomat, lukuunottamatta muutamia raskauden aikaisia hormoonihäröilyjä, mutta ne olivat kaikkeen verrattuna pientä. 

Jos toinen hakee apua, saattaa jotain mahdollisuuksia olla kunnolliseen suhteeseen. Jos toinen kieltää ongelmansa, juokse ja lujaa! Oikeastaan kehottaisin jouksemaan joka tapauksessa. Parisuhde voi olla rankka ilman mt-ongelmiakin. Kenenkään ei kuulu olla toisen kannattelija, ei sitä jaksa ketään.

Itse en hakenut apua ajoissa. Mies ei jaksanut tukea, eikä oikeastaan edes kunnolla ilmaista, kuinka hankalaa hänen elämänsä oli vierelläni. Ehkä olisin ymmärtänyt hakea apua, jos olisin tiennyt, kuinka raskasta hänen(kin) elämänsä oli. En oikeastaan edes ollut tietoinen, että ongelmaan on apua olemassa. Toisaalta, eipä yhtä suuria ongelmia ole enää eron jälkeen ollutkaan. Taisi olla itse suhteella suuri vaikutus elämiseeni ongelman kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Yli kymmenen vuotta vietin miehen kanssa, jolla ensin diagnoosina masennusta ja persoonallisuushäiriötä ja myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö yms. Muutama lapsi tuli tehtyä (nyt teinejä) ja he ovatkin ainoa hyvä asia tuosta suhteesta. Olen itsekin alalla, tai opiskelin silloin kun alettiin seurustella ja silti en nähnyt lähelle. Oireet pahenivat vuosien varrella, mies ei voinut tehdä töitäkään (aggressiivista käytöstä, masennusvaiheissa piti kotona olla täysin pimeää, että sai olla rauhassa ja nukkua, lapset ei saanut häiritä, oli vain tietokone yms.. Maniassa aloitti aina uuden harrastuksen, johon osti välineet vimpan päälle rahalla, jota ei ollut yms..), joten lapset olivat päivät hoidossa; itse tein töitä ja opiskelin hoitoalaa ensin lähihoitajaksi ja sitten sairaanhoitajaksi. Maksoin laskut ja hoidin aivan kaiken. Rakkaus kuoli ja yksi päivä, kun mania alkoi, sanoin miehelle, että nyt tuli ero, sen pitää muuttaa pois, ja päivässä oli jo asunto hankittuna ja muutettuna. Lapsia on nähnyt välillä, lapset tietävät isänsä sairaudesta ja ovat siellä silloin, kun on hyvä vaihe. Teinit pärjäävät siellä, vaikka mies siellä nukkuisi koko ajan. Osaavat laittaa ruokaa ja pitää huolta itsestään, vähän myös isästäänkin, onhan se heidän ainut, vaikka kaikkeni olen tehnyt, ettei heidän tarvitsisi. Se suru isän sairaudesta kulkee mukana ja siitä on puhuttu eri ikäkausina eri tavoin, nyt on ollut hiljaisempaa hetken aikaa, lapset ovat "tottuneet". Joskus on ihan "normaalia", mies jaksaa käydä muksujen kanssa kaupassa, syömässä ulkona tms.

Itse olin jonkin aikaa yksin. Elin pienen teini-iän uudelleen ja vannoin, etten koskaan enää sitoudu. Sitten kohtasin Hänet. Otti koko paketin ja tehtiin pari yhteistäkin. Nyt on talo, autot, puitteetkin kunnossa, kun molemmat tienaa ja haluaa tehdä duunia perheen eteen. Tämän mt-ongelmaisen kanssa olisin lopun elämäni asunut vuokrakämpässä peläten, koska mies hermostuu kenellekin naapureista. Exä ei voi ainakaan paremmin; päihdeongelmaa ja somaattisia vaivoja, vaivoja, jotka suurimmaksi osaksi ovat kipuoireilua, hyvin tyypillistä somatisointia. Itse selvisin, lapset selvisivät. Se, mitä olisin tehnyt toisin, oli se, että olisi pitänyt lähteä ennen lasten kouluikää. Pieni lapsi sopeutuu eroon paremmin, kouluikäisille oli vaikea selittää, jaksaa ottaa itku, suru, raivo (miksi me jätettiin isä, miten se nyt pärjää), huoli vastaan. Omalle surulle ei kauheasti jäänyt tilaa. Arpia on jäänyt ja on pitänyt opetella ihan uusi tapa olla parisuhteessa, kun kaikki jaetaankin.. Että minullakin on vihdoin se kallio, mitä vasten myrskytä ja saan olla sitä toiselle.

Ei minulla ole neuvoja, on vain oma kokemus. Minun olisi pitänyt lähteä aiemmin.

Vierailija
14/14 |
16.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mun mies kärsii ahdistuneisuudesta ja juurikin noista kiukunpuuskista, tavaroita on kyllä hajonnut mutta minuun hän ei ole kertaakaan 5 vuoden aikana koskenut. Ne on asioita joiden kanssa oppii elämään. Jos rakastat, niin älä luovuta vielä. Oman jaksamisen mukaan. Jos tilanne vaikuttaa sun omaan jaksamiseen, niin silloin mieti uudemman kerran.