Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa?

Vähän sivusta, mutta välillä sitä tajuaa olevansa ihan outo, kun ei jaksa mitään. Monet käy tietty töissä, harrastaa paljon, on ystäviä, sukulaisia, kesämökit, lomareissut, lapsia, yhdistysjuttuja, aikuisopintoja jne jne. Itse raahautuu töihin, käy kirjastossa ja lopun aikaa silittää kissaa :) Vapaapäivänä ehkä jaksaa käydä kävelyllä ja saunassa, hurjana hetkenä ottaa ehkä siihen yhden siiderin! Niin ja olen 37 vuotta, en 73! Kroonisesti masentunut kyllä.

On tullut mietittyä. Mutta sitten en näkisi, mitäseuraavaksi tapahtuu.

Minua tukahduttaa arki. Ilta työpäivän jälkeen on liian lyhyt. Työ on enimmäkenn tylsää, mutta pakollista. Työpäivän jälkeen ehtii vähän levätä ja syödä, selata postin. Sitten nukkumaan ja taas aikaisin ylös kesken unien, hitta ehtii töihin. Viikonloppu on toipumista työviikosta.

Pahinta oli, kun lapsi oli pieni ja hänet oli pakko viedä hoitoon, jotta itse pääsi töihin. Koti on kerrostalossa, jossa kuuluvat naapurien äänet, lasten itku ja huuto, koiran ulvonta ja haukku. En viihdy, mutta muu perhe viihtyy. Mitä voin tehdä? Ei kai perhettä hajoteta, vaikka oltaisiin eri mieltä parhaasta asumismuodosta?

Joskus olen ollut niin väsynyt, että olen ajatellut, kunpa saisi vain nukkua ja ettei tarvitsisi nousta. Pääsisi eroon kaikesta, joka ärsyttää ja jurppii.

Neloselle,

minä olen pienimuotoisesti käynyt läpi nuo samat.

Joka päivä eka ajatus herätessä oli se kauhein mahdollinen ajatus.

Minulla on tuohon syynä eräs tapahtuma aikuisena, se traumatisoi.

Alussa olin lamassa.

Kului aikaa ja aloin tuntea vihaa.

Lähdin purkamaan vihaani esineisiin, seiniin ym.

Tiesin, että olisi pitänyt ammattilaisen puoleen kääntyä.

Menin tuolla "omalla" aggressiolla vaan ja yritin ilmaista vihaa.

Tätä kesti 3-4 vuotta.

.

Nyt olen onnellinen ja nautin jokaisesta päivästä.

Hiukan on oireita vielä ja ehkä menen (taide?)terapiaan esimerkiksi.

Seuraukset tapahtumasta ovat kai loppuikäni näkyvissä, mutta pääsin vihdoin yli katkeruudesta.

Vihasta en haluakaan päästä, sillä sen avulla parannuin.

Viimeksi eilen. Pitkäaikainen masennus ja olen sosiaalisesti hyvin estynyt. En varmaan koskaan pääse yli menneisyydessä tapahtuneista traumoistani, sillä edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen ne rajoittaa todella paljon joka ikistä päivää. Täällä olen edelleen, jottei perheen tarvitsisi kokea surua.

Harkinnut olen monesti, yrittänyt kolmesti. Ensimmäisen kerran teininä aspiriinillä, söin laatallisen, sain vain mahani kipeäksi, ja äiti ihmetteli kuka meillä syö kaikki asperiinit. Sitten pari kertaa synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa lääkkeillä. Sain itseni tajuttomaksi, henki ei lähtenyt. Mistä nyt 10 vuoden jälkeen olen pelkästään tyytyväinen.

Aina silloin tällöin käy mielessä, mutta olen vielä aika kaukana siitä, että ryhtyisin tuumasta toimeen. 

Syynä on yksinkertaisesti se, että en halua elää. En keksi tästä elämästä juuri mitään asioita, joista olisin kiinnostunut tai todella nauttisin. Mutta kuluu se aika tässä kuolemaa odotellessa, olisi vielä kurjempaa jos itsemurhayritykseni menisi pieleen ja vammautuisin tms. 

Vierailija kirjoitti:

Olen. Monesti. Kerran havahduin siihen että olen ainakin vuoden ajan joka ikinen, joka ainoa ikinen aamu herätessäni, ensimmäisenä miettinyt/haaveillut, että voisin nousta tästä sängystä suoraan pujottamaan pääni hirttosilmukkaan.

Olen hyvin paljon ajatellut että mieluummin olisin kuollut tai jäänyt kokonaan syntymättä.

Ainoa syy kitua täällä, on se ettei perheelle tule paha mieli.

Eniten elämässä ahdistaa muut ihmiset. Oikeastaan he ovat ainoa mikä maailmassa ahdistaa.

Rakastan eläimiä ja kaunista luontoa.

Ihmisten ääretön tyhmyys, julmuus, ahneus, itsekkyys ja suoranainen pahuus, tekevät olon toivottomaksi.

En pidä itseänikään minään hyvänä olentona.

Olen syönyt kymmeniä lääkkeitä ja jutellut ammattilaisten kanssa satoja tunteja.

En ole mikään laiska tai sellainen etten yrittäisi parastani.

Olen lenkkeillyt, tsempannut ja väkisin yrittänyt parantua.

En jaksa enkä siedä enää yhtään paranemis ehdotusta tai kehotusta piristyä.

Olen tietyllä tavalla hyväksynyt sen etten koskaan parane.

Nykyään uusinta uutta masennuksessani on se että minulle on tullut väkivaltaisia ja vihaa täynnä olevia ajatuksia. En usko että toteuttaisin mitään väkivaltaista mielikuvaani, koska käytäntö on vähän eriasia kuin pari minuuttia kestävä mielikuva jonkun ihmisen naaman patteriin hakkaamisesta siten että nenä murtuu, verta roiskuu ja silmät muurautuvat umpeen.

Oikeastaan koen että on ihan normaalia ja tervettä tuntea myös vihaa.

Olen miettinyt, josko kymmeniä vuosia kestänyt masennukseni voisi johtua niistä doktriineista, joiden mukaan surua ja vihaa ei saa tuntea, tai etenkään näyttää millään tavoin.

Olet kuin minä. En pysty hyväksymään sitä miten pahoja ilkeitä idiootteja suuri osa ihmisistä on. Kaikki terapiat ym. on ihan turhaa jappasemista kun ne ei muuta tosiasioita mitenkään. Idioluutio aiheuttaa toivottomuutta.

Mä oon oikeastaan jo päättänyt että lähden joskus lähitulevaisuudessa. Multa loppuu kohta työt ja mitään muuta ei ole, ei perhettä ei parisuhdettakaan. Opiskelen mutta en voi traumojen takia tehdä koskaan mitään työtä. Tietysti voisin kuluttaa rahat vaikka matkusteluun ennen loppua mutta en tiedä jaksanko.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon oikeastaan jo päättänyt että lähden joskus lähitulevaisuudessa. Multa loppuu kohta työt ja mitään muuta ei ole, ei perhettä ei parisuhdettakaan. Opiskelen mutta en voi traumojen takia tehdä koskaan mitään työtä. Tietysti voisin kuluttaa rahat vaikka matkusteluun ennen loppua mutta en tiedä jaksanko.

Jos päädyt tähän ratkaisuun, niin voitko lähettää rahasi mulle?

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ajoittain koko elämäni ajan. Nykyään olen niin pohjattoman väsynyt ja sairastelen paljon, että nautintoa saan lähinnä nukkumisesta. Autolla ajaessa mielessä välähtää usein itse aiheutetun kolarin mahdollisuus, se on ehkä tyypillisin ajatukseni ollut aina. Lääkitys on kyllä ja terapiassa ym. olen juossut aikoinaan parikin vuotta. Jotenkin olen pysyvästi ahdistuneen masentunut, työelämässä kyllä, harrastuksia olisi, jos vaan jaksaisin osallistua. Juuri nyt huonompi kausi menossa ja pitää todellakin pinnistellä uskoakseni parempaan tulevaisuuteen.

Joskus kun kävin töissä, niin kaikkein väsyneemmillään minäkin ajattelin kotiin mennessä autolla, että kun törmäisi vain rekkaa päin, niin väsymys lakkaisi siihen.

ap

Oletteko tehneet mitään valmisteluja?

ap

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi eilen. Pitkäaikainen masennus ja olen sosiaalisesti hyvin estynyt. En varmaan koskaan pääse yli menneisyydessä tapahtuneista traumoistani, sillä edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen ne rajoittaa todella paljon joka ikistä päivää. Täällä olen edelleen, jottei perheen tarvitsisi kokea surua.

Ei niistä kannata yli yrittää päästä, ne ovat todellisia asioita joita sinulle on tapahtunut.

Tänäänkin olen miettinyt. Odotan varmaan jos tulisi vielä pakkasia ja sitten metsään rauhoittavien kanssa.

Yläasteella mietin asiaa kiusaamisen ja ahdistuksen silloisen ihastuksen epäonnistuneen itsemurhayrityksen vuoksi. Toinen ajankohta jolloin mietin vakavasti oli ammattilukion toisena vuonna. Olin vain niin väsynyt, kun minua revittiin joka suuntaan, enkä kyennyt nukkumaan kunnolla. Kirjoittaminen auttoi kanavoimaan pahimman vihan ja ahdistuksen paperille sen sijaan että olisin hypännyt junan eteen niin kuin silloin mietin.

Vierailija kirjoitti:

Tänäänkin olen miettinyt. Odotan varmaan jos tulisi vielä pakkasia ja sitten metsään rauhoittavien kanssa.

Rauhoittavat + avanto + yliannostus. Mitähän tuohon koktailiin vielä lisäisi. Joku myrkky?

Tällaisia olen pohtinut.

ap

en ole vain harkinnut vaan olen yrittänyt

Teininä, kun olin masentunut. Olin yksinäinen ilman kavereita, huono itsetunto, huono ilmapiiri kotona, sos. tilanteiden pelko.. Enää aikuisiällä ei tee mieli kuolla, vaikka on kyllä todella rankkaa välillä. Ajattelee vain, että asiat muuttuu kyllä paremmaksi..

Olen viimeaikoina vakaasti harkinnut. Ainoa mikä pitää mua täällä on läheiset, en haluaisi aiheuttaa heille tuskaa. Masennuksen myötä elämä on kaikilta osin lakannut kiinnostamasta, en saa iloa mistään, en jaksa muita ihmisiä jne. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa mutta on vahva tunne siitä ettei mua kukaan tai mikään voi pelastaa. Ehkä joskus kun nään että sisaruksillani menee elämässään niin hyvin että oma kuolemani ei heitä musertaisi niin saatan hirttäytyä kotonani tai mennä tosiaan rauhoittavia nautittuani talvipakkasella lumihankeen makaamaan niinkuin joku muukin oli ylempänä pohtinut. Koen, ettei elämässä tavallaan ole loppujen lopuksi mitään järkeä.