En uskalla puhua peloistani neuvolassa, pelkään huostaanottoa
Lapseni täyttää pian viisi vuotta ja tämä on viiden mahdollisuuteni puhua neuvolassa ahdistuksestani ja peloistani, mutta luulen heittäväni sen silti hukkaan. Kuten aina, neuvolalääkäri kysyy kuinka itse voin ja pärjään. Ja kuten ennenkin, vastaan kaiken olevan hyvin.
Ahdistukseni alkoi melkein välittömästi lapseni synnyttyä. En osannut yhdistää ajatuksiani mahdolliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen vaan luulin sen kuuluvan vanhemmuuden normaaleihin pelkoihin. Pelkään hänen satuttavan itsensä, tuntevansa itsensä yksinäiseksi, tulevansa kiusatuksi päiväkodissa ja myöhemmin koulussa. Ikää karttuu ja pelot muuttuvat. Mitä jos lapsi kasvaa holtittomaksi, ryhtyy käyttämään huumeita ja kuolee yliannostukseen? Tekee itsemurhan? Joku tappaa hänet vahingossa tai tahallisesti? Tuntuu etten hallitse tilannetta. Elän jokaisen päivän kuin se olisi lapseni viimeihin, halaan ja rakastan, kerron hänen olevan tärkeä. Iltaisin itken itseni uneen ja mietin, että mitä jos huominen on viimeinen päivä.
Toisinaan ahdistus on äitynyt niin pahaksi, että olen jäänyt töistä kotiin. Olen ilmoittanut olevani kipeänä tai sanonut lapsen sairastavan. Pidän pojan tällöin poissa päiväkodista ja vietämme laatuaikaa. Toisin sanoen pidän hänet lähellä kuin viimeistä kertaa. :(
Poika alkaa olla jo siinä iässä, että aistii minun olevan hätääntynyt ja peloissani. On kausia, jolloin voin ihan hyvin. Sitten muistan, että minulla on edessäni vuosikymmeniä pelkojeni kanssa. Ja ahdistus taas kasvaa.
Jos jotain hyvää tilanteessani on, niin en ole koskaan enkä tulekaan koskaan purkamaan murheitani alkoholiin tai lääkkeisiin. Neuvolassa en ole uskaltanut ottaa puheeksi pelkojani ja nyt minusta tuntuu, että viiden vuoden ahdistus ja pelkotilat lasketaan syyksi viedä poika pois minulta. Pojan isä ei ole ikinä ollut elämässämme läsnä.
Kukaan ei kertonut minulle vanhemmuuden rumasta puolesta. Lapsia en aio hankkia enempää. Jos olisin tiennyt joutuvani pelkäämään loppuelämäni, en olisi pitänyt lasta.
Mitä minä teen?
Kommentit (32)
Valkonauhaliitosta saa ilmaista keskusteluapua, ja niin saa kaiketi kirkoltakin.
Töistä pois jääminen ahdistuksen vuoksi on selkeä b-lausunnon paikka, mutta jos et pääse psykiatrille esimerkiksi työterveyshuollon kautta niin kolmen kuukauden hoitosuhde psykiatriin on kallista, kuten on se b-lausuntokin.
Tätä menoa kasvatat lapsestasi neuroottista pelkääjää. Surullista että ajattelet suojelevasi häntä kun olet varmasti aiheuttanut vahinkoa jo nyt.
Se että lapsi ei "huomaa" aikuisen ahdistusta ei tarkoita sitä että ahdistus ei vaikuttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Huostaanotto on viimeinen mahdollisuus. Se maksaa kunnalle valtavasti, joten ei lapsia huostata jos kotioloissa kaikki toimii vaikka vanhempi olisikin masentunut. Puhu niin saat apua sekä itsellesi että mahdollisesti arkeen.
No sepä hyvä jos nykyisin valtio ei enää maksakaan näistä huostista sitä korvamerkitsemätöntä rahaa kuten aiemmin. Siinä sai kärsiä monta köyhemmän kunnan perhettä.
amerikkalaistutkimuksen mukaan ylisuojelevat vanhemmat saattavat jättää lähtemättömän vaikutuksen lapsensa persoonallisuuteen, eikä aina niin positiivisessa mielessä, uutisoiMsnbc.
Tutkimustulosten mukaan henkilöt, joilla on niin kutsutut helikopterivanhemmat ovat riippuvaisia, neuroottisia ja vähemmän avoimia. Ylisuojelevuus tuottaa siis alkuperäistarkoituksensa vastaisesti persoonallisuuden piirteitä, joita ei pidetä kovin haluttuina.
Noin 300 opiskelijaa seurannut tutkimus on ensimmäinen yritys määrittää mitä helikopterivanhemmuus oikeastaan on ja selvittää sen vaikutuksia. Termi keksittiin alun perin opetushenkilöstön toimesta, heidän joutuessaan tekemisiin yli-innokkaiden vanhempien kanssa, jotka halusivat kontrolloida lastensa kaikkia tekemisiä. Tutkijoiden mukaan vanhemmat saattoivat ottaa yhteyttä kouluun asioissa, jotka olivat aiemmin vain opiskelijan ja koulun välisiä.
Vaikka tulokset ovat tutkijoiden mukaan vain alustavia ja lisätutkimuksia tarvitaan, he uskovat tämän tyyppisen ylisuojelevuuden johtavan tilanteeseen, jossa kotoa lähtöä tekevä nuori ei olekaan siihen vielä valmis.
Tutkimuksessa keskityttiin korkeakouluopiskelijoihin, sillä opiskelun aloittaminen siellä on usein ”kriisin paikka” lapsen ja helikopterivanhemman välillä. Tässä vaiheessa vanhemmilla ei ole useinkaan enää kontrollia lapsensa elämään kuten aiemmin.
Noin 10 prosentilla tutkimukseen osallistuneista nuorista oli helikopterivanhemmat ja oli todennäköisempää tytöillä (13 %) kuin pojilla (5 %). Pääasiassa äidit helikopteroivat lapsiaan.
Ylisuojelevien vanhempien lapset olivat tyypillisesti vähemmän avoimia uusille asioille ja tekemisille. He olivat myös herkempiä, ahdistuneempia ja vaivaantuneempia verrattaessa opiskelijoihin, joilla oli enemmän etäisyyttä vanhempiinsa.
Tutkija, psykologi Neil Montgomery kertoi helikopterivanhempien haluavan auttaa lapsistaan menestyvämpiä opiskelijoita, mutta lopputulos on usein täysin päinvastainen. Nuoret, joita vanhemmat eivät valvoneet jatkuvasti ja joille annettiin vastuuta, osoittivat täysin vastakkaisia luonteenpiirteitä.
Hänen mukaansa tutkimustulokset osoittavat kuitenkin vain yhteyden, eivät suoraa syytä. Kaikille nuorille ylisuojelevuus ei välttämättä aiheuta persoonallisuuden muutoksia. Tästä huolimatta hän toivoo, että aihetta tutkittaisiin enemmän, jotta vanhemmat tunnistaisivat mahdollisen ylisuojelevuuden kasvattaessaan lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Valkonauhaliitosta saa ilmaista keskusteluapua, ja niin saa kaiketi kirkoltakin.
Töistä pois jääminen ahdistuksen vuoksi on selkeä b-lausunnon paikka, mutta jos et pääse psykiatrille esimerkiksi työterveyshuollon kautta niin kolmen kuukauden hoitosuhde psykiatriin on kallista, kuten on se b-lausuntokin.
Tätä menoa kasvatat lapsestasi neuroottista pelkääjää. Surullista että ajattelet suojelevasi häntä kun olet varmasti aiheuttanut vahinkoa jo nyt.
Se että lapsi ei "huomaa" aikuisen ahdistusta ei tarkoita sitä että ahdistus ei vaikuttaisi.
Mitä potaskaa "b-lausunnon paikka" ?????? B-lausunto kirjoitetaan jos on kuukausitolkulla samasta vaivasta pois ja jää kelan tuille, kartotetaan kuntoutustarve jne.
Kuulostaapa....sairaalta touhulta.
Mulla oli ihan samanlaista kun lapsi oli pieni. Ahdistuin jo siitä jos jäi anopille hoitoon, olin varma että kuolee sillä välin. Lopetin imetyksen noin 7 kk iässä ja hain lääkkeet. Sillä korjaantui tai sitten ihan vaan ajan kanssa. Kävin yksityislääkärillä. Tuohan on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Terapiassakin kävin. Paras hoito taisi olla vaan altistus kun huomasikin että ei mitään pahaa tapahtunutkaan. Lapsi pian jo 5 enkä pahemmin murehdi, vain niitä normaaleja mitä varmasti jokainen äiti joskus. Kannattaa hakea apua, pääset elämässä eteenpäin:)
Voi jumalauta. Ihan kuin oma äitini aikoinaan. Harmi etten ymmärtänyt hänen tarkoittavan vain hyvää. Saatanan rasittavaa se on silti. Kesti vuosia, kunnes joskus 20 vuotiaana räjähdin äidilleni, että hänellä ei ole kontrollia minun elämästäni, eikä hänellä ole sitä ollut pitkään aikaan ja etten anna hänen hänen olla osa elämääni enää. Masentui kovin tuosta, mutta on niin saatanan rasittavaa tuollainen rajoittaminen.
Voi ei, ap! Hyvä että sait purettua mieltäsi edes tänne. Suosittelen kuitenkin että otat asian puheeksi neuvolassa. Lääkäri tai Th pystyy auttamaan sinua, ettei taakka kasva liian suureksi. Huostaanoton kriteerit eivät todellakaan täyty! Älä sitä pelkää <3
Huostaanotossa lasta suojellaan olosuhteilta, joissa häntä laiminlyödään. Sinun tilanteesi on aivan päinvastainen!
Liian huolen/ahdistuksen kanssa eläminen on raskasta, pyydä rohkeasti apua. Tsemppiä!! :)
hyvä juttu on, että välillä unohdat kaikki pelot.
tuollaisesta välillä esille puskevasta pelosta minulla on kokemuksia lapsesta asti. Muistan jo kuinka pikkutyttönä välillä pelkäsin, että äidille tai isälle tapahtuu jotain, pelkäsin kuolemaa ja sitä kuinka nopeasti elämä menee. Välillä aina olen unohtanut tällaiset ja välillä ne puskevat voimakkaasti esiin. Lapsena ja nuorena kirjoitin niitä monta päiväkirjaa täyteen. Lukio ja opiskeluvuodet olivat vähän taukoa noista ajatuksista, mutta omien lasten syntymä tietysti puski taas tuollaiset ajatukset pintaan, että kuinka herkkä jokainen hetki on ja miten helpolla se voitaisiin napata pois. Välillä oikein itsekin ihmettelen, että miksi 30-vuotiaana ajattelen kuin kuolemansairas vanhus. Haluaisin vain koko ajan pitää läheiset lähellä ja yhdessä. Ja välillä nimenomaan tulee tuollaisia, että ihan normaali työpäivän/koulupäivän pituinen ero tuntuu liian pitkältä. Mieheni tietää tästä, mutta en tiedä miten tosissaan hän höpinät ottaa, minulle ne ovat täyttä totta ja saatan joskus itkeskellä yksinäni. Päällisin puolin elän ihan normaalisti kuitenkin ja annan lastenkin mennä ikätasoisesti menoissaan. Myös osaa kyllä nauttia elämästä, en ole ahdistunut, usein vain haikea. Huomaan jo esikoisestani, että hän ainakin on perinyt vähän samaa. Esim. kivan lomamatkan jälkeen häntä itkettää se haikeus (ettei se loma sellaisenaan toistu enää koskaan, koska me vääjäämättä muutumme ja vanhenemme ja suhteemme muuttuvat)
En osaa neuvoa , koska itse en edes halua tästä eroon, se on vain osa minua. Kirjoitin vain, koska uskon, että on kohtuullisen yleistä tällaiset pelot ja ajatukset.
Musta neuvola ei ole oikea paikka. Lääkärille vaan mars.
Neuvola järjestää teille ls-apua sitäkö haluat?
Neuvolaa kiinnostaa äidin hyvinvointi ja vain ihan lapsen takia. Muu taho hoitaa sinua.
Muakin on ahdistanut ja pelottanut raskausajasta lähtien ja olen myös siitä puhunut. Psykologin minäkin sain ja se on auttanut hirveästi. Kukaan ei ole neuvolassa tai missään muuallakaan, koskaan, edes vihjannut lastensuojelusta. Päinvastoin koko ajan tolkutetaan miten hienolta ja rakastavalta äidiltä vaikutan.
Ehdottomasti otat nyt ekana yhteyttä perheneuvolaan ja alat puhua! Siitä on apua sulle ja pojallesi. Kaikki haluavat vain teidän parasta. Sä et halua tartuttaa pelkojasi lapseen!
Minulla on 6-vuotias lapsi ja samanlaisia pelkoja. Pahimpia ovat kaikki syöpäuutiset, joiden vuoksi en lue esim. Iltalehteä enää ollenkaan. tarkkailen lapsen oireita jatkuvasti ja käytän heti flunssassa lääkärissä. Syötän vain terveellistä ruokaa ja voin todella pahoin kun lapsi syö karkkia, koska se on epäterveellistä.
Karkkiakin kyllä ihan säännöllisesti saa, ettei joudu peloistani k'ärsimään. Pelkään myös ihan hysteerisyyden partaalle sieppausta, jossa joku oksettava pedofiili sieppaisi lapseni. Olen käynyt päiväkodin kanssa keskusteluja sähkölukkojen asentamisesta.