Hengenvaarallisesti lihava juuri nyt

Pennyn tarina:

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on ilmeisesti sarja, jota täällä Yhdysvalloissa näytetään nimellä My 600 Pound Life. Sarjassa esiintyneistä henkilöistä on tietääkseni tähän mennessä kuollut vain yksi, Henry Foots.

Joidenkin osalta laihtumistulokset ovat olleet vähän niin ja näin, ja osa on onnistunut hyvinkin.

Aika hyvin jos vain yksi on kuollut. Kun moni on about ihmisraato ollut. Ilmeisesti tämä Lupekin on siis edelleen hengissä. Kuukausi elinaikaa annettiin ohjelman alussa, ehkä pahin noista toistaiseksi. Tykkään katsoa ohjelmaa tosi paljon. Monella lopussa elämänlaatu huimasti kohonnut ja ohjelmasta jää hyvä mieli. Lisäksi "kadehdin" näitä kaikesta hoivaamisesta mitä saavat. Näin perheenäitinä joka hoivaa kaikkia muita paitsi itseään, saan suurta mielihyvää ohjelmista joissa jotain ihmistä hoivataan tuolla lailla, varsinkin kun tällä ei ole mitään "saavutuksia" hoivan ansaitakseen, yleensä täysin päinvastoin.

Surullista, miten läheiset avustavat noita tekemään hidasta itsemurhaa. Pakko olla joku pervo, jos tuollaiseen suhteeseen haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Surullista, miten läheiset avustavat noita tekemään hidasta itsemurhaa. Pakko olla joku pervo, jos tuollaiseen suhteeseen haluaa.

Tupakka ja viina ovat suurempia riskejä ja niitäkin kannetaan puolisioille?

Mä painoin pahimmillani 160kg. Lihavuusleikkaukseen pyrkiessäni 137kg (välissä oli 10 vuotta). Leikkauksesta on vuosi ja leikkaukseen hakeutumisesta on nyt kaksi vuotta. Olen pudottanut yhteensä 60 kiloa kahdessa vuodessa, hitaastihan tuo paino putoaa, mutta tiedän, ettei se tule enää koskaan takaisin. Jos tulee, niin on syytä katsoa peiliin ja hyvin tarkasti. Odotan, että paino jatkaa edelleen putoamistaan, puolen kilon nousut on normaaleita, mutta kyllä niistäkin pieni paniikki nostaa päätään, tarkistan silloin aina syömisiäni ja juomistani (juon yleensä liian vähän). En muista, koska olisin painanut tämän verran, ehkä joskus yläasteikäisenä.

Lihavuusleikkaus ei sovi kaikille. Jouduin itsekin käymään psykiatrisella poliklinikalla keskustelemassa, koska mulla oli viitteitä vaikeasta syömishäiriöstä (ahmiminen), mutta mut todettiin sen verran terveeksi, että leikkaus tehtiin. Ahmimishäiriö on muuttunut melko pitkälti pahaksi uneksi, nykyään ei pysty syömään lähellekään "normaalinkokoisia" annoksia. Esim. töissä mulla on lounaaksi esim. 100-150g ruokaa..ja siitäkin saatan jättää osan syömättä.

Ei lihavuusleikkaus ole mikään oikotie onneen, kyllä siinä täytyy käydä läpi vaikeita asioita ja oppia tuntemaan itsensä, täytyy oppia syömään, ei voi enää syödä miten haluaa; silmät söis, mutta vatsa ei vedä. Täytyy olla valmis luopumaan.. Kaikkein ikävintä on ollut huomata ihmisten asenteen muuttuneen, ennen olin huomaamaton, mua taidettiin pitää ihan idioottina ja ruma ja laiskakin olin. Kaikki tuo on muuttunut, nykyään tuntuu, että mua kohdellaan enemmän ihmisenä, vaikken ole muuttunut mihinkään, ympärillä olevat taitavat vain olla kovin pinnallisia; tuohan on ihan fiksu ja kiva, ja ahkerakin on. Haloo! Mä olen ihan samanlainen kuin ennenkin, mua on vain puolet vähemmän kuin ennen..

Olin katsonut ennen leikkaustani englantilaisen sarjan Fat doctors, joten tiesin mitä odottaa. Suomessa on kyllä eri meininki, täällä valmistellaan ihmiset paremmin ennen leikkausta. Englannissa seuranta tuntuu olevan parempaa kuin Suomessa. Katsoin myös tuota My 600 lbs lifea, mutta siinä olevien henkilöiden elämät olivat niin kaukana omasta, että sen seuraamisesta ei ollut hyötyä, lähinnä sillä sarjalla sai tyydytettyä sosiaalipornon himon. :S

Vierailija kirjoitti:

Mä painoin pahimmillani 160kg. Lihavuusleikkaukseen pyrkiessäni 137kg (välissä oli 10 vuotta). Leikkauksesta on vuosi ja leikkaukseen hakeutumisesta on nyt kaksi vuotta. Olen pudottanut yhteensä 60 kiloa kahdessa vuodessa, hitaastihan tuo paino putoaa, mutta tiedän, ettei se tule enää koskaan takaisin. Jos tulee, niin on syytä katsoa peiliin ja hyvin tarkasti. Odotan, että paino jatkaa edelleen putoamistaan, puolen kilon nousut on normaaleita, mutta kyllä niistäkin pieni paniikki nostaa päätään, tarkistan silloin aina syömisiäni ja juomistani (juon yleensä liian vähän). En muista, koska olisin painanut tämän verran, ehkä joskus yläasteikäisenä.

Lihavuusleikkaus ei sovi kaikille. Jouduin itsekin käymään psykiatrisella poliklinikalla keskustelemassa, koska mulla oli viitteitä vaikeasta syömishäiriöstä (ahmiminen), mutta mut todettiin sen verran terveeksi, että leikkaus tehtiin. Ahmimishäiriö on muuttunut melko pitkälti pahaksi uneksi, nykyään ei pysty syömään lähellekään "normaalinkokoisia" annoksia. Esim. töissä mulla on lounaaksi esim. 100-150g ruokaa..ja siitäkin saatan jättää osan syömättä.

Ei lihavuusleikkaus ole mikään oikotie onneen, kyllä siinä täytyy käydä läpi vaikeita asioita ja oppia tuntemaan itsensä, täytyy oppia syömään, ei voi enää syödä miten haluaa; silmät söis, mutta vatsa ei vedä. Täytyy olla valmis luopumaan.. Kaikkein ikävintä on ollut huomata ihmisten asenteen muuttuneen, ennen olin huomaamaton, mua taidettiin pitää ihan idioottina ja ruma ja laiskakin olin. Kaikki tuo on muuttunut, nykyään tuntuu, että mua kohdellaan enemmän ihmisenä, vaikken ole muuttunut mihinkään, ympärillä olevat taitavat vain olla kovin pinnallisia; tuohan on ihan fiksu ja kiva, ja ahkerakin on. Haloo! Mä olen ihan samanlainen kuin ennenkin, mua on vain puolet vähemmän kuin ennen..

Olin katsonut ennen leikkaustani englantilaisen sarjan Fat doctors, joten tiesin mitä odottaa. Suomessa on kyllä eri meininki, täällä valmistellaan ihmiset paremmin ennen leikkausta. Englannissa seuranta tuntuu olevan parempaa kuin Suomessa. Katsoin myös tuota My 600 lbs lifea, mutta siinä olevien henkilöiden elämät olivat niin kaukana omasta, että sen seuraamisesta ei ollut hyötyä, lähinnä sillä sarjalla sai tyydytettyä sosiaalipornon himon. :S

Hyvä kirjoitus. Lihavuusleikkauksiahan tehtiin 1950-1970 paljon, mutta sitten ilmeni, että heille tulee todella vakavia komplikaatioita jälkikäteen. Tuolloin ohitettiin ohutsuoli. Tässä tarkemmin.

Sarjoissa nähtäviä superlihavia ei nykytiedon mukaan voi oikeastaan muutoin auttaa, mutta meidän lihavien osalta pitäisi tutkia enemmän lihavuuden alkusyitä ja muuttaa niitä, eikä syyllistää ihmistä. Vasta oli tutkimus, joka vahvisti sen, että jos vanhemmat arvostelevat lapsen painoa, tulee hänestä todennäköisesti lihava kun taas ne vanhemmat, jotka eivät painoon kiinnitä huomiota, pysyvät normaalin rajoissa. Paino ei siis ollut tekijänä, vaan se, miten vanhemmat suhtautuivat painoon. Aiemmin tästä on ollut neruologin näkemys esimerkiksi tässä videossa.

Hyi kamala, nyt alkoi herkkulakko :D

Melkein aina näillä on taustalla jokin trauma tai tunnemöykky mitä ei haluta/voida yksin käsitellä ja yrittävät syömällä pitää tunteet hallinnassa. Heidän pitäisi saada laihdutuksen alusta asti intensiivistä terapiaa.

Joo. Ihme ettei terapia ole eka asia mistä aloitetaan. Takuulla säästäisi kaikkien aikaa ja resursseja. Vai eivätkö sitten suostu.

Tuolla Lupellakin karu tausta. Jos oikein ymmärsin isä jätti 5-vuotiaan ja nuoremman sisaruksen kylpyammeseen ja häipyi. Nää oli siellä ammeessa 8 tuntia? Äiti rupes isukin lähdön jälkeen käyttämään huumeita ja kuoli. Siitä sitten mummolle asumaan kunnes mummo kuoli. Ja niin edelleen.

Taitaa olla ainoa tilanne missä yksinäisyys on terveellisempää kuin läheiset suhteet. Kaikilla noilla oli joku syöttämässä, puoliso tai äiti. En usko että kukaan pystyy syömään itsensä liikuntakyvyttömäksi ilman apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin ehkä vähän puolella silmällä, kun tiskasin samalla, mutta minulle jäi epäselväksi miksi Penny ei onnistunut laihtumaan, hänhän oli sairaalassakin kuukausikaupalla ja tiukalla dieetillä? Salakuljettiko hänen miehensä hänelle herkkuja vai mikä oikein oli ongelma?

Lääkäri kertoi kameralle, että jostakin Penny saa sairaalaan ruokaa. Ei syyttänyt aviomiestä, mutta kyllä sen miehen asenteesta näkyi, että ei hänkään ottanut ohjeita kovin tosissaan. Minua jäi askarruttamaan se, miten Penny pystyi syömään niin paljon, kun oli lihavuusleikkauksesta toipumassa.

Jos se söi energiarikasta ja piti alkuun kerta-annokset pieninä? Mut on lihavuusleikattu alle puoli vuotta sitten. Ruokavalio koostuu lähinnä proteiinipitoisista maito- ja kalaruuista sekä kasviksista. Maha vetää kerralla esim. yhden suippopaprikan tai kaksi fasun suklaapatukkaa. Jos vetäis suklaata vaan, tuskin laihtuis...

Mistä löytäisi esimerkkiruokavalion?

Tilaa Ravitsemusterapeuttien yhdistykseltä vihkonen, joka käsittelee lihavuusleikatun ruokavalioa. Maksaa korkeintaan viisi euroa postikuluineen.

Kaikilla syy lapsuudesta, kuka hylätty, kaltoinkohdeltu, ahdisteltu tai muuta. Eihän laihdutusleikkauksella silloin hoideta syömisen syytä, vaan seurausta. Trauma jää edelleen, mutta onpahan laihempi. 

Olisi edes yksi tunnustanut reilusti, että syö liikaa ja epäterveellisesti. Eikä osaa enää itse rajoittaa syömistään. 

On kyllä järkyttävää katsottavaa tuon Pennyn toiminta. Selvästi tarvitsisi raskasta terapiaa, eikä laihdutusleikkausta.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä järkyttävää katsottavaa tuon Pennyn toiminta. Selvästi tarvitsisi raskasta terapiaa, eikä laihdutusleikkausta.

Tunnistan hänen käytöksestään samanlaisia piirteitä, joita olen nähnyt moniongelmaisilla potilailla osastotyössä. Manipulointia, uhriutumista, itsesääliä ja -korostusta. Heittäytymistä avuttomaksi, oireiden liioittelua ja somatisaatiota.