Lue keskustelun säännöt.
G: Onko sinulla ollut helppo vai vaikea elämä?
15.03.2016 |
Itse koen, että olen joutunut ikäisekseni kokemaan paljon surullisia asioita. Perheväkivaltaa, toisen vanhemman kuoleman lapsuudessani, turvattomuutta, vuosia jatkunutta koulukiusaamista, oman sairastumiseni syöpään ja siitä toipumisen. Toisaalta minulla on ollut tietyissä asioissa onnea. Olen pärjännyt aina hyvin koulussa ja opiskeluissani, ja minulla on nyt aikuisena ympärilläni ihmisiä, jotka rakastavat minua.
On vaikeaa kuvitella elämää, jossa minulla olisi ollut ehjä ja turvallinen koti, missä olisi voinut rauhassa kasvaa omaksi itsekseen. Haaveilen aina välillä myös, että olisin saanut pitää kummatkin vanhempani elossa edes teini-ikään asti. Tai että olisin säästynyt sairaudelta ja lukemattomilta epätoivon viikoilta ja kuukausilta. Näillä on kuitenkin mentävä.
Hassua, miten erilaisia elämänpolkuja ja -kohtaloja meillä on. Silti kovin moni tuntuu pitävän puhtaasti omana ansionaan, jos on säästynyt elämässään suuremmilta koettelemuksilta.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Tuo on vain subjektiivista tulkintaa. Todellisuus on, mitä se on. Asiat eivät ole objektiivisesti hyviä tai pahoja.
Olet oppinut uusia sanoja?
Vai tulkintaa? Vittu mitä paskaa. Se kuule on juuri sen oikea elämä mitä ihminen sattuu elämään eikä mitään tulkintaa. Vai onko esim huumenuoren vanhempien elämä vain tulkintaa jossa asia ei ole hyvä eikä paha?
No kyllä ne höpöpuheet katoaa kun elämä opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on vain subjektiivista tulkintaa. Todellisuus on, mitä se on. Asiat eivät ole objektiivisesti hyviä tai pahoja.
Olet oppinut uusia sanoja?
Vai tulkintaa? Vittu mitä paskaa. Se kuule on juuri sen oikea elämä mitä ihminen sattuu elämään eikä mitään tulkintaa. Vai onko esim huumenuoren vanhempien elämä vain tulkintaa jossa asia ei ole hyvä eikä paha?
No kyllä ne höpöpuheet katoaa kun elämä opettaa.
Kyllä, tulkintaa, mielesi tuotetta.
Sekä että. Lapsuuteni oli pääasiassa kai ihan normaali. Isä oli ankara ja pelottava, äiti kiltti ja marttyyri. Rahaa oli mutta ei se näkynyt missään... Ei käyty koskaan ulkomailla tms. Miessuhteet pääasiassa epäonnistuneita tosi pitkään. Työura ei koskaan saanut tulta alleen, olen saanut monta kertaa yt-neuvotteluissa potkut. Toisaalta en ole koskaan ollut pitkään työtön. Isän vakava sairaus ja kuolema suht nuorena, 65v ikäisenä oli kova paikka. Äitiin huononevat välit, paljon kuolemia ja sairautta lähipiirissä. Toisaalta minulla on tällä hetkellä kaksi maailman ihaninta lasta ja kaunis koti. Suht tervekin olen ja tällä hetkellä työelämässä( vaikkakin kohta taas työtön ). Moni asia tosi hyvin.
Omasta näkökulmastani melko vaikea, mutta objektiivisesti tarkasteltuna ja vertailtuna suht helppo. Isäni alkoholismi varjosti koko lapsuuttani melko pahasti, sekä perheemme köyhyys. Lisäksi olen aina ollut todella ujo ja epävarma, itsetunto-ongelmat ovat seuranneet mukana aina. Toisaalta osaan katsoa sitä positiivista puolta: en ole joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, en ole nähnyt nälkää, minulla on ollut äiti joka on pitänyt aina huolen. Olen vieläkin hengissä ja ihan hyvissä voimissa vaikken ole löytänyt paikkaani auringosta.
Ennen ajattelin että elämäni on vaikeaa ja kaikki on perseestä. Nykyään suhtaudun vähän eri tavalla, elämäni on vaan elämää joka on koostunut ja koostuu monista palasista. Osa niistä paloista on pahoja ja osa hyviä, yleensä sitä vaan näkee asiat negatiivisesti ja siksi sitä on ajatellut että on niin vaikeaa.
Lapsuuteni ei ollut kovin iloinen. Vanhemmat löivät ja koulussa minua kiusattiin.
Nuoruuteni oli rahallisesti hyvin vaikeaa. Vanhempani eivät maksaneet minusta koituneita kuluja alaikäisenä. Rahat olivat aina vähissä, vaikka vanhemmilla olisi ollut rahaa, he eivät käyttäneet sitä minuun.
Opiskeluaikani on ollut melko "helppoa". Vanhempien luota poismuutto oli parhain päätös elämässäni. Olen myös saanut opiskelujeni ohelle osa-aikaisia töitä, jolloin en ole joutunut kituuttelemaan samalla tavalla kuin asuessani vanhemmilla.
Summa summarum, elämäni ei ole ollut helppoa sen ensimmäiset 19 vuotta. Sen jälkeen on noussut ylämäki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on vain subjektiivista tulkintaa. Todellisuus on, mitä se on. Asiat eivät ole objektiivisesti hyviä tai pahoja.
Olet oppinut uusia sanoja?
Vai tulkintaa? Vittu mitä paskaa. Se kuule on juuri sen oikea elämä mitä ihminen sattuu elämään eikä mitään tulkintaa. Vai onko esim huumenuoren vanhempien elämä vain tulkintaa jossa asia ei ole hyvä eikä paha?
No kyllä ne höpöpuheet katoaa kun elämä opettaa.Kyllä, tulkintaa, mielesi tuotetta.
Jollakulla on eläminen mennyt pahasti teorian puolelle...
Olen joutunut taistelemaan läpi elämäni. Taistelu ei ole vieläkään päättynyt vaikka olen jo melko iäkäs. Lisäksi olen sairastunut useaan pitkäaikaissairauteen. Alkaakohan se helpompi elämä vielä joskus, täytyy vaan yrittää pitää lippua korkealla. Tsemppiä teille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Periaatteessa helppo ja hyvä elämä. Rakastava ja hyvätuloinen perhe, ihanat sisarukset, ihanat sukulaiset. Opintojen aikana on saatu niin henkistä kuin taloudellista tukea vanhemmilta ja ylipäätään elämä on periaatteessa ollut hyvää, mitä nyt ehkä ajoittain vähän yksinäistä.
Sitten taas, en ole saanut onnea terveydessä. Oli jo syntyessä pieni vika, joka parani leikkaamalla kuitenkin. Alle kouluiässä todettiin keliakia ja kuulonalenema. Kouluiässä iski likinäkö. Parikymppisenä todettiin PCO jonka aiheuttanut tähän mennessä pahaa hirsutismia, aknea, ovuloimattomuutta ja sitä myötä lapsettomuutta. Viimeisimpänä juttuna minulla on todettu kohdun rakennehäiriö,joka voi johtaa keskenmenoihin. Eli sen lisäksi että minun on vaikea saada lasta alulle, on se todennäköisesti vaikea saada pidettyä kyydissä tarpeeksi pitkään.
Koen siis elämäni eräällä tavalla vaikeaksi. Mitään en niin paljon haluaisi kuin lapsia - ja juuri niiden saaisen suhteen on elämäni aika arvoitus...Se tuo suurta surua ja se on minulle hyvin vaikea asia.
Mutta yleisesti ja ulkopuolisen silmissä elämäni on varmasti varsin helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea elämä. Olen vielä todella nuori ja elämänhalu alkaa käydä viimeisillään.
Lapsuuteni oli aika yksinäinen, vanhemmat erosi ja siitä lähtien piti aina vaan pärjätä ja olla iso tyttö. Isosisko selvisi täyspäiseksi, ja sen varjolla mäkin sitten kai ratsastin.
Koulukiusaaminen jätti isommat haavat itsetuntoon ja vieläkin viha omaa ulkonäköä kohtaan painaa.
Masennus ja paniikkihäiriö on ollut vitsauksena nyt pari vuotta.
Viime vuonna sairastuin parantumattomaan tautiin, johon lääkkeet on onneksi toistaiseksi sentään tehonneet.
Jouduin loppuvuodesta isoon leikkaukseen ja nyt kroppaa koristaa kaiken muun päälle isot arvet.
Motivaatio elämään ja opiskeluun niin lopussa, että itsemurha pyörii päivittäin mielessä. Auttakaa mua.
Voi sinua. :-( Toivon sinulle helpompaa elämänjaksoa tulevaisuudessa. Muista, että olet tärkeä ja arvokas! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omasta näkökulmastani melko vaikea, mutta objektiivisesti tarkasteltuna ja vertailtuna suht helppo. Lisäksi olen aina ollut todella ujo ja epävarma, itsetunto-ongelmat seuranneet mukana aina
Komppaan, ja ikävää kun vaikuttaa parisuhteessa, työelämässä ym. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa lapsuudessa ja aiemmassa parisuhteessa. Nyt menettämisen pelko suht hyvässä parisuhteessa muuten, vain seksiä ja kipinää miehen puolelta on liian vähän. Hellyyttä ja rakkautta kyllä.
Sekä ja että. Lapsuus oli elämäni parasta aikaa tähän saakka. Aikuisuus ollut vaikea. Hyvää ystävää (lue yhtään ystävää), parisuhdetta lukuunottamatta, ei ole ollut aikuisiällä. Monet nuoruuten kuuluvat jutut on jäänyt kokematta. Koulutuskaan ei ole paljon antanut, jäänyt kesken. Välillä töissä ja paljon myös työttömyyttä. Luulen, että elämääni suurin vaikuttava tekijä on ollut yksinäisyys.
Nyt kolmekymppisenä ja eronneena vaikea nähdä tulevaisuuteen. Itsemurhaakin olen miettinyt, mutta ei se nyt oikein tunnu hyvältä ratkaisulta. Yhteenvetona, olen se oppikirjaesimerkki eronneesta kolmekymppisestä miehestä, joka on syrjäytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika vaikea. Pienenä vammautuminen tulipalossa, vanhempien avioero, äidin alkoholismi, äidin puolen sukulaisten kotiväkivalta ja alkoholismi, ilkeä äitipuoli, raha vaikeudet, etä-äitiys. Nyt asiat on hyvin ja itsepä olen elämäni valinnut jalostuakseni sieluna.
Meinasin sanoa helppo.
Mutta no joo, riitaiset vanhemmat, kroonisesti sairas pikkuveli, pitkä avioliitto bipolaarihäiriöisen kumppanin kanssa siihen liittyvine ongelmineen, kivulias ero rahahuolineen, uuden kumppanin vakava sairaus, itsellä vammautuminen niin että nousukiitoon lähtenyt ura katkesi, oman lapsen mielenterveysongelmat, vanhemman alzheimer...
Et ei kai sitä helpoksi voi noin oikeestaan sanoa. Kuitenkin olen olsannut olla monista asioista kiitollinen. Minulla on hyviä ystäviä. On päiviä jolloin ei satu. Olen ollut aina älykäs ja oppivainen, ja olen saanut (ja uskaltanut) opiskella pitkälle haluamiani asioita. Minulla on huumorintajua, iloinen ja positiivinen mielenlaatu, rakkaita ihmisiä ja viihtyisä koti. Rakastan monia pieniä juttuja, kuten kissoja, kukkia ja villasukkia. Olen osannut antaa anteeksi elämässäni käyneille ihmisille heidän ajoittaiset paskapäisyytensä ja itsellenikin olen osannut antaa anteeksi omat paskapäisyyteni.
Joten joo. On mulla helppo elämä. On elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuus kouluikään asti oli normaalia ja onnellista lapsiperhe-elämää. Sen jälkeen isä petti ja jätti perheensä, äiti masentui ja alkoi juomaan. Myöhemmin isä joutui onnettomuuteen ja uusi suhde päättyi, josta seurasi terveysongelmia ja alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Olin ala-asteella, koulukiusattu ja molemmat vanhemmat tuntuivat hylänneen mut.
Siitä lähtien elämä on tuntunut enemmänkin selviytymiseltä. Harvassa on olleet ne hetket, kun elämästä on oikein nauttinut. Aikuisiällä kaikki kolme parisuhdettani ovat päättyneet eroon, viimeisimmässä mies pahoinpiteli ja uhkasi tappaa. Terveenä olen kuitenkin pysynyt ja vakituisessa työsuhteessa, vaikka alan vaihtamisesta haaveilenkin.
Näin kolmikymppisenä ajattelen, että elämäni on ollut tarpeeksi rankkaa. En tiedä, kestäisinkö enää muita vastoinkäymisiä. Haluaisin viimein elää tasapainoista, onnellista elämää - ja siihen pyrin.
Vaikea elämä. Olen vielä todella nuori ja elämänhalu alkaa käydä viimeisillään.
Lapsuuteni oli aika yksinäinen, vanhemmat erosi ja siitä lähtien piti aina vaan pärjätä ja olla iso tyttö. Isosisko selvisi täyspäiseksi, ja sen varjolla mäkin sitten kai ratsastin.
Koulukiusaaminen jätti isommat haavat itsetuntoon ja vieläkin viha omaa ulkonäköä kohtaan painaa.
Masennus ja paniikkihäiriö on ollut vitsauksena nyt pari vuotta.
Viime vuonna sairastuin parantumattomaan tautiin, johon lääkkeet on onneksi toistaiseksi sentään tehonneet.
Jouduin loppuvuodesta isoon leikkaukseen ja nyt kroppaa koristaa kaiken muun päälle isot arvet.
Motivaatio elämään ja opiskeluun niin lopussa, että itsemurha pyörii päivittäin mielessä. Auttakaa mua.