Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kuolema. Onko tämä lapsellinen, hälläväliä vai positiivinen ajatusmalli?
12.03.2016 |
Olen alkanut ajattelemaan kuolemista vähemmän negatiiviseen sävyyn, kun mihin on totuttu. En siis ole itsetuhoinen, masentunut enkä muutakaan, mutta jotenkin ymmärsin tuossa yksi päivä, että miljardit ihmiset ennen minua ovat kuolleet ja miljardit ihmiset kuolevat oman kuolemani jälkeenkin.
Oma kuolemani ei näin ollen ole mitenkään ainutlaatuinen, maatamullistava kokemus, jota kenenkään pitäisi surra ennen tai jälkeen.
Jos sairastun vakavasti, ja saan kuolemantuomion, toki taistelen loppuun asti, mutta shit happens...aina ei voi voittaa ja kun sen ymmärtää, niin kuolemaa ei ole mitään syytä pelätä.
Se on seikkailu muiden joukossa. Pahin mitä voi tapahtua on että kuolet vaan pois ja olet olematta koskaan enää ihan kuin ennen syntymääsi.
Toinen vaihtoehto on kuoleman jälkeinen maailma, ja sehän se seikkailu vasta olisikin.
Joten jos pakko on kuolla, eikö voi kuolla positiivisesti ilman itkuja?
Minulla on ihana elämä, rakkaat neljä lasta ja rakas mies. En haluaisi tehdä kuolemastani suurta numeroa kenellekään meistä, Ja ihan vain siksi, että se nyt on meidän jokaisen kohtalo ollut aina ja aina oleva.
Kommentit (8)
Elämä on kuolemista.
Vähän niin kuin synnytys, joksenkin jokainen pelkää sitä suunnilleen enemmän kuin mitään maailmassa, mutta silti meistä melkein kaikki olemme tulleet maailmaan syntymällä. (keisarileikkaukset pois lukien)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on hienoa, että osaat suhtautua omaan kuolemaasi noin rakentavasti, AP. Kaunis ajatus, että läheisen kuolemaa ei surtaisi vaan keskityttäisiin positiivisiin mahdollisuuksiin. Sinun ei kuitenkaan kannata odottaa, että esim. lapsesi hyväksyisivät ajatuksen samalla tavalla, sillä jokainen ihminen kokee kuoleman omalla tavallaan, eivätkä pysty suhtautumaan siihen niin kypsän filosofisesti kuin sinä. On myös eri asia olla se, joka menettää läheisensä ja jää tähän elämään kuin olla se, joka "jatkaa matkaa".
Aika pitkälle samat ajatukset. Maailma ei yhtä ihmistä kaipaa ja kaikki kuolee, mitäpä sitä liikoja suremaan.
Vierailija kirjoitti:
Aika ainutlaatuinen lumihuitale
Tuo rapisee alas sitten, kun vierestä viedään kaikkein rakkain ihminen tai oma lapsi. Silloin luonnollisuus, kauneus ja rauhallisuus kaiken suhteen katoaa. Kuolema on paska, epäreiklu, raastava sen lisäksi, että se on helpotus väsyneelle.
Tarkoitin omaa kuolemaani. Voisin olla sinut sen kanssa. Lasteni tai miehen kuolema olis eri juttu käsitellä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Elämä on kuolemista.
Vähän niin kuin synnytys, joksenkin jokainen pelkää sitä suunnilleen enemmän kuin mitään maailmassa, mutta silti meistä melkein kaikki olemme tulleet maailmaan syntymällä. (keisarileikkaukset pois lukien)
Haha, onhan ne keisarileikatutkin syntyneet :D Reikä kuin reikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ainutlaatuinen lumihuitale
Tuo rapisee alas sitten, kun vierestä viedään kaikkein rakkain ihminen tai oma lapsi. Silloin luonnollisuus, kauneus ja rauhallisuus kaiken suhteen katoaa. Kuolema on paska, epäreiklu, raastava sen lisäksi, että se on helpotus väsyneelle.
Tarkoitin omaa kuolemaani. Voisin olla sinut sen kanssa. Lasteni tai miehen kuolema olis eri juttu käsitellä.
-ap
Jep. Ulotapa ajattelumaailmasi vähän kauemmaksi. Mitä omat lapsesi ajattelevat, kun sinä lähdet. MItä itse ajattelet muiden (vaikka äitisi tai lapsesi) poismenosta. Se oman navan osuus nimittäin on tuosta se helpoin osuus. Mikä sen hauskempaa kuin nukahtaa helposti pois unohduksiin tai löytää itsensä jostakin uudesta ulottuvuudesta? Mahtavaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ainutlaatuinen lumihuitale
Tuo rapisee alas sitten, kun vierestä viedään kaikkein rakkain ihminen tai oma lapsi. Silloin luonnollisuus, kauneus ja rauhallisuus kaiken suhteen katoaa. Kuolema on paska, epäreiklu, raastava sen lisäksi, että se on helpotus väsyneelle.
Tarkoitin omaa kuolemaani. Voisin olla sinut sen kanssa. Lasteni tai miehen kuolema olis eri juttu käsitellä.
-ap
Jep. Ulotapa ajattelumaailmasi vähän kauemmaksi. Mitä omat lapsesi ajattelevat, kun sinä lähdet. MItä itse ajattelet muiden (vaikka äitisi tai lapsesi) poismenosta. Se oman navan osuus nimittäin on tuosta se helpoin osuus. Mikä sen hauskempaa kuin nukahtaa helposti pois unohduksiin tai löytää itsensä jostakin uudesta ulottuvuudesta? Mahtavaa!
En ulota. Vasta ymmärsin lopettaa oman kuolemanpelkoni, kuten aloitusviestissä sanoinkin. En siis sano, että kuoleminen olisi piece of cake, joka sivuutettaisiin tuosta vaan. Omien rakkaitteni kuolemia en pystyisi sivuuttamaan.
Mutta oma kuolemani kuten sanoin, ei enää pelota. Jos kuolen niin kuolen. Niinkuin sinäkin, naapurisi, Obama, lähikauppasi myyjä, radiojuontaja, koirasi, kissasi ja joku Antti Hämeenlinnasta.
Kuoleminen on hirveän henkilökohtainen tragedia, mutta eikö senkin jotenkin pysty tajuamaan ja työstämään jo ennen itse tapahtumaa? Sitten sitä ei tarvitsisi pelätä ja surra.
-ap
Alue: Aihe vapaa
Aika ainutlaatuinen lumihuitale
Tuo rapisee alas sitten, kun vierestä viedään kaikkein rakkain ihminen tai oma lapsi. Silloin luonnollisuus, kauneus ja rauhallisuus kaiken suhteen katoaa. Kuolema on paska, epäreiklu, raastava sen lisäksi, että se on helpotus väsyneelle.