Omat vanhemmat ei auta arjessa

Olen yksinhuoltajaäiti pienelle pojalle. Erosimme pojan isän kanssa tämän ollessa puolivuotias, ja poika näkee isäänsä jokatoinen viikonloppu. Muuten ollaan pojankanssa kaksin. Meillä menee hyvin, vaikka välillä on rahallisesti todella tiukkaa, ja väsymys painaa pojan vieläkin herätessä yössä n. 3-5 kertaa. Ikää 1,5 vuotta.

Omat vanhempani asuvat 20km päässä. Pojan syntyessä he useesti kysyivät meitä kylään ja menimmekin, mutta harvoin saimme heitä meille tulemaan. Pari kertaa olen joutunut soittamaan pitkän harkinnan jälkeen itku kurkussa että voisiko he lainata hieman rahaa, koska oli ollut isompi meno siinä kuussa, ja vastaus oli että heillä ei ole rahaa ja miksi en ole miettinyt tarkemmin raha-asioita ja kuinka paheksuttavaa tämä on. Vähensin heidän luona käyntiä, sillä koskaan he eivät meilläkään käyneet. Kun olemme saman katon alla, tunnen ettei oma äitini ole läsnä, ja oma oloni on hyvin ahdistunut. Toivoisin vain että poikani saisi ihanat isovanhemmat jotka aidosti välittävät ja haluavat luoda siteen lapsenlapseensa. Tai kai he haluavat, mutta en vain ymmärrä tapaa jolla he sen tekisivät? Poika on ollut kerran yökylässä vanhemmillani, ja sen jälkeen kun olen kysynyt että haluavatko he olla pojan kanssa niin vastaus on ollut että "olen väsynyt ja pitää saada levättyä" en ole enää kysellyt. Tuntuu ettei ole sellaista ihmistä, johon voisi luottaa pahan päivän tullen, ja se jos jokin tuntuu pahalle. Onneksi meillä on pojan kanssa toisemme.

Oli purkauduttava johonkin kun paha olo taas yllätti kun apua olisin ollut vailla, enkä sitä saanut. Kellään kokemuksia samasta? En vain usko että tämä kovin normaalia olisi.