Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa?
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Olen, useasti. Koska eläminen tekee liian kipeää ja on toisinaan houkutteleva ajatus, että voisin lopettaa sen kivun noin vain. Puoli tuntia, kun kävelisin järvelle sulaan kohtaan, ja kaikki olisi hetkessä ohi.
Mikä tekee liian kipeää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä vaikka on ollut joskus vastoinkäymisiäkin.
Olen. Monesti. Kerran havahduin siihen että olen ainakin vuoden ajan joka ikinen, joka ainoa ikinen aamu herätessäni, ensimmäisenä miettinyt/haaveillut, että voisin nousta tästä sängystä suoraan pujottamaan pääni hirttosilmukkaan.
Olen hyvin paljon ajatellut että mieluummin olisin kuollut tai jäänyt kokonaan syntymättä.
Ainoa syy kitua täällä, on se ettei perheelle tule paha mieli.
Eniten elämässä ahdistaa muut ihmiset. Oikeastaan he ovat ainoa mikä maailmassa ahdistaa.
Rakastan eläimiä ja kaunista luontoa.
Ihmisten ääretön tyhmyys, julmuus, ahneus, itsekkyys ja suoranainen pahuus, tekevät olon toivottomaksi.
En pidä itseänikään minään hyvänä olentona.
Olen syönyt kymmeniä lääkkeitä ja jutellut ammattilaisten kanssa satoja tunteja.
En ole mikään laiska tai sellainen etten yrittäisi parastani.
Olen lenkkeillyt, tsempannut ja väkisin yrittänyt parantua.
En jaksa enkä siedä enää yhtään paranemis ehdotusta tai kehotusta piristyä.
Olen tietyllä tavalla hyväksynyt sen etten koskaan parane.
Nykyään uusinta uutta masennuksessani on se että minulle on tullut väkivaltaisia ja vihaa täynnä olevia ajatuksia. En usko että toteuttaisin mitään väkivaltaista mielikuvaani, koska käytäntö on vähän eriasia kuin pari minuuttia kestävä mielikuva jonkun ihmisen naaman patteriin hakkaamisesta siten että nenä murtuu, verta roiskuu ja silmät muurautuvat umpeen.
Oikeastaan koen että on ihan normaalia ja tervettä tuntea myös vihaa.
Olen miettinyt, josko kymmeniä vuosia kestänyt masennukseni voisi johtua niistä doktriineista, joiden mukaan surua ja vihaa ei saa tuntea, tai etenkään näyttää millään tavoin.
Olen harkinnut koska en nähnyt tulevaisuudessa mitään muuta kuin tuskaa, yksinäisyyttä, koko elämä köyhyyttä toimeentulotuella, ikinä ei olisi varaa hyvään ruokaan, ei voisi matkustaa ja tehdä lähestulkoon mitään, elämä jossa joka päivä on samanlainen eikä mitään sisältöä. Lisäksi minulla oli psykoottisia harhoja tuolloin. En luottanut mihinkään hoitohenkilökuntaan enkä voinut hakea mistään apua (niin siis ajattelin päässäni tuolloin). Olin todella lähellä jo itse tekoa, mutta en halunnut että kumppanini joutuisi löytämään ruumiini kotoamme, tai joku vieras ihminen metsässä.
Kyllä, kun oli pahin vaihe 3:n alle kolmevuotiaan kanssa (kaksoset + 1). Järjentasolla pysyin tasapainossa, mutta muistan erityisesti autolla ajaessani miettineeni, että ymmärrän heitä jotka ajavat autolla kalliota päin ja vievät lapset mukanaan. Univelka pelkästään oli karmea. Nyt tämä ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja aivan vieraalta, lapset 3x2 ja 5.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen harkinnut koska en nähnyt tulevaisuudessa mitään muuta kuin tuskaa, yksinäisyyttä, koko elämä köyhyyttä toimeentulotuella, ikinä ei olisi varaa hyvään ruokaan, ei voisi matkustaa ja tehdä lähestulkoon mitään, elämä jossa joka päivä on samanlainen eikä mitään sisältöä. Lisäksi minulla oli psykoottisia harhoja tuolloin. En luottanut mihinkään hoitohenkilökuntaan enkä voinut hakea mistään apua (niin siis ajattelin päässäni tuolloin). Olin todella lähellä jo itse tekoa, mutta en halunnut että kumppanini joutuisi löytämään ruumiini kotoamme, tai joku vieras ihminen metsässä.
Ei ne olleet harhoja, vaan olit valaistunut ja nähnyt totuuden.
ap
Jatkuvasti. Tuntuu, etten ole onnistunut elämässäni yhtään missään eikä tulevaisuudellakaan ole mitään parempaa tarjottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kun oli pahin vaihe 3:n alle kolmevuotiaan kanssa (kaksoset + 1). Järjentasolla pysyin tasapainossa, mutta muistan erityisesti autolla ajaessani miettineeni, että ymmärrän heitä jotka ajavat autolla kalliota päin ja vievät lapset mukanaan. Univelka pelkästään oli karmea. Nyt tämä ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja aivan vieraalta, lapset 3x2 ja 5.
Mikä se lasten mukana viemisen idea on? Pelastaa lapset? Lapset eivät pärjää ilman äitiä?
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvasti. Tuntuu, etten ole onnistunut elämässäni yhtään missään eikä tulevaisuudellakaan ole mitään parempaa tarjottavaa.
Minkälaisia onnistumisia kaipaisit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen, useasti. Koska eläminen tekee liian kipeää ja on toisinaan houkutteleva ajatus, että voisin lopettaa sen kivun noin vain. Puoli tuntia, kun kävelisin järvelle sulaan kohtaan, ja kaikki olisi hetkessä ohi.
Mikä tekee liian kipeää?
Oma kelvottomuus vaimona ja tyttärenä. Järjetön ihastuminen mieheen, jota en näe enää koskaan. Lukemattomat pienet typerät asiat, joita olen tehnyt ja joita en pysty unohtamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kun oli pahin vaihe 3:n alle kolmevuotiaan kanssa (kaksoset + 1). Järjentasolla pysyin tasapainossa, mutta muistan erityisesti autolla ajaessani miettineeni, että ymmärrän heitä jotka ajavat autolla kalliota päin ja vievät lapset mukanaan. Univelka pelkästään oli karmea. Nyt tämä ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja aivan vieraalta, lapset 3x2 ja 5.
Mikä se lasten mukana viemisen idea on? Pelastaa lapset? Lapset eivät pärjää ilman äitiä?
Koitan tavoittaa nuo parin vuoden takaiset ohikiitävät mielenliikkeet vaikkakin se on vaikeaa ja niin järjenvastaista. Kyllä se taisi omalla kohdallani olla juuri se ajatus että mietin miten lapset pärjäisivät ilman äitiä. Tiedän! Aivan mielipuolinen ajatus, mutta mieli voi olla äärimmilleen viritettynä särkynyt. En ole koskaan puhunut asiasta kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt. Veljeni teki itsemurhan, ja koin että en jaksa elää tuskan kanssa. Mutta minua esti se ajatus, että vanhempani ja sukulaiset eivät kestäisi kahden perheenjäsenen itsemurhaa. Heitä ajattelemalla pääsin pahimman yli, ja myöhemmin opin nauttimaan elämästä.
Tuntuu ihan utopistiselta ja käsittämättömän mahdottomalta kuvitella millaista sellaisen ihmisen elämä on joka ei halua kuolla. Kuinka uskomattoman helppoa on ihmisellä joka ei ole vaikeasti masentunut.
En voi mitenkään eläytyä terveen ja onnistuneen ihmisen mielen liikkeisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yläasteella koulukiusattuna. Vanhempien surun ajattelu esti, onneksi. Kiusaaminen ei ollut fyysistą, vaan saman luokan tyttöjen toimesta tapahtuvaa haukkumista ja eristämistä koska olin outo: luin vääriä kirjoja, en kuunnellut oikeanlaista musiikkia, olin liian hyvä koulussa ja kiinnostunut vääristä asioista (biologia) jne. Kirjoitin ahdistustani ja suuttumustani pois, ja pikkuhiljaa päädyin halveksimaan kiusaajiani. Ei se kiusaamista lopettanut, mutta ainakaan se ei enää samalla tavalla satuttanut.
Kyllä päivittäin melkein. Jos ois vaan sellainen nappula mistä painaa ja päättää elämä ja vaan hävitä, oisin tehnyt sen jo monta vuotta sitten.
Joskus kun luen, että joku on kuollut liikenneonnetomuudessa tms, toivon että se olisin ollut minä.
Olen miettinyt ajoittain koko elämäni ajan. Nykyään olen niin pohjattoman väsynyt ja sairastelen paljon, että nautintoa saan lähinnä nukkumisesta. Autolla ajaessa mielessä välähtää usein itse aiheutetun kolarin mahdollisuus, se on ehkä tyypillisin ajatukseni ollut aina. Lääkitys on kyllä ja terapiassa ym. olen juossut aikoinaan parikin vuotta. Jotenkin olen pysyvästi ahdistuneen masentunut, työelämässä kyllä, harrastuksia olisi, jos vaan jaksaisin osallistua. Juuri nyt huonompi kausi menossa ja pitää todellakin pinnistellä uskoakseni parempaan tulevaisuuteen.
Olen 16-vuotiaana, kun olin niin yksin. Minulla ei ollut ketään. Enpä olisi silloin uskonut, että näin vanhanas olen lähes onnellinen ja ympärilläni on paljon rakkaita ihmisiä.
En ole koskaan ajatellut tappavani itseni, mutta olen toivonut, että kuolisin. Esim. hississä toivonut sen putoavan tms.
Olen yrittänytkin. Se oli nuorena ja lääkäri laittoi nuoruuden ja jonkinlaisen huomion hakemisen piikkiin. Varmaan sitten niin...
Nyt vanhempana olen vain joskus toivonut, etten aamulla heräisikään.
Olen, useasti. Koska eläminen tekee liian kipeää ja on toisinaan houkutteleva ajatus, että voisin lopettaa sen kivun noin vain. Puoli tuntia, kun kävelisin järvelle sulaan kohtaan, ja kaikki olisi hetkessä ohi.