Lue keskustelun säännöt.
Nykyiset 50-65 vuotiaat on ihan kauheita
10.03.2016 |
Ovat kunnon maailmanomistajia. Tähän törmää joka paikassa, aina ovat vaatimassa erioikeuksia ja joskus jopa niin törkeästi että oikeasti pahoittaa mielensä. Eräänkin kerran olin ravintolassa, jossa naisten vessa oli rikki. Seinällä oli lappu jossa ohjeistettiin käyttämään joko miesten vessaa tai kskikrroksessa sijaitsevaa invavessaa. No, kun olin jo siellä alhaalla niin muutaman naisen kanssa jonotettiin sitten sinne miesten vessaan. Kunnes tuli n. 60-v maailmanomistaja paikalle, tönäisi tahallaan jokaista jonossa ollutta naista ja käveli jonon etummaiseksi. Kun tytöt tää on MIESTEN VESSA, hän menee ensin ja me voidaan vaikka kusta purkkiin. Siis niin törkeä ihminen!
Ja näitä riittää tuossa ikäluokassa.
Naisilla tää tuntuu ilmenevän niin että mennään paikkaan ja vaaditaan kaikkimullehetinyt! Kun mä ihan nopeesti nyt tästä vaan...!
Lisäksi näillä on ihan ihme kuvitelmia siitä miten töitä saa. Oma äitini, ko. ikäluokan ylpeä edustaja, jaksaa aina jakaa mulle ja sisaruksilleni vinkkejä työnhakuun. Juuri kauppiksesta valmistunut siskoni voisi kuulemma vaan soittaa vanhalle yläasteelleen ja mennä sijaiseksi. Sille ei mitenkään mahtunut päähän että ne sijaiset on yleensä nykyään niitä opeopiskelijoita. Veli tietysti voisi mennä vaikka paperitehtaalle, kun siellähän ne kouluttaa.. Niin justiin. Ja äiti niiiin häpeää kun lapset tekee sellaisia töitä kuin myyjä kun se open sijainen vaan olis parempi.
Toi porukka elää niiiiin omassa maailmassaan, ne ei oikeasti tajua millainen paikka tämä maailmanon meille nuoremmille ihmisille. Mulla ja sisarillani kaikki vielä suht hyvin, ollaan saatu aina ok-töitä ja hyvät koulupaikat. Vanhempien vähäisestä tuesta huolimatta on tienattu kesätöistä niistä paskaduuneista ja voidaan elää ihan ok-elämää vaikka opiskellaan. Ja meidän onnistumisen perusteella heidän mielestään opintotuen voisi suurin piirtein poistaa kokonaan. Mä en kestä.....
Kommentit (55)
Onhan se tosi, että töitä saa helpommin, kun on ottanut töitä vastaan. Tässä omat nuoret ovat hakeneet kesätöitä ja hyvin saivat, kun oli osoittaa edellisiltä kesiltä, että kaikki on kelvannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö työtön maisteri ole nimenomaan 2000-luvun ilmiö? Oliko ennen pätkää pätkän perään? Ei todellakaan ollut.
Maistereita ym. korkeakoulutettuja vaan on liikaa tähän maahan, duunariammateissa työvoimapula.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Ehkä me nuoret on sit nähty millaista selviytymistä ja itkua se teidän elämä oli, eikä haluta itsele sellaista. Mutta myönnä nyt jo itsekin että ihan eri tavalla teillä on ollut mahdollisuus edetä. On aloitettu pohjalta ja tehty koko ikä samassa yrityksessä edeten johtoportaaseen. Meille se menee niin että jos olet onnekas ja saat koulutuksen töhän työhön niin siinä sitten pysyt. Välillä saatat saada lisäkoulutusta. Ai haluaisit edetä työssäsi? No.. Kuj siis mehän etsitään nyt tähän hommaan. Niin että ei ole etenemismahdollisuuksia.
Ja työpaikat on kaikkea muuta kuin sitoutuneia työntekijään, koska aina, aina löytyy henkilö joka tekee halvemmalla ja huonommilla ehdoilla.Lisäksi! Fiksut ikäluokkanne edustajat ovat todellakin päässeet toteuttamaan itseään. Eikö työtön maisteri ole nimenomaan 2000-luvun ilmiö? Oliko ennen pätkää pätkän perään? Ei todellakaan ollut.
Meinaatko, että kaikki sieltä nousi pomoiksi kansakoulupohjalta ensin tehtyään duunarihommia :)
No jaa, minä olen duunari ja en tunne yhtään ikäistäni ystävää, joka opiskelematta olisi noussut pomoksi.
No sinun vaihtoehdot on sitten vähissä. Onhan se itkua välillä ollut ja pirun raskasta ja lama-aikana nöyryytettiin todella lujaa. Mutta kun oli lapset elätettävänä ja pakko oli mennä eteen päin, sitä itki ja teki. Ei oikein ylpeys riittänyt jäädä makaamaan sossun rahoille ja valittamaan, että mää en halua tätä, ei oo kivaa.
Vaihtoehtosi on lukea niin paljon, että pääset sisään haluamaasi paikkaan tai sitten...hmmmm...vaikea sanoa, koska et halua samanlaista elämää kuin vanhemmillasi, jotka duunarina painoivat hommia ja välillä itkivät ja kiristelivät hampaitaan, että saivat sinut elätettyä ja samalla maksettua asunnon ja muut. Ehkä heidänkin olisi pitänyt elää keveämmin ja jäädä yhteiskunnan elätettäväksi ja lepäillä ja hymyillä ja antaa sinulle lapsuus, missä et olisi ikinä nähnyt vanhempiesi väsyvän ja purevan hammasta yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Totta. Se on vaikeaa saada sitä kivaa, omaa asuntoa ja muuta, jos ei ole valmis tekemään töitä muualla, kuin mukavissa ammateissa, missä voi olla luova ja toteuttaa itseään ja pitää työpäivät hauskaa. Aikuistuminen on kovaa, jos sen tajuaa vasta kolmikymppisenä
Kyllähän mä jo sanoinkin etten pääse sitä hommaa tekemään mitä haluaisin, ja sen on ok. Mutta kun tuo työtilanne ei niillä hyvillä aloillakaan ole kmmoinen, ja kaikista ei ole lääkäreiksi. Minusta ei ainakaan ole, ei riitä älli tai mielenkiinto. Nouseva trendi on pätkää, pätkää ja pätkää. Joustoa, leikkaamista, kilpailuttamista. Tokihan tässä voisi kouluttautua vaikka lähihoitajaksi, mutta vilkaiseppa ammattibarometria. Heitä alkaa jo nyt olla liikaa. Lisäksi kovin fyysinen työ on mulle fyysisistä rajoituksista johtuen mahdotonta. Tämähän tietystmi teille ei kelpaa syyksi olla hakeutumatta putkimieheksi, mutta järkeäkö sinnekkään olisi mennä mennä saikuttelemaan ja valittamaan et kun mä en nyt vaan voi tehsä tuota kun mulla on vaan yksi käsi.
Ja pätkää, pätkän perään. Sitä se juuri oli, varsinkin 90-luvulla. Oli jo 80-luvulla. Pätkätyö ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö. Ei edes ne harjoittelupaikat. Kaikki tämä on nähty jo 80-luvulla ja työnantajan edessä oli pakko olla nöyrä, että sai töitä, koska työttömiä kyllä riitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Totta. Se on vaikeaa saada sitä kivaa, omaa asuntoa ja muuta, jos ei ole valmis tekemään töitä muualla, kuin mukavissa ammateissa, missä voi olla luova ja toteuttaa itseään ja pitää työpäivät hauskaa. Aikuistuminen on kovaa, jos sen tajuaa vasta kolmikymppisenä
Kyllähän mä jo sanoinkin etten pääse sitä hommaa tekemään mitä haluaisin, ja sen on ok. Mutta kun tuo työtilanne ei niillä hyvillä aloillakaan ole kmmoinen, ja kaikista ei ole lääkäreiksi. Minusta ei ainakaan ole, ei riitä älli tai mielenkiinto. Nouseva trendi on pätkää, pätkää ja pätkää. Joustoa, leikkaamista, kilpailuttamista. Tokihan tässä voisi kouluttautua vaikka lähihoitajaksi, mutta vilkaiseppa ammattibarometria. Heitä alkaa jo nyt olla liikaa. Lisäksi kovin fyysinen työ on mulle fyysisistä rajoituksista johtuen mahdotonta. Tämähän tietystmi teille ei kelpaa syyksi olla hakeutumatta putkimieheksi, mutta järkeäkö sinnekkään olisi mennä mennä saikuttelemaan ja valittamaan et kun mä en nyt vaan voi tehsä tuota kun mulla on vaan yksi käsi.
Seli seli, kyllä se on niiiiiiin vaikeaa.
Tosi on, että teistä nuoristakin pärjää ne, jotka ovat valmiita tekemään töitä tulevaisuuden eteen. Ja teidän ikäluokasta niillä, jotka ei ole koko ajan valittaneet, että en mää voi ja mää en haluu ja ei musta oo kyllä tekeen, alan heti saikuttaan, on ne kivat isot kodit ja muut vehkeet ja hyvä elämä.
Rannalle jää ruikuttamaan ja kadehtimaan parempiosaisia just nää "mää en kyllä voi tehdä, kun mullon rajoituksia ja mää haluun heti vakkaripaikan ja mää alan kyllä sit saikuttaan, jos on liian raskasta ja miksi kaikki muut ikäluokat on päässeet helpommalla, kun me, kun mää en kyllä ainakaan ala, ellen saa kaikkea kivaa ja mukavaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?
Ei sitä ennenkään ole saatu niitä ihania unelmaduuneja, jotka motivoi joka ikinen päivä. Meillä nuorilla on jostain syystä sellainen kuvitelma, että pitäisi saada elää juuri sellaista elämää kuin me itse haluamme. Elämä nyt vaan ei ole reilua. Työtä tehdään toimeentulon turvaamiseksi, vapaa-ajalla voi sitten harrastaa. Näin se on kuule suurimmalla osalla maailman ihmisestä. Koita vaan sopeutua.
T: 23 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Ehkä me nuoret on sit nähty millaista selviytymistä ja itkua se teidän elämä oli, eikä haluta itsele sellaista. Mutta myönnä nyt jo itsekin että ihan eri tavalla teillä on ollut mahdollisuus edetä. On aloitettu pohjalta ja tehty koko ikä samassa yrityksessä edeten johtoportaaseen. Meille se menee niin että jos olet onnekas ja saat koulutuksen töhän työhön niin siinä sitten pysyt. Välillä saatat saada lisäkoulutusta. Ai haluaisit edetä työssäsi? No.. Kuj siis mehän etsitään nyt tähän hommaan. Niin että ei ole etenemismahdollisuuksia.
Ja työpaikat on kaikkea muuta kuin sitoutuneia työntekijään, koska aina, aina löytyy henkilö joka tekee halvemmalla ja huonommilla ehdoilla.Lisäksi! Fiksut ikäluokkanne edustajat ovat todellakin päässeet toteuttamaan itseään. Eikö työtön maisteri ole nimenomaan 2000-luvun ilmiö? Oliko ennen pätkää pätkän perään? Ei todellakaan ollut.
Meinaatko, että kaikki sieltä nousi pomoiksi kansakoulupohjalta ensin tehtyään duunarihommia :)
No jaa, minä olen duunari ja en tunne yhtään ikäistäni ystävää, joka opiskelematta olisi noussut pomoksi.
No sinun vaihtoehdot on sitten vähissä. Onhan se itkua välillä ollut ja pirun raskasta ja lama-aikana nöyryytettiin todella lujaa. Mutta kun oli lapset elätettävänä ja pakko oli mennä eteen päin, sitä itki ja teki. Ei oikein ylpeys riittänyt jäädä makaamaan sossun rahoille ja valittamaan, että mää en halua tätä, ei oo kivaa.
Vaihtoehtosi on lukea niin paljon, että pääset sisään haluamaasi paikkaan tai sitten...hmmmm...vaikea sanoa, koska et halua samanlaista elämää kuin vanhemmillasi, jotka duunarina painoivat hommia ja välillä itkivät ja kiristelivät hampaitaan, että saivat sinut elätettyä ja samalla maksettua asunnon ja muut. Ehkä heidänkin olisi pitänyt elää keveämmin ja jäädä yhteiskunnan elätettäväksi ja lepäillä ja hymyillä ja antaa sinulle lapsuus, missä et olisi ikinä nähnyt vanhempiesi väsyvän ja purevan hammasta yhteen.
Muuten hyvä mutta en todellakaan ole yhteiskunnan elätettävänä. Teen just sellaista paskaduunia pienellä palkalla ja luen pääsykokeisiin. Ala kiinnostaa sen verta että jos vain pääsen sisään niin nähtävästi teen urani sen parissa ja harrastuksissa sitten kestäkityn minua kiinnostaviin asioihin.
Toivotaan vaan nyt että ala jaksaa työllistää tulevaisuudessakin.
Tiedoksesi vain että minäkin olen ollut 15-vuotiaasta töissä, ja vanhempani eivät todellakaan ole minua elättäneet edes sinne 18-vuotiaaksi. Kaikki kun eivät tosiaan edenneet esimiesasemaan, mutta kysehän oli omista valinnoista ja omista resursseista, ja minun vanhemmilla ei ollut kumpiakaan. Saivat joo asunnot ostettua, kesämökki, auto.. Jonka muuten kaiken aikovat realisoida, samoin kaiken perityn omaisuutensa ja NAUTTIA ELÄKKEESTÄ. Ok, siinähän. Niin käsittämättömän itsekkäitä.
Nyt tietysti sanot että hei, nehän on hankkineet oman omaisuutensa ja saavat sen tuhlata. Niin joo saavat,ihan vapasti. Tervemenoa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Totta. Se on vaikeaa saada sitä kivaa, omaa asuntoa ja muuta, jos ei ole valmis tekemään töitä muualla, kuin mukavissa ammateissa, missä voi olla luova ja toteuttaa itseään ja pitää työpäivät hauskaa. Aikuistuminen on kovaa, jos sen tajuaa vasta kolmikymppisenä
Kyllähän mä jo sanoinkin etten pääse sitä hommaa tekemään mitä haluaisin, ja sen on ok. Mutta kun tuo työtilanne ei niillä hyvillä aloillakaan ole kmmoinen, ja kaikista ei ole lääkäreiksi. Minusta ei ainakaan ole, ei riitä älli tai mielenkiinto. Nouseva trendi on pätkää, pätkää ja pätkää. Joustoa, leikkaamista, kilpailuttamista. Tokihan tässä voisi kouluttautua vaikka lähihoitajaksi, mutta vilkaiseppa ammattibarometria. Heitä alkaa jo nyt olla liikaa. Lisäksi kovin fyysinen työ on mulle fyysisistä rajoituksista johtuen mahdotonta. Tämähän tietystmi teille ei kelpaa syyksi olla hakeutumatta putkimieheksi, mutta järkeäkö sinnekkään olisi mennä mennä saikuttelemaan ja valittamaan et kun mä en nyt vaan voi tehsä tuota kun mulla on vaan yksi käsi.
Seli seli, kyllä se on niiiiiiin vaikeaa.
Tosi on, että teistä nuoristakin pärjää ne, jotka ovat valmiita tekemään töitä tulevaisuuden eteen. Ja teidän ikäluokasta niillä, jotka ei ole koko ajan valittaneet, että en mää voi ja mää en haluu ja ei musta oo kyllä tekeen, alan heti saikuttaan, on ne kivat isot kodit ja muut vehkeet ja hyvä elämä.
Rannalle jää ruikuttamaan ja kadehtimaan parempiosaisia just nää "mää en kyllä voi tehdä, kun mullon rajoituksia ja mää haluun heti vakkaripaikan ja mää alan kyllä sit saikuttaan, jos on liian raskasta ja miksi kaikki muut ikäluokat on päässeet helpommalla, kun me, kun mää en kyllä ainakaan ala, ellen saa kaikkea kivaa ja mukavaa
Siis jos tiedän että fyysiset, rakenteelliset viat estää mua toimimasta tietyillä aloilla niin siltikä mun sinne pitäisi tunkea? Kun se on fakta ettei mun kehoni kestä fyysistä työtä!
Ja kylläm olettaisi että se määräaikaisuus loppuisi edes joskus. Mut hei, ei.. Säkin oot koko elämäs ollut pätkätöissä, ja se oli sulle se paras vaihtoehto. Juu juu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 51 v., enkä tunnista itseäni tai ikätovereitani kirjoituksestasi.
Eiköhän ne ole nuoremmat näitä " kaikkihetimullenyt"-tyyppejä. Mun kokemukseni mukaan mun ikäiset on aikasen rentoja tyyppejä verrattuna nuorempiin.
Me ollaan kasvettu maailmassa, jossa ihmisen arvoa ei mitattu "tykkäämisillä" tai peukkujen määrällä. Ei tarvinnut pönkittää itsetuntoa selfieillä tai belfieillä. Mä luulen, että pääosin mun ikäisillä on hyvä itsetunto ja siitä se rentouskin tulee.
En tunne ketään ikäistäni, jolla olisi jotain maailmanomistajan elkeitä. Nekin on mun mielestä enemmän nuoremmilla. Mun ikäluokkani on mielestäni realistista porukkaa. On eletty 80-luvun nousukausi ja 90-luvun lama ennen tätä nykyistä kriisiä. Tähän ikään on porskuteltu jo siis useammat nousu-ja laskukaudet, on kokemusta pätkätöistä, työttömyydestä jne.
En minäkään näe mitään yhtymäkohtaa todellisuuteen tuossa ap:n kirjoituksessa. Enemmän tuo kuullostaa ainakin osin mua edeltävältä sukupolvelta eli mun vanhempieni ikäluokalta. Se oli se sukupolvi, joka eli aikaa, jolloin töitä riitti kaikille halukkaille, elintaso nousi kohisten, inflaatio söi lainat ja omaisuutta kertyi liki itsestään, jos vain ne työt kelpas. Töitä sai ja työssä pystyi hyvä työntekijä ylenemään ilman koulutusta. Näin oli mm mun vanhemmillani. Heilläkään ei siltikään ollut mitään maailmanomistajan elkeitä, vaan säästeliäästi elettiin ja kulutettiin harkiten.
"Kaikkimullehetinyt"-porukka on kyllä nuorempaa ikäluokkaa. Samoin nää maailmanomistajat.
Yksikätisyys on muuten joo ihan oma valinta, samoin kuin selkävamma. Kyllä mä täällä kaupassa pärjään, arjessa saan hommat hoitumaan mutta tuo proteesi ei vaan toimi kuten se toinen käsi. Se on fakta. Selkävamma ei parane, se on ja pysyy ja sen kanssa on elettävä. Moneen asiaan pystyn näistäkin huolimatta, mutta ihan kaikkeen en. Musta se on ihan ok syy olla hakeutumatta fyysisiin hommiin.
Monet teistä huutelijoista on niin tasapäistämässä kok porukkaa. Että kaikilla on mahdollisuudet ihan mihkä haluavat, kunhan ottavat ja tekevät. Mutta eihän se niin mene. Vai onko esim Stephen Hawkingssilla mahdollisuus olla lähihoitaja? Telineasentaja?
En mä oleta saavani kaikkea heti, mutta iah teellista olisi että ei tarvisi laskea pennäjä että riittääkö rahat tämän kuun lääkkeisiin, vai pitääkö jättää syömiset väliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän päivän nuoret ei ole näitä "tänne heti kaikki"- tyyppejä?
Itse tämän päivän nuorena koen oloni lannistetyksi. Käytännössä jos en pääse korkeakouluun niin elämä oli tässä. Vaikka pääsisin korkeakouluun, en voi opiskella mitä haluaisin koska en työllisty. En pääse siis toteuttamaan itseäni ja omia kiinnostuksenkohteita työn kautta, se jo yksistään masentaa.
No, sen voisin vielä hyväksyä. Mutta kun ei se tulevaisuus "hyvillä" ja edes jokseenkaan kiinnostavilla aloillakaan (esim. Sosiaalityö, kasvatustiede) ole varma. Ja kaikki kun ei voi olla niitä lääkäreitäkään.
Duunarina näkisin tulevaisuutni yhdssä ja samassa, puuduttavassa työssä lopun ikääni, ja ajatus itkettää. Ei mitään etenemismahdollisuuksia. En halua elää äitini ja isäni elämää.Kaiken hyvän lisäksi, jatkuvat yt:t, vähennetään, leikataan, supistetaan, uudistetaan ja kokoajan näyttää toivottovammalta. Sen tiedän jo etten tule koskaan pääsemään eläkkeelle. Hyvä jos saan omaa asuntoa hankittua.
Mistä toivoa ja motivaatiota nykyajan nuorille?Ero meidän vanhojen ja teidän välillä on juuri tämä. Emme koskaan joutaneet ajattelemaan, että voimmeko toteuttaa itseämme töissä. Töihin mentiin siksi, että saa elätettyä itsensä, on se kivaa sitten tai ei. Työtä ei ajateltu juttuna, missä voi toteuttaa itseään ja elämä on pilalla, jos se ei ole kivaa.
Töitä tehtiin siksi, että saa palkkaa. Ihan sama, mitä työtä se oli, kunhan sai itsensä elätettyä
Ehkä me nuoret on sit nähty millaista selviytymistä ja itkua se teidän elämä oli, eikä haluta itsele sellaista. Mutta myönnä nyt jo itsekin että ihan eri tavalla teillä on ollut mahdollisuus edetä. On aloitettu pohjalta ja tehty koko ikä samassa yrityksessä edeten johtoportaaseen. Meille se menee niin että jos olet onnekas ja saat koulutuksen töhän työhön niin siinä sitten pysyt. Välillä saatat saada lisäkoulutusta. Ai haluaisit edetä työssäsi? No.. Kuj siis mehän etsitään nyt tähän hommaan. Niin että ei ole etenemismahdollisuuksia.
Ja työpaikat on kaikkea muuta kuin sitoutuneia työntekijään, koska aina, aina löytyy henkilö joka tekee halvemmalla ja huonommilla ehdoilla.Lisäksi! Fiksut ikäluokkanne edustajat ovat todellakin päässeet toteuttamaan itseään. Eikö työtön maisteri ole nimenomaan 2000-luvun ilmiö? Oliko ennen pätkää pätkän perään? Ei todellakaan ollut.
Valmistuin 90-luvun alussa DI:ksi. Oli lama ja tein pätkätöitä, tosin vain 5 vuotta, sen jälkeen sain toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen.
Työkentelen kansainvälisessä isissa firmassa, jossa jälleen on yt päällä, eläkkeelle jäävien tilalle ei oteta uusia, työtehtävät jaetaan vielä töissä olevile ja ihmiset ajetaan loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Tiedoksesi vain että minäkin olen ollut 15-vuotiaasta töissä, ja vanhempani eivät todellakaan ole minua elättäneet edes sinne 18-vuotiaaksi. Kaikki kun eivät tosiaan edenneet esimiesasemaan, mutta kysehän oli omista valinnoista ja omista resursseista, ja minun vanhemmilla ei ollut kumpiakaan. Saivat joo asunnot ostettua, kesämökki, auto.. Jonka muuten kaiken aikovat realisoida, samoin kaiken perityn omaisuutensa ja NAUTTIA ELÄKKEESTÄ. Ok, siinähän. Niin käsittämättömän itsekkäitä.
Nyt tietysti sanot että hei, nehän on hankkineet oman omaisuutensa ja saavat sen tuhlata. Niin joo saavat,ihan vapasti. Tervemenoa..
Eli pistät / olet pistänyt välit vanhempiisi poikki kun eivät jätä tarpeeksi perintöä? Ja HE ovat käsittämättömän itsekkäitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedoksesi vain että minäkin olen ollut 15-vuotiaasta töissä, ja vanhempani eivät todellakaan ole minua elättäneet edes sinne 18-vuotiaaksi. Kaikki kun eivät tosiaan edenneet esimiesasemaan, mutta kysehän oli omista valinnoista ja omista resursseista, ja minun vanhemmilla ei ollut kumpiakaan. Saivat joo asunnot ostettua, kesämökki, auto.. Jonka muuten kaiken aikovat realisoida, samoin kaiken perityn omaisuutensa ja NAUTTIA ELÄKKEESTÄ. Ok, siinähän. Niin käsittämättömän itsekkäitä.
Nyt tietysti sanot että hei, nehän on hankkineet oman omaisuutensa ja saavat sen tuhlata. Niin joo saavat,ihan vapasti. Tervemenoa..Eli pistät / olet pistänyt välit vanhempiisi poikki kun eivät jätä tarpeeksi perintöä? Ja HE ovat käsittämättömän itsekkäitä?
Eivät jätä ollenkaan, ja ei, en ole pistänyt välejä poikki.
Se on jännä, tämä porukka perii vanhempansa, isovanhempansa ja pisätvät kaiken haisemaan koska se on heidän oikeus.
Minun vanhemmat ovat oikeasti itsekkäitä, olen syntyny 1992 ja ollessani 16-v sain alkaa etsiä itselleni asuntoa. Siihen asti tein käytännössä kaikki kotityöt, hoidin nuoremmat sisarukset ja 15-vnä aloin käydä töissä. Kouluun en ole ikinä saanut yhtään apua, lähinnä painettiin alas ja sanotiin että turhaan sä kun ei susta tule mitään.
Tämähän nyt on vain mun oma kokemukseni eikä kaikki mun ikäisteni vanhemmat tuollaisia ole olleet, mutta asenne nuoria kohtaan on ihan kamala. Meitä pidetään just käsi ojossa porukkana. Toki sitäkin on, mutta sanoisin että just saman verran on tätä toistakin poukkaa.
Se on kyllä oikein että mies menee ensin mieaten vessaan. Ja naiset voi käyttää miesten vessaa JOS se on vapaa. !!
Naiset kuluttaa aikaa siellä vessassa " tuntitolkulla".
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset jakaantuvat tässä kahtia. Toisista tulee vanhemmiten rentoja kun taas toisista yltiömulkkuja.
Ihmiset jakaantuvat ihan minkä ikäisenä tahansa ja aika moneenkin osaan. Toiset ovat syntymämulkkuja, toiset taas tosi rentoja. Sitten on se ylivoimainen valtaenemmistö, joka on siltä väliltä. Mutta anonyymipalstallahan kiinnostaa vain ne ääripäät, koska mustavalkoistamalla asioita saa parhaiten provosoitua ihmisiä ja siten ketjulleen mittaa.
t: 51 vuotias rento mulkvisti
Saman huomannut, valitettavasti. Näin kolmekymppisenä odottaa 50v ihmisiltä asiallista käytöstä mutta äärettömän harvoin sitä saa!
Tällä viikolla oli hyvä esimerkki kun olin menossa kaupassa kassalle. Alan olla viimeisilläni raskaana ja minulla oli vain kori, jossa vähän tavaraa. Yhtäkkiä takaani viuhtoo korkkarit kopisten nainen joka yrittää ensin ehtiä kassalle ennen minua (hänellä oli täysi kärryllinen ostoksia). No, ehdin kuitenkin lyllerykseltäni ensin ja yritin sitten hymyillä naiselle jos antaisi tilaa että laittaisin korin pinoon kassan päähän. Nainen ei ollut huomaavinaan, ja jouduin kiertämään hänet jotta sain korin paikalleen. Sitten mulkoillaan kun en vissiin pakkaa vähäisiä tavaroitani tarpeeksi nopeasti.
Yleensäkin olen saanut melkoisen ylimielistä käytöstä takaisin, vaikka yrität itse olla mukava ja hymyillä. Alkaako tuossa iässä jokin kateus kenties jäytämään vai mikä ihme siinä on?
Ap, olet tiedostanut ongelmasi. Itse en ole joutunut tekemisiin kuvailemiesi kaltaisten ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedoksesi vain että minäkin olen ollut 15-vuotiaasta töissä, ja vanhempani eivät todellakaan ole minua elättäneet edes sinne 18-vuotiaaksi. Kaikki kun eivät tosiaan edenneet esimiesasemaan, mutta kysehän oli omista valinnoista ja omista resursseista, ja minun vanhemmilla ei ollut kumpiakaan. Saivat joo asunnot ostettua, kesämökki, auto.. Jonka muuten kaiken aikovat realisoida, samoin kaiken perityn omaisuutensa ja NAUTTIA ELÄKKEESTÄ. Ok, siinähän. Niin käsittämättömän itsekkäitä.
Nyt tietysti sanot että hei, nehän on hankkineet oman omaisuutensa ja saavat sen tuhlata. Niin joo saavat,ihan vapasti. Tervemenoa..Eli pistät / olet pistänyt välit vanhempiisi poikki kun eivät jätä tarpeeksi perintöä? Ja HE ovat käsittämättömän itsekkäitä?
Eivät jätä ollenkaan, ja ei, en ole pistänyt välejä poikki.
Se on jännä, tämä porukka perii vanhempansa, isovanhempansa ja pisätvät kaiken haisemaan koska se on heidän oikeus.
Minun vanhemmat ovat oikeasti itsekkäitä, olen syntyny 1992 ja ollessani 16-v sain alkaa etsiä itselleni asuntoa. Siihen asti tein käytännössä kaikki kotityöt, hoidin nuoremmat sisarukset ja 15-vnä aloin käydä töissä. Kouluun en ole ikinä saanut yhtään apua, lähinnä painettiin alas ja sanotiin että turhaan sä kun ei susta tule mitään.Tämähän nyt on vain mun oma kokemukseni eikä kaikki mun ikäisteni vanhemmat tuollaisia ole olleet, mutta asenne nuoria kohtaan on ihan kamala. Meitä pidetään just käsi ojossa porukkana. Toki sitäkin on, mutta sanoisin että just saman verran on tätä toistakin poukkaa.
Tuota noin, en odottaisi muutenkaan perintöä jos vanhemmat ovat kohdelleet noin jo lapsena/nuorena. Totuus on kuitenkin se, kuten lakiopettajani sanoi, perintö riitauttaa sukupolvia. Hänen oma mielipiteensä oli että jos haluat pitää lapset väleissä sen jälkeen kun kuolet, älä jätä perintöä :)
Ehkä me nuoret on sit nähty millaista selviytymistä ja itkua se teidän elämä oli, eikä haluta itsele sellaista. Mutta myönnä nyt jo itsekin että ihan eri tavalla teillä on ollut mahdollisuus edetä. On aloitettu pohjalta ja tehty koko ikä samassa yrityksessä edeten johtoportaaseen. Meille se menee niin että jos olet onnekas ja saat koulutuksen töhän työhön niin siinä sitten pysyt. Välillä saatat saada lisäkoulutusta. Ai haluaisit edetä työssäsi? No.. Kuj siis mehän etsitään nyt tähän hommaan. Niin että ei ole etenemismahdollisuuksia.
Ja työpaikat on kaikkea muuta kuin sitoutuneia työntekijään, koska aina, aina löytyy henkilö joka tekee halvemmalla ja huonommilla ehdoilla.
Lisäksi! Fiksut ikäluokkanne edustajat ovat todellakin päässeet toteuttamaan itseään. Eikö työtön maisteri ole nimenomaan 2000-luvun ilmiö? Oliko ennen pätkää pätkän perään? Ei todellakaan ollut.