Loppu vauva-jahkailulle?
Mä kerroinkin jo tuolla jossain toisessa keskustelussa omasta tilanteestani, eli siis olen liki 34v yrittäjänainen ja mies on vuotta vanhempi, nyt työttömänä tällä hetkellä. Minulla aivan hirveän kova vauvakuume, ja mies ei oikein sano juuta eikä jaata asiaan, ainoastaan sen, että haluaa lapsen vasta, kun talous on turvattu: Vakituinen työ hänellä, minun yrityksen lainat maksettu ( Vielä 3v tähteenä) jne. Olen koittanut sanoa, että ikää tulee ja mahikset laskee, hänellä kun on ehkä hieman hitaat siittiöt (ainakin edellisessä suhteessa ei ollut vauvaa koskaa tullut, vaikka olivat yrittäneet) ja ei minun vanheneminen ainakaan edesauta asiaa. Olen koittanut olla puhumatta asiasta, olen koittanut puhua asiasta ja vaikka mitä. Silti ollaan aina vaan siinä samassa jumissa. Ehkäisyä emme ole käyttäneet kohta vuoteen, mutta eipä mies ole mennytkään loppuun asti sinä aikana kuin ehkä kerran, keskeytettyä harrastaa ihan omana päätöksenään. Olen surullinen ja murheissani asian vuoksi, mutta en edes harkitse miehen jättämistä, vaikka teistäkin varmaan suurin osa sitä ehdottaisi. Tämä mies on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Muuten hän on aivan unelmieni mies, paitsi tuon lapsiasian kohdalta.. Olen ollut muissakin parisuhteissa ja aina miehet ovat käyttäytyneet minua kohtaan jotenkin ikävästi, ryypänneet, valehdelleet tai pettäneet. Siksi en tästä miehestä luovu, koska hän on ensimmäinen, joka kohtelee minua kunnolla.
Eilen illalla sitten päätin kertoa miehelleni mitä olin päivän aikana miettinyt: Täytän 35v reilun vuoden päästä. Ellei siihen mennessä ole vauvaa tulossa, tai ainakin yritystä kunnolla menossa, niin sitten olkoon. Lopetan koko haaveilun tästä asiasta ja aloitan ehkäisyn, ettei "vanhinkoakaan" pääse tapahtumaan. ( Ajattelin, että tällainen vahva päätös saisi häent ajattelemaan, mistä olen valmis luopumaan hänen vuokseen.. ) Hän vain tuumasi olevansa haaveiden murskaaja, ja ettei lasta todennäköisesti ala kuulumaan ennen tuota, ellei voiteta lotosta. Ja että hän voisi kyllä odottaa vielä jonkun 4vuotta, että oltais velattomia.. Ja siinä se! Ei siis mitään vaikutusta ollut tuollakaan asialla.
Mä en tässä elämässä ole paljoa pyytänyt, lasta olen aina toivonut ja nyt alkaa näyttämään, ettei se sitten toteudu koskaan. Tuntuu pahalta.
Kertokaa muut, miten te saitte vastahakoisen miehenne tajuamaan tilanteen? Vai pitääkö miehet oikeasti vaan jotenkin pakottaa lisääntymään? En haluaisi siihenkään kyllä lähteä ja hankalaahan se on niitä siemeniä väkisinkään ottaa :P
Kommentit (3)
Kiitos, kirjoitit ihanasti! :)
Mun sisaruksilla ja suurimmalla osalla ystävistä on perheet, osalla jopa lapsenlapsia jo.. ja kaikki vaan hekumoi aina niihin liittyvillä asioilla. On kamalan ulkopuolinen olo. Samoin, etten enää tykkää käydä mun lapsuudenkodissa, varsinkaan jos sisarukset perheineen ovat siellä. Ei sillä, että en heistä pitäisi, en vaan tykkää olla se ainoa, jolla ei ole jälkikasvua. Tuntuu niin pahalta se jotenkin.
Mä olen puhunut miehelleni juuri tästä katkeruuden pelosta, mutta toisaalta uskon, että osaan käsitellä senkin asian sitten, kun se on edessä.
Mies on kuitenkin se ykkösjuttu ainakin tällä hetkellä. Niinkuin kerroin, että tämä suhde on ainoa, jossa minua on kohdeltu kunnolla, niin en haluaisi tällaista haaskata kuitenkaan. Tuskin löydän mistään tätä parempaa miestä ja yksin en voi työni takia kuvitellakaan perhettä perustavani.
Ehkä vielä yritän jotenkin saada miehen tajuamaan, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, ei siihen tarvita lottovoittoa, että voi lapsen tähän maailmaan saattaa. Kun se tässä vaikuttaisi se suurin kynnys olevan, olihan hän entisessä suhteessaan voinut sentään yrittää vauvaa alulle, kun molemmat olivat olleet vakitöissä ja kaikki muutenkin mallillaan taloudellisesti. Se suhde kaatui sitten muihin ongelmiin aikanaan.
Välillä tuntuu, että olisi helpoin unohtaa vaan koko juttu samantien, ja keskittyä kaikkeen mitä voi tehdä kahden, mutta sitten ei tarvitse kuin avata uusin Pirkka-lehti ja tuntuu, että koko lehden sisältö on vaan perheellisiä varten..silloin taas se ulkopuolisuuden tunne ja suunnaton lapsen kaipuu valtaa mielen. Aivan älytöntä!
Mielelläni jaan koemuksia ja annan vinkkejä toisille :)
Mun sisarella on pieniä lapsia, mutta hän onkin mua monta vuotta vanhempi ja meillä on viel monta vuotta nuorempi pikkusisar jol ei myöskään vielä lapsia. Kotona me sit ollaan siskonlapsien kanssa ja on sellanen yhteenkuuluvuuden tunne kaikilla, oli lapsia tai ei :)
Ikävää, jos koet olosi ulkopuoliseksi. Mun mielestä silti lapset ei ole se ainoa syy, minkä vuoksi tekisit jotain tärkeää tai et olisit arvostettu ihminen. Nykypvnä onneks arvostusta saa tuhansista muista asioista ja olemalla vaan hyvä tyyppi kaikille. Eipä ne lapset sua määrittele. Ne vaan tuo omaan elämään sitä rikkautta, jota jaetaan sit muille samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.
Mä myös samalla ihailen ihmisiä, jotka uskaltaa olla erilaisia ja elää just niinkuin itsestä tuntuu.
Suosittelen muuten jättämään vauva-asiat hetkeksi tauolle. Siis ettet kysele mieheltäsi aiheesta hetkeen. Katso vaikka puolivuotta tai vuosi. Jos miehesi ei tee elettäkään aiheeseen nähden niin sit kuulostelet tässä kaikessa rauhassa omia fiiliksiä ja mikä asia sulle nousee lopulta tärkeimmäksi.
Se on jo hieno saavutus elämässä, et on sellainen kumppani jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Se on jo lahja ❤ mutta tottakai jos vauvakuume alkaa oikein riipaisemaan niin sit sun pitää vaan miettiä...
Miehesi on kuitenkin yhtälailla vastuussa teidän parisuhteessa ja että sinä voit hyvin. Jotenki olis hirveä ajatus et miehesi ei välittäis tippaakaan tuosta perheasiasta ja vuodet vierii ja sulla menee aika ohi ja jäät niistä kokemuksista paitsi. Kuitenki tosirakkaudessa molempien täytyy saada itselleen tärkeitä asioita täytettyä suhteessa, eikä jättää huomiotta isoja asioita.
Toivon sulle silmittömästi onnea ja et miehesi jotenkin alkais ajattelemaan tätä, kun et ottais vähään aikaan puheeksi. Jospa se itse alkais miettimään tulevaa ja perhettä, kun saa rauhan keskusteluilta siitä.
Moi!
Mulla oli reilu vuosi miehen "lämmittelyä" lapsiasialle. Tosin itse olen tänävuonna 30 ja mieheni 31. Uran luonut mies mulla.
Ollaan oltu n.2v 8kk yhdessä ja mulle tuli vika niitti odotteluun viime kesän lopulla. Sanoin jyrkästi et en pysty olemaan suhteessa, missä en pysty luottamaan siihen et toteutuuko omat haaveet perheestä, mikä on mulle pienestä asti ollu suuri haave ❤
joo meillä on muuten aivan täydellinen suhde et ei juurikaan riidellä ja puhutaan muutoin mistä vain ja meillä on hauskaa yhdessä. Molemmilla vaan erilaiset kokemukset ennen tapaamistamme.
Mieheni ollut monta vuotta sinkkuna ,joten sulattelua tää perhe-elämään ryhtyminen on vaatinut et ihan tauolla oli meidän suhde syksyllä, kun puntaroitiin tää asia.
Ei ollut muita vaihtoehtoja.
Tauolla olo herätti mieheni ja sai ymmärtämään,et kyllä hän haluaa mennä mun kanssa kohti tulevaa ja tajus et näin hyvää suhdetta ei missään nimessä halua heittää hukkaan. On valmis ja halukas perhe-elämään ja mun oli aluksi vaikea edes uskoa tätä.
Nyt meillä alkaa 2kk päästä yritys,kun ollaan reissattu ennen sitä.
Neuvoksi antaisin sulle et sulla on oikeesti aika kiire, mikäli lapsi on sulle elämässä ykköstavoite.
Jos se ei oo kaikkein tärkeintä saada, muutaman vuoden odotus ei tietty mahdollisuuksia poista sillä nainenhan voi tulla äidiksi vaikka hedelmöitysklinikalla. Itselleni yksin äidiksi tuleminen olisi ehdottomasti vaihtoehto, mikäli olisin sinkku 35+.
Äidinrakkauden kokemisen eteen tekee mitä vain.
Tiedän niin tunteen, kun suhde on muuten älyttömän toimiva mut lapsiasia takkuaa. Mä olin tosi ahdistunut sillon ja koin et iso osa puuttuu mun elämästä ja se oli äidiksi tulon mahdollisuus/varmistaminen,et tietää toisen kans tähtäävän samaan suuntaan eli perhearvot samat. Miehen ei tarvitse potea vauvakuumetta, ei munkaan mies pode. Riittää että on valmis siihen projektiin ja halukas olemaan just sun kanssa.
Jos mies on epävarma omasta tulevaisuudesta ja itsestään niin on kauheen vaikee olla vastuussa 3:sta henkilöstä. Vaatii tosiaan asenteenmuutosta ja katsella asioita ja elämää eri näkökulmista. Miehelläsi varmaan on nyt tällainen vaihe et tavallaan sysää perheajattelun toisaalle, eikä halua puhua siitä.
Monet miehet jämähtää tohon työ/oma vapaa-aika/miehisyys rooliin ja kokee perheen perustamisen oman vapauden menetyksenä. Jos on toimiva parisuhde niin noista tunteista pitäis puolison tukemana päästä eroon. Tulla se varmuus ja heittäytymisen halu kohti ihanaa tuntemattomaa.
Mieheni hyvä ystävä sai juuri vauvan,joka on helpottanut tätä perheajattelua.
Sinuna tosiaan miettisin tarkkaan asioita. Katuisitko, jos miehesi riistäisi mahdollisuutesi kokea äitiys ja esim. katkeruuden kautta johtais eroon joskus?
Vai pystyisitkö elämään sen asian kanssa et miehesi ei pakosti muutu siinä ajassa, millon sulla on vielä mahdollisuuksia saada lapsia?
Nää on todella vaikeita ja isoja kysymyksiä
mutta mää ite henkilökohtasesti nään äitiyden tärkeämpänä kuin olla miehen kans, joka ei pysty tarjoamaan sitä mikä mulle olis maailman tärkeintä ja joka ei sille olis tärkeintä myös.
Lopulta me itse tehdään päätökset elämässä ja kestetään seuraukset.
Onko sun monilla ystävillä jo perheet?
Mun vauvakuume vain kasvoi, mitä enemmän ystävät alko saamaan lapsia. Vahvistui se tunne,et ihan parasta ja kauneinta on äidin ja lapsen side ja vuorovaikutus toisiaan kohtaan. Jos tässä mullekki siunaantuis lähiaikoina pienokainen tuonne masuun, tiedän jo nyt et se tunne on jotain niin ihanaa ettei sanat riitä kertomaan. Voin vain pysähtyä siihen rakkauden tunteeseen ja odotteluun. Askel lähempänä kaikista kauneinta kokemusta.
Muista arvostaa itseäsi ja näyttää miehellesi et jos äitiys on sulle seuraava askel niin se kans on. Sulla on ikäsikin puolesta täysi oikeus puntaroida teidän parisuhde. Vaikka muuten asiat olis hyvin niin mä ite toitotin sillon itselleni et lapsen saaminen on kuitenkin aina se suurin mullistus elämässä, jota harva katuu. Jotenkin kuulostaa "silmille pissaamiselta" toi "joskus 4v päästä" et sä ite olisit silloin 39v. Eli ikä, jolloin kokeillaan "onnea" raskautumisessa. Biologisen ajan varastamiselta, näin kärkkästi sanoen.
Toivottavasti teet oikeita valintoja ja niinkuin sydän sanoo. Tsemppiä paljon. Ei ole helppoa...:(