Millaisen ihmisen kanssa voidaan nähdä leikkipuistossa kera lasten, mutta ei viettää iltaa vain aikuisten kesken?

Huh jestas..mamit päästelee taas paineita.Mut tosissaan..olen myös vähän yksinäinen ylermi ja en vaan kehtaa pyytää ketään.Jos joku reippaasti ehdottaa niin mennnään vaan!

..enkä oo ees facessa joten jään usein ulkopuoplelle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo ihmiset eivät ole ystäviäsi vaan äitikavereita. Sinua ja heitä yhdistää vain kaksi asiaa: äitiys ja lapset. Heidän kanssaan vietät aikaa silloin, kun tekeminen tavalla tai toisella liittyy äitiyteen ja/tai lapsiin. Aivan kuten työkavereiden kanssa vietetään aikaa silloin, kun tekeminen liittyy tavalla tai toisella työhän tai työpaikkaan. Harva pyytää työkavereitaankaan teatteriin, illanistujaisiin, laivalle jne. Eikä myöskään leikkipuistoon tai Hoplopiin. Ihmisillä on erilaisia kavereita: äitikavereita, harrastuskavereita, työkavereita, sukulaisia ja ystäviä. Näiden kanssa tehdään erilaisia asioita. 

Mulla ei sitten muuta ole, kuin äitikavereita.

Aika säälittävää. Ap

Sun pitää hankkia sellaisia. Eikä se ole mitenkään säälittävää. Ainakaan minusta. Mulla oli pari vuotta, jolloin ei ollut oikeastaan juuri muita kuin työkavereita. Mutta aika menikin pitkälti töissä ja vapaa-aikaa oli vähän, joten en olisi edes ehtinyt ylläpitää kovinkaan paljoa muita kaverisuhteita. Elämäntilanteet muuttuvat, uusia ihmisiä tulee ja vanhoja menee. Jokainen kaverisuhde on kuitenkin arvokas, vaikka se kestäisikin vain sen yhden elämäntilanteen ajan. 

En minä ainakaan ole 10 vuoteen käynyt missään aikuisten menoissa!

Meillä on 3 lasta ja olen itse 39-v. Oopperassa käyn noin kolmesti vuodessa saman ystävän kanssa ja jossain konsertissa miehen kanssa ehkä kerran vuodessa. Mihin minä kaipaan seuraa, niin juurikin Hoplopiin tai leikkipuistoon.

Minäkin olin se kaveri kenen kanssa lähdettiin vain leikkipuistoon tai hoplopiin lasten kanssa silloin kun miehet oli töissä. Sitten lapset kasvoi eikä enää käydä leikkipuistoissa, joten välit niihin kavereihin hiljeni kokonaan. Nyt olen viikonloppujen lisäksi yksin kaikki arkipäivätkin, teinitkin elää jo omaa elämäänsä, ja vaikka yritän uskotella itselleni että nautin yksinolosta ja rauhasta, niin onhan tämä vähän ankeaa.

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Vierailija kirjoitti:

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Noinhan se usein menee. Lakkiaispäivänä vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Sitten tulee uusi opiskelupaikka ja uudet opiskelukaverit. Tulee seurustelukumppani ja tämän kaverit puolisoineen. Ja taas valmistumisen aikaan vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Tulee työpaikka ja työkaverit, parisuhteen vakiinnuttua omat ja puolison sukulaiset tulevat enemmän kuvioihin mukaan. Vaihdetaan työpaikkaa ja taas vannotaan, että pysytään aina kavereina. Vaihdetaan paikkakuntaa, tulee uudet työkaverit, uudet naapurit, uudet äitikaverit. Palataan lastenhoitovapailta töihin ja osa parhaimmista työkavereista onkin jo vaihtaneet työpaikkaa. Samalla jää ne äitikaverit, kun perhe, työ ja harrastukset vievät aikaa. Taas vaihtuu työpaikka tai lähdetään opiskelemaan lisää. Tulee uudet kaverit jälleen. Lapset kasvavat ja harrastuskavereista voi tulla ystäviäkin, kun aikaa jää enemmän. Vanhat kaverit saattavat elää aivan erilaista elämäntilannetta tai asuvat kaukana. Lopulta tulevat mummokaverit, jotka hekin jäävät sitten, kun kaikki ovat jo laitoksissa, mutta eivät samassa laitoksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jo kaverit omia menoja varten, lasten kanssa menoihin sitten käy muutkin joilla saman ikäisiä lapsia

Sinäkin kuulostat ylimieliseltä vittupäältä.

Ja sinä vielä ihmettelet, miksi muut eivät kutsu sinua illanviettoihinsa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Noinhan se usein menee. Lakkiaispäivänä vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Sitten tulee uusi opiskelupaikka ja uudet opiskelukaverit. Tulee seurustelukumppani ja tämän kaverit puolisoineen. Ja taas valmistumisen aikaan vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Tulee työpaikka ja työkaverit, parisuhteen vakiinnuttua omat ja puolison sukulaiset tulevat enemmän kuvioihin mukaan. Vaihdetaan työpaikkaa ja taas vannotaan, että pysytään aina kavereina. Vaihdetaan paikkakuntaa, tulee uudet työkaverit, uudet naapurit, uudet äitikaverit. Palataan lastenhoitovapailta töihin ja osa parhaimmista työkavereista onkin jo vaihtaneet työpaikkaa. Samalla jää ne äitikaverit, kun perhe, työ ja harrastukset vievät aikaa. Taas vaihtuu työpaikka tai lähdetään opiskelemaan lisää. Tulee uudet kaverit jälleen. Lapset kasvavat ja harrastuskavereista voi tulla ystäviäkin, kun aikaa jää enemmän. Vanhat kaverit saattavat elää aivan erilaista elämäntilannetta tai asuvat kaukana. Lopulta tulevat mummokaverit, jotka hekin jäävät sitten, kun kaikki ovat jo laitoksissa, mutta eivät samassa laitoksessa. 

Tässä vaiheessa uudelta työpaikalta on löytynyt työlounaille seuraa, mutta saa nähdä syveneekö tuttavuus siitä.

Niistä ihmisistä, joihin yleensäkään olen yhteyksissä, on moni löytynyt opiskeluajalta tai siltä työpaikalta, jossa olin kolmikymppisenä. Heistä monet asuvat tätä nykyä eri kaupungissa tai eri maassa.

Näin nelikymppisenä sitten saa todella miettiä, että mistä niitä uusia tuttuja saisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jo kaverit omia menoja varten, lasten kanssa menoihin sitten käy muutkin joilla saman ikäisiä lapsia

Sinäkin kuulostat ylimieliseltä vittupäältä.

Ja sinä vielä ihmettelet, miksi muut eivät kutsu sinua illanviettoihinsa?

Huoh, minä en kirjoittanut tuota. Ap

Syvällinen ystävystyminen vaatii enemmän kuin että molemmat ovat äitejä. Minä en edes halua "äitikavereita" koska en pidä monista pinnallisista tuttavuussuhteista. Tätä ei helposti ymmärretä esimerkiksi päiväkodissa, yrittävät kauheasti saada mukaan johonkin yhteistoimintaan, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Kenties moni on tämänkaltaisissa tapahtumissa ikään kuin velvollisuudesta, ei niinkään siksi että kovasti nauttisi tai seuraa kaipaisi. Hyvän ystävän löytäminen on yhtä vaikeaa kuin seurustelukumppanin, voi mennä vuosia etsiessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kera lasten"? Voisitko vaikka hypätä rotkoon, jooko? 😑

Anteeksi, kun lukee paljon, niin se kieli kirjojen sisältä tarttuu. Olen pahoillani. 

Kyllä minä olen yrittänyt, mutta mikä selittää sen että osa näistä ihmisistä kyllä tekee näitä ei-lapsellisia juttuja myös uusien tuttujensa kanssa? 

Minä haluaisin kovasti tehdä asioita ilman lapsia myös. Käydä teatterissa, piipahtaa Helsingissä, käydä syömässä... kaikkea tätä voin tehdä ja teenkin yksin, mutta näin yli kolmekymppisenä sitä huomaa miten niitä ystäviä kaipaa ympärilleen. Ap

Jos oikeasti lukisit kirjoja, osaisit kirjoittaa "lasten kera". Sekin kyllä kuulostaa aika typerältä.

Mä löysin ystävän uudesta työpaikasta. Ei se aina mene niin, ettei työpaikalla voi ystävystyä. Kyllä äitikaveristakin voi löytää ystävän, kuten harrastuskaveristakin.

Onko tuttavapiirissäsi lapsetonta sinkkua?

Yritä laajentaa keskustelua koskemaan ns. lapsetonta aikaa ja vähän koputtele kepillä jäätä kaipaako/toivooko joku saman suuntaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Noinhan se usein menee. Lakkiaispäivänä vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Sitten tulee uusi opiskelupaikka ja uudet opiskelukaverit. Tulee seurustelukumppani ja tämän kaverit puolisoineen. Ja taas valmistumisen aikaan vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Tulee työpaikka ja työkaverit, parisuhteen vakiinnuttua omat ja puolison sukulaiset tulevat enemmän kuvioihin mukaan. Vaihdetaan työpaikkaa ja taas vannotaan, että pysytään aina kavereina. Vaihdetaan paikkakuntaa, tulee uudet työkaverit, uudet naapurit, uudet äitikaverit. Palataan lastenhoitovapailta töihin ja osa parhaimmista työkavereista onkin jo vaihtaneet työpaikkaa. Samalla jää ne äitikaverit, kun perhe, työ ja harrastukset vievät aikaa. Taas vaihtuu työpaikka tai lähdetään opiskelemaan lisää. Tulee uudet kaverit jälleen. Lapset kasvavat ja harrastuskavereista voi tulla ystäviäkin, kun aikaa jää enemmän. Vanhat kaverit saattavat elää aivan erilaista elämäntilannetta tai asuvat kaukana. Lopulta tulevat mummokaverit, jotka hekin jäävät sitten, kun kaikki ovat jo laitoksissa, mutta eivät samassa laitoksessa. 

Tässä vaiheessa uudelta työpaikalta on löytynyt työlounaille seuraa, mutta saa nähdä syveneekö tuttavuus siitä.

Niistä ihmisistä, joihin yleensäkään olen yhteyksissä, on moni löytynyt opiskeluajalta tai siltä työpaikalta, jossa olin kolmikymppisenä. Heistä monet asuvat tätä nykyä eri kaupungissa tai eri maassa.

Näin nelikymppisenä sitten saa todella miettiä, että mistä niitä uusia tuttuja saisi.

Minusta tärkeämpää kuin miettiä, mistä uusia tuttuja saisi, on miettiä, mitä odotuksia itsellä on näille uusille tuttavuuksille. Jos etsi teinivuosien sydänystävän kaltaista ystävää, voi olla haastava homma. Saatat löytää kaverin, joka käy mielellään kanssasi teattereissa ja konserteissa, mutta jolla on ennestään ihan yllinkyllin illanistujaiskutsuja ja joka ei pidä lainkaan laivaristeilyistä. Uusia kavereita löytyy helpommin, jos ei odotakaan löytävänsä vain yhtä sydänystävää, jonka kanssa jakaa ja tekee kaiken.

Mä olen jo yli 50 v ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni (ja siis ystävistäni, ei kavereistani) löytyi netistä. On vain muutaman vuoden esikoistani vanhempi, mutta meillä on samanlaisia kiinnostuksenkohteita. Hän ei kuitenkaan ole se, jota pyydän seurakseni esimerkiksi koirapuistoon. Koirapuistokaverit ovat löytyneet - mistäs muualtakaan kuin - koirapuistosta. Mulla on myös kavereita, jotka ovat löytyneet erilaisista harrastusryhmistä ja heidän kanssaan teen niitä asioita, jotka jollain tavalla liittyy näihin harrastuksiin. Pari kuukautta sitten tapasin paikallisessa ruokaravintolassa iäkkään palvelutalossa asuvan naisen. Autoin häntä rollaattorinsa kanssa ja jäin juttelemaan. Aivan  mahtava tyyppi! Nyt käymme kerran viikossa tai kahdessa ko ruokapaikassa syömässä. Lasten aikuistuttua olen alkanut matkustella siskoni ja serkkujeni kanssa.

Jos odottaisin löytäväni yhden ihmisen, jonka kanssa tekisin kaikkia noita asioita, tuskin löytäisin. Ainakaan kovin helposti. 

Tuntuu, että ystävyysasioissa tutustuminen on silloin helpointa, kun ympärillä sattuu olemaan muutenkin ihmisiä. Esimerkiksi itsellä se tilanne oli kymmenisen vuotta sitten. Oli uusi työpaikka, samanaikaisesti opiskelut meneillään ja vielä naapurustossakin sattui olemaan tuttuja.

Sitten tuli tuohon tyyliin muutoksia kuin 26 kommentoi. Nyt kun olen aloitteellinen eri suuntiin, niin vastaukseksi on tullut "kiirettä" tai sitten tapaamiset ovat olleet minun varassani (jolloin olen muutaman kerran jälkeen jättänyt pallon toiselle). Sitäkään tilannetta en halua, että toinen alkaisi tuntea minun roikkuvan hänessä.

Vierailija kirjoitti:

Mä löysin ystävän uudesta työpaikasta. Ei se aina mene niin, ettei työpaikalla voi ystävystyä. Kyllä äitikaveristakin voi löytää ystävän, kuten harrastuskaveristakin.

Onko tuttavapiirissäsi lapsetonta sinkkua?

Totta, ystävän voi löytää mistä tahansa. Mutta yleensä se vaatii aikaa. Ensin ollaan tuttavia, sitten kavereita ja jos oikein hyvin mätsää, niin lopulta ystäviäkin. Kaikista kavereista ei kuitenkaan tule ystäviä eikä kaikista tuttavistakaan edes kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Noinhan se usein menee. Lakkiaispäivänä vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Sitten tulee uusi opiskelupaikka ja uudet opiskelukaverit. Tulee seurustelukumppani ja tämän kaverit puolisoineen. Ja taas valmistumisen aikaan vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Tulee työpaikka ja työkaverit, parisuhteen vakiinnuttua omat ja puolison sukulaiset tulevat enemmän kuvioihin mukaan. Vaihdetaan työpaikkaa ja taas vannotaan, että pysytään aina kavereina. Vaihdetaan paikkakuntaa, tulee uudet työkaverit, uudet naapurit, uudet äitikaverit. Palataan lastenhoitovapailta töihin ja osa parhaimmista työkavereista onkin jo vaihtaneet työpaikkaa. Samalla jää ne äitikaverit, kun perhe, työ ja harrastukset vievät aikaa. Taas vaihtuu työpaikka tai lähdetään opiskelemaan lisää. Tulee uudet kaverit jälleen. Lapset kasvavat ja harrastuskavereista voi tulla ystäviäkin, kun aikaa jää enemmän. Vanhat kaverit saattavat elää aivan erilaista elämäntilannetta tai asuvat kaukana. Lopulta tulevat mummokaverit, jotka hekin jäävät sitten, kun kaikki ovat jo laitoksissa, mutta eivät samassa laitoksessa. 

Tässä vaiheessa uudelta työpaikalta on löytynyt työlounaille seuraa, mutta saa nähdä syveneekö tuttavuus siitä.

Niistä ihmisistä, joihin yleensäkään olen yhteyksissä, on moni löytynyt opiskeluajalta tai siltä työpaikalta, jossa olin kolmikymppisenä. Heistä monet asuvat tätä nykyä eri kaupungissa tai eri maassa.

Näin nelikymppisenä sitten saa todella miettiä, että mistä niitä uusia tuttuja saisi.

Minusta tärkeämpää kuin miettiä, mistä uusia tuttuja saisi, on miettiä, mitä odotuksia itsellä on näille uusille tuttavuuksille. Jos etsi teinivuosien sydänystävän kaltaista ystävää, voi olla haastava homma. Saatat löytää kaverin, joka käy mielellään kanssasi teattereissa ja konserteissa, mutta jolla on ennestään ihan yllinkyllin illanistujaiskutsuja ja joka ei pidä lainkaan laivaristeilyistä. Uusia kavereita löytyy helpommin, jos ei odotakaan löytävänsä vain yhtä sydänystävää, jonka kanssa jakaa ja tekee kaiken.

Mä olen jo yli 50 v ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni (ja siis ystävistäni, ei kavereistani) löytyi netistä. On vain muutaman vuoden esikoistani vanhempi, mutta meillä on samanlaisia kiinnostuksenkohteita. Hän ei kuitenkaan ole se, jota pyydän seurakseni esimerkiksi koirapuistoon. Koirapuistokaverit ovat löytyneet - mistäs muualtakaan kuin - koirapuistosta. Mulla on myös kavereita, jotka ovat löytyneet erilaisista harrastusryhmistä ja heidän kanssaan teen niitä asioita, jotka jollain tavalla liittyy näihin harrastuksiin. Pari kuukautta sitten tapasin paikallisessa ruokaravintolassa iäkkään palvelutalossa asuvan naisen. Autoin häntä rollaattorinsa kanssa ja jäin juttelemaan. Aivan  mahtava tyyppi! Nyt käymme kerran viikossa tai kahdessa ko ruokapaikassa syömässä. Lasten aikuistuttua olen alkanut matkustella siskoni ja serkkujeni kanssa.

Jos odottaisin löytäväni yhden ihmisen, jonka kanssa tekisin kaikkia noita asioita, tuskin löytäisin. Ainakaan kovin helposti. 

Kiitos, hyviä vinkkejä!

Tosiaan en etsi lapsuusajan ystäviin verrattavia "parhaita kavereita", vaan tuttuja, joiden kanssa voisi tavata esimerkiksi viikonloppuna illallisen tai leffan merkeissä. Ehkäpä pitääkin katsoa jokin uusi harrastus.

Tai oikeastaan kaipaisin sitä vastavuoroisuuttakin. Nykyisissä tutuissa kun minä olen ollut usein se aloitteellinen. Siitä olen iloinen, että pariin vuosien takaiseen tuttuun vastavuoroinen yhteys on säilynyt, vaikka ei asuta enää samalla paikkakunnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalaa se ystävyyksien ja tuttavuuksien ylläpito tuntuu olevan, vaikkei pieniä lapsiakaan olisi. Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja useankin työkaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja. Kovasti puhuttiin, että tavataan ja lähdetään jonnekin iltarientoihinkin!

Vuoden aikana tuli nähtyä yhteensä neljää entistä työkaveria. Yhtä henkilöä lukuunottamatta olin itse asiassa aloitteellinen ja tein ravintolavaraukset tai kutsuin heidät kotiini. Tälle yhdelle "aloitteelliselle" tutulle sitten vastavuoroisesti ehdotin kesällä tapaamista, mutta hän ei edes vastannut viestiini.

Kun pari näistä entisistä työkavereistani kävi syksyllä luonani kahvilla, niin taas heistä toinen puhui siitä, että pitää lähteä jossain vaiheessa johonkin yhdessä illallakin. Ilahduin kovin ja sanoin, että ilmoittakaa vaan, niin mieluusti lähden. Toistaiseksi mitään ei ole kuulunut.

Kun viime vuoden aikana näiden kahden tutun näkeminen oli minun aloitteesta kiinni pariinkin otteeseen, niin vähän kiusalliselta tuntuisi taas olla tapaamista ehdottamassa.

Ja olihan vielä sellainenkin työkaveri, jota en nähnyt lainkaan, vaikka ehdotin tapaamista pariin otteeseen. Kahdesta kieltäytymisestä alan itse ajatella, että seuraavaksi pallo on toisella osapuolella.

Jos joku tietää, kuinka nelikymppisenä saa uusia tuttuja, niin mielellään otan neuvoja vastaan!

Noinhan se usein menee. Lakkiaispäivänä vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Sitten tulee uusi opiskelupaikka ja uudet opiskelukaverit. Tulee seurustelukumppani ja tämän kaverit puolisoineen. Ja taas valmistumisen aikaan vannotaan, että pysytään aina ystävinä. Tulee työpaikka ja työkaverit, parisuhteen vakiinnuttua omat ja puolison sukulaiset tulevat enemmän kuvioihin mukaan. Vaihdetaan työpaikkaa ja taas vannotaan, että pysytään aina kavereina. Vaihdetaan paikkakuntaa, tulee uudet työkaverit, uudet naapurit, uudet äitikaverit. Palataan lastenhoitovapailta töihin ja osa parhaimmista työkavereista onkin jo vaihtaneet työpaikkaa. Samalla jää ne äitikaverit, kun perhe, työ ja harrastukset vievät aikaa. Taas vaihtuu työpaikka tai lähdetään opiskelemaan lisää. Tulee uudet kaverit jälleen. Lapset kasvavat ja harrastuskavereista voi tulla ystäviäkin, kun aikaa jää enemmän. Vanhat kaverit saattavat elää aivan erilaista elämäntilannetta tai asuvat kaukana. Lopulta tulevat mummokaverit, jotka hekin jäävät sitten, kun kaikki ovat jo laitoksissa, mutta eivät samassa laitoksessa. 

Tässä vaiheessa uudelta työpaikalta on löytynyt työlounaille seuraa, mutta saa nähdä syveneekö tuttavuus siitä.

Niistä ihmisistä, joihin yleensäkään olen yhteyksissä, on moni löytynyt opiskeluajalta tai siltä työpaikalta, jossa olin kolmikymppisenä. Heistä monet asuvat tätä nykyä eri kaupungissa tai eri maassa.

Näin nelikymppisenä sitten saa todella miettiä, että mistä niitä uusia tuttuja saisi.

Minusta tärkeämpää kuin miettiä, mistä uusia tuttuja saisi, on miettiä, mitä odotuksia itsellä on näille uusille tuttavuuksille. Jos etsi teinivuosien sydänystävän kaltaista ystävää, voi olla haastava homma. Saatat löytää kaverin, joka käy mielellään kanssasi teattereissa ja konserteissa, mutta jolla on ennestään ihan yllinkyllin illanistujaiskutsuja ja joka ei pidä lainkaan laivaristeilyistä. Uusia kavereita löytyy helpommin, jos ei odotakaan löytävänsä vain yhtä sydänystävää, jonka kanssa jakaa ja tekee kaiken.

Mä olen jo yli 50 v ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni (ja siis ystävistäni, ei kavereistani) löytyi netistä. On vain muutaman vuoden esikoistani vanhempi, mutta meillä on samanlaisia kiinnostuksenkohteita. Hän ei kuitenkaan ole se, jota pyydän seurakseni esimerkiksi koirapuistoon. Koirapuistokaverit ovat löytyneet - mistäs muualtakaan kuin - koirapuistosta. Mulla on myös kavereita, jotka ovat löytyneet erilaisista harrastusryhmistä ja heidän kanssaan teen niitä asioita, jotka jollain tavalla liittyy näihin harrastuksiin. Pari kuukautta sitten tapasin paikallisessa ruokaravintolassa iäkkään palvelutalossa asuvan naisen. Autoin häntä rollaattorinsa kanssa ja jäin juttelemaan. Aivan  mahtava tyyppi! Nyt käymme kerran viikossa tai kahdessa ko ruokapaikassa syömässä. Lasten aikuistuttua olen alkanut matkustella siskoni ja serkkujeni kanssa.

Jos odottaisin löytäväni yhden ihmisen, jonka kanssa tekisin kaikkia noita asioita, tuskin löytäisin. Ainakaan kovin helposti. 

Kiitos, hyviä vinkkejä!

Tosiaan en etsi lapsuusajan ystäviin verrattavia "parhaita kavereita", vaan tuttuja, joiden kanssa voisi tavata esimerkiksi viikonloppuna illallisen tai leffan merkeissä. Ehkäpä pitääkin katsoa jokin uusi harrastus.

Tai oikeastaan kaipaisin sitä vastavuoroisuuttakin. Nykyisissä tutuissa kun minä olen ollut usein se aloitteellinen. Siitä olen iloinen, että pariin vuosien takaiseen tuttuun vastavuoroinen yhteys on säilynyt, vaikka ei asuta enää samalla paikkakunnalla.

Tuo vastavuoroisuus on vähän kaksipiippuinen juttu. Mä olen pääasiassa ihmissuhteissani se "saamattomampi" osapuoli. Mutta ihmiset tietävät tämän. Olen koiraa ja töitäni lukuunottamatta vapaa kuin taivaan lintu tekemään ja lähtemään, kun taas kavereillani on enemmän muita sitoumuksia ja siten heidän aikataulunsa on tiukempi kuin omani. Kun siis sovitaan, että tehdään joku päivä asiaa X, kaverini ottaa yhteyttä, kun hän tietää, milloin se sopisi hänen aikatauluihinsa. Olen myös aamuvirkku eivätkä kaverit varmaan edes halua, että soittaisin heille kuulumisia kysyäkseni aamulla klo 5:30. Tämä pitkäaikaisin ystäväni on muuten myös aamuvirkku ja usein lauantaiaamuisin olemme jo yhdessä liikenteessä, kun normaalit ihmiset vielä kääntävät sängyissään kylkeään. 

Vierailija kirjoitti:

Yritä laajentaa keskustelua koskemaan ns. lapsetonta aikaa ja vähän koputtele kepillä jäätä kaipaako/toivooko joku saman suuntaisia asioita.

Näin olen tehnytkin, totta kai. Ap

Vierailija kirjoitti:

Nyt on suru puserossa. Olen kelvannut seuraksi leikkipuistoon, perhekerhoihin, Hoploppiin yms lasten kanssa ja ilman lapsia vaatekutsuille. Mutta mitä nyt Facea katselee, niin en ole kelvannut seuraksi illanistujaisiin, teatteriin, laivalle enkä keikalle.

Kaipaisin aikuista seuraa, aikuista tekemistä ... Tällaisia ystäviä minulla ei ole ollenkaan, ja vuosi vuodelta olen tässä samassa pisteessä: sunnuntaiaamu, huomenna arki, ei mitään kerrottavaa viikonlopusta (koska ketään ei oikeasti kiinnosta mitä meidän perhe teki tai miten kävin yksin lenkillä).

Ja kyllä, olen ollut aloitteellinen ja kysynyt muita mukaani. Aina on jotakin muuta.

Tuttavan kanssa, jonka kanssa lapset ovat se yhteinen asia. Ne eivät oikeasti ole ystäviäsi, jotka viettävät aikaa vain toisen lapsiperheen kanssa ja lapsille suunnatuissa paikoissa.