Oletko lapsena kadonnut kotipihasta/muualta? Millä vuosikymmenellä tämä tapahtui?

Vierailija kirjoitti:

Kesällä 1998 ollessani melkein 3v, olin lähtenyt pihasta läheiseen taloon, kun olin ilmeisesti letut siellä haistanut ja päättänyt lähteä maistamaan :--D vanhemmille en tajunnut sanoa mitään, eivätkä juuri sillä hetkellä olleet mua vahtimassa. 

Haha! :D Voin hyvin kuvitella kuinka 3-vee marssii päättäväisesti lettukesteille!

Olen, livahdin 70-luvulla 1-vuotiaana pois pihasta, onneksi löydyin nopeasti viereiseltä hiekkatieltä.

60-luvulla nyt ulkoiltiin aika pienestä yksi ja porukalla rivitaloalueella, oli aika laaja reviiri:)

Mutta kerran karkasimme ihan tarkoituksella kaverini kanssa aidan yli lastentarhasta ( nyk. päiväkoti). En enää muista reissun varsinaista tarkoitusta.

Kerran olin kadoksissa 10-vuotiaana. Olin lähtenyt yksikseni ulkoilemaan, jollekin kävelylle tjms. Olin siis jo niin iso, että sain omassa kaupunginosassa kulkea vapaasti. Olin ilmeisesti unohtanut puhelimen kotiin ja tämä kävelylenkki vähän venähti, ajantaju oli ihan hukassa, ja sitten kun iltamyöhällä tallustelin kotia kohti, niin äitini tuli läheisellä kadulla vastaan ja oli ihan raivoissaan :D Olivat olleet siellä minua etsimässä, isovanhemmat apuna, kun olin ollut niin pitkään poissa ja kello oli jo paljon. Kuulemma olivat juuri aikeissa soittaa poliisille että nyt on lapsi kadonnut. :D

70-luvulla, oisinko ollut nelivuotias.

Olin vanhempien kanssa rautakaupassa. Oli ilmeisesti ollut tylsää ja päätin lähteä kotiin.

Varmaan kilometrin kerkesin kotia päin mennä ennenkuin kiinni saivat.

Liikuttiin jo 3-4 v täysin vapaasti metsissä ym keskenään muiden lasten kanssa.

Olen kadonnut moonta kertaa : Ulkomailla, hiihtokeskuksessa, suurkaupungissa.. Jonkun ajan kuluttua (joskus ilm yli tuntikin..) löytynyt. Olin vaan lähtenyt seikkailemaan.

Tämä 80-luvulla.

60-luvulla olin 5-vuotiaana tätini tykönä jouduin pihalle leikkimään 3- vuotiaan serkkuni kanssa josta en pitänyt. 

Sen verran oli "vastuutuntoa" että lukitsin serkkuni leikkimökkiin ettei hän karkaa ja jää auton alle. 

Nousin linja-autoon ja ajoin 3km matkan bussilla kotiin. Rahaa minulla ei ollut mutta tuttu kuski päästi ilmaiseksi ja tiesi minkä pysäkin kohdalla jättää pois.

Pari tuntia meni ennen kuin tädin mies kurvasi meille pihaan. Olivat katsoneet kaivosta ja vaikka mistä serkkuni oli vain sanonut että Liisa on pois.

Lopen tajusivat tulla katsomaan olenko kotona. Puhelinta meillä ei tuohon aikaan ollut ja kotona ollut mummo luuli että täti tiesi minun lähteneen kotiin.

Olen 70 luvun lapsi. Ja karkailu oli minulle hauska harrastus. Olin erittäin omapäinen lapsi ja suoraan sanoen aikamoinen riesa. Edes pienet selkäsaunat  aikaan eivät minua lannistaneet. En usko että edes tänä päivänä on sellaisa ihmistä keksitty, joka olis pystynyt pitämään minua joka hetki silmällä. Ikävä kyllä.

Yksi typerimmistä leikeistäni oli avata ulko-ovi, mennä piiloon ja kikatella piilossa kun minua etsittiin.

Taisinpa olla juuri 3-4vuotias kun ensimmäisen kerran karkasin pitemmälle... lähdin 2 kilometrin päähän olevaan kauppaan hakemaan karkkia ominpäin, kun hoitotäti ei antanut minulle kun pyysin. Ja en tuolloin käsittänyt yhtään miksi aiheesta nousi niin hirveä metakka, ja koko kylä etsi minua. Häpeän muistan kyllä siitä huudon määrästä.. mutta eipä estänyt sekään. Olin suoraan sanoen hirviö kakara kovasta kurista huolimatta.

kyllä, olin noin 2v kun katosin kerrostalo-asunnosta jossa silloin asuimme. äiti, isä ja mummi etsivät, äiti hätäili jo että "eihän se rappukäytävään ole päässyt?"

löydyin syvästä unesta keittiön tuolilta, kippurassa kuin kissa. tuoli oli vedetty pöydän alle ja pöytäliina roikkui edessä

Meidän reviiriä oli koko naapurusto 1,5 km säteellä, eikä siellä alueella paljon muuta ollutkaan kun ne talot ja metsiä ja peltoa. Jostain 5v asti tullut kierreltyä milloin missäkin. Sen muistan, että pihassa oli lampi, jonka lähellekään ei saanut mennä ilman totaalista satikutia.

Oli jotenkin niin vapaata, että muistan sen ainoan kerran, kun tuli satikutia. Joskus 8-9 vuotiaana lähdin isomman porukan mukaan tosi pitkälle ratsastukselle (teinityttöjä muut ratsastajat, järkeviä muuten, mutta ei tajunneet sen enempää kuin minä, että joku saattaisi mua kaivata) ja tultiin vasta iltamyöhään takaisin tallille ja vaikka talli oli kodin lähellä, niin taisin olla vasta joskus 10-11 aikaan kotona. Hirveät moitteet sain, ja muistan olleeni todella loukkaantunut kun minua noin kaitsettiin kun jotain lasta :D

Noin 8-vuotiaana, 90-luvulla, kaverin kanssa "kadottiin", oltiin hiihtämässä sellasella lastenlenkillä. Mun isä oli oottamassa meitä siellä mutta jostain syystä kaverin kaa päätettiin lähtee sellaselle megalenkille kun lastenlenkki oli liian lyhyt. Ei tajuttu ollenkaan ajankulua, isä oli aika vihainen kun vihdoin ja viimein tultiin takaisin.. Eipä tapahtuis nyt kun on pikkulapsillakin kännykät mukana.

80-luvulla olin 1,5v. ja olin vaunuissa nukkumassa päiväunia, olin kiivennyt pois ja lähtenyt "kaupunkiin" (asuttiin pienessä kylässä. Isäni onneksi juuri käveli vastaan töistä tullessaan kun kävelin kapeaa polkua pitkin isolle tielle.

Vierailija kirjoitti:

60-luvulla olin 5-vuotiaana tätini tykönä jouduin pihalle leikkimään 3- vuotiaan serkkuni kanssa josta en pitänyt. 

Sen verran oli "vastuutuntoa" että lukitsin serkkuni leikkimökkiin ettei hän karkaa ja jää auton alle. 

Nousin linja-autoon ja ajoin 3km matkan bussilla kotiin. Rahaa minulla ei ollut mutta tuttu kuski päästi ilmaiseksi ja tiesi minkä pysäkin kohdalla jättää pois.

Pari tuntia meni ennen kuin tädin mies kurvasi meille pihaan. Olivat katsoneet kaivosta ja vaikka mistä serkkuni oli vain sanonut että Liisa on pois.

Lopen tajusivat tulla katsomaan olenko kotona. Puhelinta meillä ei tuohon aikaan ollut ja kotona ollut mummo luuli että täti tiesi minun lähteneen kotiin.

:'D

Karkasin tädiltäni kun olin 90-luvulla pari vuotiaana. Löydyin kadulta juoksentelemasta. :D

Minä jouduin kerran huonekaluliikkeessä eroon äidistäni, hätäännyin ihan valtavasti, mutta äiti löytyi kyllä melko nopeasti. Iltatähti-pikkuveli sen sijaan 2-vuotiaana karkasi kerran, äitini luuli että poika on minun ja siskon kanssa sisällä,me taas luultiin että on äitin seurassa ulkona. Lähellä virtasi kanava, hajaannuttiin sydän kylmänä etsimään... No, veli löytyi melko läheltä sitä kanavaa, luojan kiitos oli metsään johtava tie siinä ennen kanavaa, jossa oli iso kuralätäkkö, poika oli riisunut kengät ja housut lätäkön viereen ja tyytyväisenä pärski siellä rapakossa. Tavallisesti juurikin tuon kanavan vuoksi vahdittiin kyllä tarkasti, eikä saanut vahtimatta kulkea ulkona, mutta ikävä kyllä erehdyksiä sattuu tunnollisillekin. :S

Tuota tämänpäiväistä kammottavaa lapsen kuolemaa pohdin juuri miehelle, eihän siinä tarvitse kuin lapsem kadota nurkan taakse, ja vanhemmat lähtevät etsimään väärästä suunnasta, kolmivuotias saattaa ehtiä pahimmillaan hetkessäkin jo yllättävän kauas. Mikäli taas yksin tuon ikäinen onnollut ulkona, niin ei voi kyllä muuta kuin vanhemmat syyttää itseään, tuon ikäisen ei kuulu yksin ulkoilla.

Asuin maalla ja meiltä kotoa n. 500m päässä oli järvi. Oli kevät ja jäät jo osittain sulaneet. Vanhempani ja setäni olivat tekemässä rannassa jotain risujen raivaamista ja minut oli otettu mukaan. Olisinkohan neljä vuotta ollut ja todella turhautunut, sen muistan. Olisin jo halunnut kotiin ja kysyin monta kertaa, että eikö jo voitaisi lähteä. Ei voitu, mutta päätin että no minä menen sitten yksin. Muistan kun hipsin vähin äänin pellon reunaa pitkin ja jo puolivälissä matkaa kuulin, kun nimeäni alettiin huutaa. En kuitenkaan vastannut mitään, sillä tässä en halunnut takaisin ja tässä vaiheessa pelkäsin jo varmaan selkäsaunaakin. Noh, setäni minut sitten löysi ja piiskaa sain. Ei se piiska minua järkyttänyt, mutta muistan ikuisesti miten paniikissa setäni oli. Kyynelkin taisi olla silmässä, kun luulivat minun jääneen jäihin. Tämä kävi 90-luvulla.

70-luvulla. Ihan tarkkaan en tapausta muista, mutta ilmeisesti olin läheisessä leikkipuistossa leikkimässä. Lähdin sieltä yhden kaverin kotiin leikkimään. En tietysti ilmoittanut asiasta kenellekään. Kovasti oli haettu. 

80-luvulla olin perheeni kanssa Kanarialla ja ikää minulla oli 4 vuotta. Rannalla oli ihmisiä niin paljon, että jossain kohtaa en hiekkakakkujen teon jälkeen nähnyt perhettäni ollenkaan, vaikka olivat ihan lähellä. Hätäännyin ja juoksin etsien vanhempiani. Lopusta en muista mitään, mutta äitini on kertonut kuinka koko ranta oli hetken aivan sekaisin katoamisestani ja minua etsittiin vedestä. Olin kuitenkin mennyt läheiseen baariin jossa odottelin vanhempiani ja paikallinen baarimikko oli tarjonnut minulle kolajuoman.