Perheenäidin ahdistus

Meillä on yksi ihana lapsi. Joka taholta piinaksi asti udellaan koska tulee toinen. Vaan kun ei tule. Elämä näin on erittäin hyvä. Tämä ei ehkä ap:ta nyt auta, mutta edes jotain toista. Älkää oikeasti ihmiset tehkä lapsia yli voimavarojenne. Ei ole mikään pakko tehdä niitä 2 vuoden välein monta putkeen,johan se on hurja rasite kehollekin. Järkeä käyttöön kun perhettä suunnittelette. Näitä päätöksiä ei voi yksin tunteella tehdä.

Kuulostaa lievältä masennukselta. Varmaankin hyvä että irtauduit Fb:stä, olisi kuitenkin hyvä että näkisit ihmisiä enemmän elävässä elämässä. Ja liikunta kuulostaa hyvältä, se on masennuksen vastavoima. Ylen sivuilla on tällä viikolla masennustesti, kannattaa tehdä se niin saa vähän osviittaa siitä onko kyse siitä vai jostain muusta.

Jos tuo oksennustaudin pelko on kovin voimakas, se voi olla myös pakko-oireen tyyppinen oire. Lasten saaminen käynnistää pakko-oireita monille naisille. Ja nekin ovat varsin yleisiä eikä kyse ole mistään häiriöstä jos ei ole muita vastaavia oireita.

Ai lapsi voi käynnistää pakko-oireita? Mielenkiintoista. Itselläni toinen lapsi käynnisti sellaisen pakko-oireen että mieheni pitäisi haluta joka päivä panna minua tai ajattelen olevani ruma.

Kerro ihmeessä neuvolassa miltä susta tuntuu. Kuten itsekin sanoit, jo pelkkä kertominen voi tehdä hyvää.

Kiva, että heti ensimmäinen kommentti oli tuo "älkää tehkö lapsia". Lapsemme ovat ihan toivottuja, ja olemme ne tehneet, koska tajuamme kyllä, että joskus on raskasta. Että tekisikö ensimmäisen lapsen, koska kuvittelee, että ei koskaan ole raskasta, ja jättää sitten seuraavan tekemättä, koska joskus joutuu valvomaan? Tässä ei ole minulla kyse siitä etten jaksaisi lapsiani hoitaa. Vaan siitä, että minulla on näitä järjettömiä pelkoja ja ihan turhia huolia. En siis valita että olen väsynyt lasteni takia. Ikävää, että äitien väsymys ja ahdistus kuitataan AINA sillä, että miksi teit lapsia? Minulla on ollut ahdistusta jo ennen lapsia, joten tämä ei johdu heistä. Jos minulla ei olisi yhtään lasta, melko varmasti olisi ahdistusta jossain muodossa. Rakastan lapsiani, enkä ikinä ole ajatellut, että he aiheuttavat ahdistukseni.

Kiitos toiselle kommentoijalle, joka oli asiallinen. -ap

niin, ja neljättä lasta ei kuitenkaan tule, vaikka kolme halusimmekin. -ap

Mä pelkään myös että meille tulee oksennustauti. Se olisi meilläkin ihan katastrofi, joten ymmärrän sua ap ihan hyvin. Muuten sanoisin että anna ajan kulua ja anna itsellesi armoa. Pienten lasten äiti on tiukilla, joten kaikenlaisia ajatuksia tulee ja menee. Näin on ollut ainakin omalla kohdallani.

Meillä on neljä alle kouluikäistä lasta. Olemne sairastelleet koko syksyn niin että kaikki ovat vuorollaan kipeänä ja sitten on pari viikkoa kun kaikki ovat terveenä samaan aikaan. Ja kohta rumba alkaa taas. Nyt parasta aikaa yksi lapsi on nuhainen ja yskii.

Pelkään nykyisin kokoajan milloin joku sairastuu. Pelkään yskää ja nuhaa. Jännitän myös että kohta iskee influenssa tai se kauhea noro virus.

En oikein osaa nauttia elämästä kun jännitän vaan seuraavaa sairauskierrettä.

Ymmärrän, itse pelkään flunssaa vaikka on vain yksi lapsi, mutta tällä lapsella on infektioastma niin saa aina pelätä vaikuttaako lääkkeet ajoissa vai tuleeko päivystysreissu hengenahdistuksineen. :(

Minusta tuo kuulostaa jonkinlaiselta ahdistuneisuushäiriöltä. Tässä yksi linkki

http://masennusinfo.fi/ahdistuneisuushairiot/yleistynyt-ahdistuneisuush…

Kyllä sinulla on oikeus niihin tuntemuksiin, mutta hae apua itsellesi viimeistään siinä vaiheessa, jos alat pelätä itseäsi eli tekeväsi pienille jotain pahaa.

Oletko kertonut olostasi neuvolassa? Kannattaisi tutkia ainakin kilpirauhasarvot, sillä niiden heittely voi selittää monta ikävää vaivaa.

Miksi juuri sinun pitäisi pystyä kaikkea kontrolloimaan? Eihän kukaan muukaan pysty.Toiset luottavat tähtiin, jotkut kohtaloon, eräät jumalaan, mutta joka tapauksessa me kaikki - sinäkin - ymmärrämme, että kaikki on jossakin "korkeammassa kädessä", ulkopuoliset tekijät vaikuttavat.

Oletko aina halunnut olla täydellinen: koulussa kympin tyttö, kaunis, hoikka ja onnellinen. Nyt tätä kaikkea uhkaavat oksentavat, ripuloivat ja raivoavat lapset.

En ala diagnosoida kun en ole sinua nähnyt, ei ole pätevyyttä eikä avauksesi riitä siihen. 

Kiinnitin huomiota siihen, että lapsillanne on aika pienet ikäerot etkä halua olla yhdessä aikuisten kanssa. Ihan konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että olet ollut vuosia kodin seinien sisäpuolella, lapsia seuraillen. Mainitset miehesi vain ohimennen (että on vuorotyössä).

Antoiko raskaana oleminen sinulle tunteen kontrollista: kun lapsi kasvoi sisälläsi sinulla oli selkeä tehtävä? Se oli biologinen eikä varsinaisesti haastanut sinua mihinkään. Sitten lapsi syntyy, on elävä oma ihmisensä ja saa kilareita, on potentiaalinen mahatautipotilas. Arvaamaton. 

Olet yksinäinen. Toivon, että pääset jotenkin yhteyteen vaikka nyt ensin miehesi kanssa. Mahataudeista selviää, kilarit menevät ohi, unettomuus riivaa, mutta sekin menee ohi. Aikuisten kanssa saisit mittakaavaa sinua pelottaville asioille ja huomaisit, että ne ovat ihan vain elämää eikä sinun pelkosi vaikuta niihin ollenkaan. Panikoimisesi ruokkii itse itseään ja kuormittaa sinua. Voit itse valita millaista elämää haluat elää, et ole mikään lastu lainehilla tai ajopuu. 

Ellet halua olla aikuisten kanssa, niin mene kirjastoon ja lainaa hyvää kirjallisuutta. Vaikka nyt esim. Jane Austenin romaanien naisista saisit hyviä "kavereita" ja mittakaavaa. He elävät aivan eri elämää kuin sinä ja heitä seuraamalla opit ehkä näkemään oman arkesi reunojen yläpuolelle. 

Kaikkea hyvää ja rauhallista mieltä :) 

Tutulta kuulostaa ap:n tuntemukset. Meillä lapset 4,5v ja 7kk. Itselläni oli teinivuosina masennusta ja pelkään että se on iskemässä uudestaan pitkän tauon jälkeen. Vauva on muuten ihana, helppo ja leppoisa, mutta nukkuu yöt kovin huonosti ja vastuu vauvasta kokonaisuudessaan tuntuu kaatuvan kokonaan mulle. Mies ei ollut kovin myötämielinen toiseen lapseen, on kyllä esikoisellemme mitä suurenmoisin isä.

Tosi usein huomaan olevani itkun partaalla ja ystäviin ei huvita pitää yhteyttä. Ei vaan jaksa ja toisaalta ei huvita kuunnella neuvoja, kuinka pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota, jotta tilanne ratkeaisi. Toisaalta taas olo on välillä tosi yksinäinen.

Voimaa tähän hetkeen saan katsomalla lasten yhdessä oloa. Esikoinen tykkää pikkuveljestään tosi paljon ja tiedän kuinka paljon hyvä sisarussuhde voi elämässä antaa. Lisäksi yritän ajatella, että vauvavuosi vaan on rankkaa, kesään asti mennään automaatiolla ja jos sen jälkeen tulee vielä pahoja oloja, niin sitten kai täytyy apua hakea.

Tulipa sekavaa tekstiä. Aattelin kans, että pitäis purkaa ajatuksia kirjoittamalla, mutta puhelimella kirjoittamalla ei oikein onnistu. Tsemppiä ap:lle kuitenkin!

Auttaisiko, jos miettisitte, että mitä sitten jos se mahatauti tulee? Kukaan ei varmaankaan kuole siihen. Se jyllää aikansa ja sitten se poistuu. Jos tarttee lääkäriä, niin sitten lääkäriin mennään. Eli tavallaan muuttaa asennetta. Tietysti vaikeaa, jos ahdistaa.

Mulla jo kouluikäiset lapset ja muistan, että alkuun panikoin pienestäkin flunssasta. Sitten mulla puhkesi suolistosairaus ja vatsatauti on "kauhein" tauti mulle, koska suolistosairaus voi aktivoitua ja mä voin ripuloida muutaman kuukauden putkeen. Nyt mä ajattelen, että jos sattuu niin huono tuuri, että vatsatauti iskee, niin sille ei vaan mitään voi ja sen mukaan eletään.

Pitää vaan yrittää olla murehtimatta etukäteen.

Kiitos kommentoijille. Hyviä ajatuksia, ja huomaan, että monella muullakin on samanlaisia pelkoja.

Tuo kontrolloinnin tarve on hieman kumma juttu minulla, koska en ole koskaan ollut kympin tyttö, tai muutenkaan täydellinen. Haluaisin kyllä olla kaunis ja superhoikka ja että kotini olisi ihan tahraton. Mutta kun ei ole, ihan keskivertoa varmaankin.

Olen tehnyt töitä tässä kotoa käsin lasten ollessa siis kotihoidossa. Ihan varma asia on, että jos minulla ei olisi ollut mitään muuta ajateltavaa, niin pää ei olisi kestänyt. Onneksi siis on ollut töitä jotta saa muuta mietittävää.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on tuttu, se minulla on diagnosoitu jo kymmenen vuotta sitten. Ahdistusajat tulevat ja menevät. Lääkehoitoja ja keskusteluakin olen kokeillut pariin otteeseen, mutta enää minua ei kiinnosta, koska lopullista apua ei tule. Aina ahdistus näyttää palaavan uudelleen. Lisäksi en edes halua mihinkään keskusteluun, sillä se on taas "minun omaa aikaa", eli mies joutuu olemaan lasten kanssa. Hän kyllä hoitaa lapsia kun käyn treenaamassa, mutta rivien välistä luen, että mieluummin ei. Jos en olisi niin itsepäinen, niin en varmaan kävisi koskaan treenaamassa ja hoitaisin lapset ihan yksin.

Heips bro. Vanhemmuus on äärimmäisen raskasta, eikä pelkästään niistä syistä, jotka näkyvät ulospäin (valvominen, lasten kiukku, melu). Rankkaa on se, että lasten myötä ymmärtää elämän kontrolloimattomuuden ja joutuu myös elämään omaa menneisyyttään uudestaan lasten kasvua seuratessaan. Ihan mitä tahansa voi tulla vastaan, ja kun on monta lasta, on todennäköistäkin, että pahoja asioita sattuu aina jollekulle. Se on kuin sattuisi itselle. Lasten hyvinvointi on omaakin hyvää oloa mutta valitettavasti se pätee myös päinvastoin. Mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä enemmän he ovat omillaan ja sitä avuttomammaksi itsensä tuntee. On pakko päästää heistä irti ja ymmärtää, ettei voi elää heidän elämäänsä eikä puhaltaa heidän pipejään pois.

Niinhän se menee aikuisellakin. Ei voi valita kokemuksia, joita elämä heittää eteen. Pitää yrittää sopeutua ja olla valmis kasvamaan joka hetki, eikä voi jättää omia kipuja toisten kannettavaksi, vaikka he tukena olisivatkin.

Konkreettisia ahdistuksenlievittämiskeinoja itselläni ovat liikunta ja ystävien tapaaminen. Vaikka et kokisi saavasi mitään muilta ihmisiltä, he kuitenkin tuovat näköaloja ja toimivat peileinä. Nettikeskustelijat eivät korvaa todellisia ihmissuhteita, koska heiltä et saa lämpöä ja välittämistä. Pidä silmät auki, sillä elämä voi tuoda joka vaiheessa uusia ihmisiä lähellesi, jos olet avoin uusille ihmissuhteille. Yritä välttää tuomitsevuutta ja muistaa, että ihan jokaisella on omat vaikeutensa elämässä. Siksi muut toimivat irrationaalisesti, oudosti ja rasittavasti. Sitä pitää sietää, jos meinaa olla ihmisten kanssa. Sitä pitää sietää myös itseltään.

Yksi asiantuntija sanoi kerran, että ahdistus on turvattomuutta. Kun minua ahdistaa, mietin, mitä pelkään juuri tällä hetkellä. Yritän nimetä pelonaiheet konkreettisiksi. Niin niitä on helpompi käsitellä kuin epämääräistä mössötunnetta,  jota ahdistus on.

Toinen asiantuntija sanoi, että ahdistuvat ihmiset ovat herkkiä. Vaikka he kokevat voimakkaasti synkät hetket, he myös näkevät ympärillään paljon sellaista iloa, jota tasaisemmat ihmiset eivät.  Syvästi tunteminen tekee elämän paitsi rankaksi, myös rikkaammaksi.