Lue keskustelun säännöt.
Narkkareiden vanhemmat - millaista arki on? Miten jaksatte, kun huoli miten toinen pärjää?
04.02.2016 |
Kertokaas. Voimat lopussa :( oma lapsi jo aikuinen, asuu omillaan.
Kommentit (76)
Yritän sitä aina sanoa, että olen tukena sitten kun haluaa apua lopettamiseen. Muuten eletään, tai ainakin yritetään, ihan normaalia elämää. Huumelapsi on siinä mukana enemmän tai vähemmän. Joskus on poissa viikkojakin, asuu kyllä omillaan kun on aikuinen mutta ei sitä saa millään kiinni.
Pelottaa ja jännittää tosin aina missä kunnossa millonkin on. Mielialan vaihtelut huumeiden käyttäjällä on tosi rajuja :/ onneks ei meiltä rahaa ole vaatinut. Ruokaa vien, rahaa en anna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiinnostaa asia myös, koska pelkään että joskus olen tuossa tilanteessa.
Miten tyttöni riehuu, kun poliisit olet joutunut soittamaan? Onko varastanut kotoa?
Lapseni kuoli huumeisiin. Elämä ennen sitä oli kovin vaikeaa ja elämä sen jälkeen vielä vaikeampaa.
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa asia myös, koska pelkään että joskus olen tuossa tilanteessa.
Miten tyttöni riehuu, kun poliisit olet joutunut soittamaan? Onko varastanut kotoa?
Miksi pelkäät etukäteen?
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kuoli huumeisiin. Elämä ennen sitä oli kovin vaikeaa ja elämä sen jälkeen vielä vaikeampaa.
Tämä. Itse tosin en ollut huumeisiin kuolleen lapsen äiti, vaan sisko. Mutta seurasin vierestä vanhempieni tuskaa, kärsimystä, pelkoa ja surua kymmenisen vuotta, ja kuolemaa seurannutta helpotusta (uskokaa tai älkää) ja vielä suurempaa surua ja kärsimystä. Ei ole todellakaan helppoa, ja toivon usein että narkkarit (ei pelkät piikittäjät vaan siis kaikki riippuvaiset sekakäyttäjät) näkisivät sen vanhempien surun ja tuskan ja tajuaisivat kuinka itsekkäitä kusipäitä he ovat. Vieläkin vihaan veljeäni siitä mitä hän perheelle teki, ja kaipaan sitä veljeä joka hän oli ennenkun aineet hänet veivät. Katkeruus ja suru kulkee sydämessä koko loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kuoli huumeisiin. Elämä ennen sitä oli kovin vaikeaa ja elämä sen jälkeen vielä vaikeampaa.
Tämä. Itse tosin en ollut huumeisiin kuolleen lapsen äiti, vaan sisko. Mutta seurasin vierestä vanhempieni tuskaa, kärsimystä, pelkoa ja surua kymmenisen vuotta, ja kuolemaa seurannutta helpotusta (uskokaa tai älkää) ja vielä suurempaa surua ja kärsimystä. Ei ole todellakaan helppoa, ja toivon usein että narkkarit (ei pelkät piikittäjät vaan siis kaikki riippuvaiset sekakäyttäjät) näkisivät sen vanhempien surun ja tuskan ja tajuaisivat kuinka itsekkäitä kusipäitä he ovat. Vieläkin vihaan veljeäni siitä mitä hän perheelle teki, ja kaipaan sitä veljeä joka hän oli ennenkun aineet hänet veivät. Katkeruus ja suru kulkee sydämessä koko loppuelämän.
Minä en lastani vihaa. Vihaan huumeita kyllä ja sitä kavalaa maailmaa, mitä niiden mukana tulee. "Ystävät" jne. jotka eivät ystävyyttä tunnista kuin piikin kautta.
Lapseni oli se sama lapsi meille loppuun saakka. Ehkä olimme siinä "onnellisessa" asemassa, että lapsi ei halunnut meille näyttäytyä pahimmillaan. Ei varastanut kotoa ja oli meidän kanssamme "niinkuin ennenkin." Mutta kyllä se aineiden käyttö vaikutti suhteeseemme tietenkin.
Maailma on kova paikka, sen nyt ainakim olen oppinut. Ei äidin rakkaus riitä.
Te ootte valtavan hyviä vanhempia. Olisipa itselläni samanlainen tukiverkosto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan näin ohiksena, olen todella, todella pahoillani teidän kaikkien puolesta.
Huumeriippuvaisen vanhempana on kohtuuttoman raskasta. En voi edes kuvitella, mitä käytte läpi. Tavallaan on se oma lapsi (jonka itse tunsi ja kasvatti) kuollut ja tilalle tullut se huumeiden syömä ihmisriekale. Itse katsoin tätä ulkopuolelta, ja en voi kuvitella paljonko tuskaa on äiti kärsinyt.
Ja btw, kun nykyään tykätään kaikesta lykätä vastuu vanhemmille, niin tää rakas ystäväni jonka menetin huumeille tulee mitä rakastavimmasta ja ns. paremmasta perheestä. Tiedän sen, koska olimme ystäviä 5vstä 17-vuotiaaksi. Sydän särkyi, kun sattumalta näin hänet haahuilemassa keskustassa järkyttävän näköisen "poikaystävänsä" kanssa vähän aikaa sitten. Katsoin suoraan silmiin, mikään lamppu ei syttynyt. Ei tunnistanut mua.
Voimia teille kaikille :/ <3
Vierailija kirjoitti:
Te ootte valtavan hyviä vanhempia. Olisipa itselläni samanlainen tukiverkosto.
En koe olevani mitenkään erityisen hyvä vanhampi vaikka sellaisen mankelin läpi kuljin lasta auttaakseni ja mikään ei tehonnut ..
Monessa asiassa tein väärin ja reagoin liian voimakkaasti, mutta olen vaan äiti .. En ammattiauttaja enkä spesialisti :( kamala syyllisyyden taakka on kulkenut mukanani reilun 11v ensin lapsen huumeiden käytön takia ja nyt kuoleman takia.
Samoten ulkopuolelta ihmiset kyllä tykkää antaa neuvojaan tilanteissa. "Katkase välit" "Hommaa pakkohoitoon" jne. kun asiat oliskin niin yksiselitteisiä.
Ja katsotaan kieroon että "tuossa perheessä on varmasi paha vika kun lapsesta tuli sellainen".
Ihmiset on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kamala syyllisyyden taakka on kulkenut mukanani reilun 11v ensin lapsen huumeiden käytön takia ja nyt kuoleman takia.
Tämä oli ja on kans kamalaa. Äitini myös syyllisti itseään ja syyllistää edelleen, että on hänen vika kun lapsensa kuoli ja / tai alkoi käyttämään huumeita. Että hän on ollut huono äiti ja meillä ollut huono koti. Vaikka muut perheen lapset ovat kaikki onnellisia, töissäkäyviä, yhteiskunnassa kiinni. Ei hän tajua vaikka kuinka sanoo että äiti rakas katso minua, katso mitä minusta tuli, olen pärjännyt hyvin ja sinä olet ollut hyvä äiti. Se syyllisyys lienee jotenkin äitiyden mukanaan tuomaa eikä siihen tehoa järkipuheet. Surullista. :(
t. 6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kylmältä, mutta eipähän (onneksi) tarvitse huolehtia. Menehtyi 10 vuotta sitten. Pienet lapset jäi, asuneet kuitenkin minun kanssani koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kamala syyllisyyden taakka on kulkenut mukanani reilun 11v ensin lapsen huumeiden käytön takia ja nyt kuoleman takia.
Tämä oli ja on kans kamalaa. Äitini myös syyllisti itseään ja syyllistää edelleen, että on hänen vika kun lapsensa kuoli ja / tai alkoi käyttämään huumeita. Että hän on ollut huono äiti ja meillä ollut huono koti. Vaikka muut perheen lapset ovat kaikki onnellisia, töissäkäyviä, yhteiskunnassa kiinni. Ei hän tajua vaikka kuinka sanoo että äiti rakas katso minua, katso mitä minusta tuli, olen pärjännyt hyvin ja sinä olet ollut hyvä äiti. Se syyllisyys lienee jotenkin äitiyden mukanaan tuomaa eikä siihen tehoa järkipuheet. Surullista. :(
t. 6
Kyllä se on, sille ei mitään voi. Ei pidä antaa sen kuutenkaan nujertaa. Itse aattelen, tai yritän ajatella, että oon ollu paras mahdollinen äiti niillä voimavaroilla, mitä kulloinkin on ollut. Ei voi muuta vaatia. Ja että olla tukena ku toinen apua tarvii.
Seki on vaikeaa, mihin laittaa rajat. Huumeidenkäyttäjän persoonallisuus muuttuu, ja se saattaa perheeltä vaatia ties mitä, rahaa ja mitä milloinkin. On hirveen vaikea sanoa ei, kun kyseessö on oma lapsi. Varsinkin alkuaikoina kun huumeidenkäyttö oli satunnaista eikä tiennyt puhuuko hän totta vai ei. Aika alussa kun selitettii hänelle säännöt (sekasin ei kotiin tulla käymään ja rahaa ei anneta, ruokaa kyllä käymme tuomassa jos tarvii) niin ei sitten rahaa meiltä koskaan vaatinu. Jotain sakkoja makselin, ettei olisi joutunut vankilaan. Jälkeenpäin miettii olisko se sitte pelastanu, jos olisi sinne joutunut. Ei voi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huumeriippuvaisen siskona sanon vaan sen neuvon että älkää edesauttako sitä huumeiden käyttöä. Älkää antako rahaa, älkää antako tulla kotiin aineissa. Äitini edesauttoi veljeäni, luojan kiitos isä otti eron ja meidät muut ja katkaisi välit veljeeni. Jos teillä on muita lapsia, pilaatte muiden lasten elämän paapomalla yhtä väärien valintojen kuningasta. Se, että tuette elämäntapaa ei tule koskaan johtamaan raittiuteen. Isäni tarjosi veljellemme hoitoa ja asuntoa kaukana huonoista kaveripiireistä - ei käynyt koska äidiltä sai kaiken mitä tarvitsi huumeiden käytön jatkamiseen. Eli älkää antako sen narkkarilapsen pilata koko perheen elämää. Voimia, minä olen ikuisesti katkera siitä miten isäni on kärsinyt ja miten äidistäni tuli hyväuskoinen hölmö. Yksi perheenjäsen tuhosi kaiken.
Olin narkkarin lähisukulainen. Hän on nyt kuollut. Kun toistakymmentä vuotta suku katsoi vierestä, miten rakas ihminen tuhosi itsensä, toivoi pahimpina kausina joskus hänen kuolemaansa. Jotta hän saisi levon eikä tarvitsisi pelätä. Kun hän kuoli armollisesti ilman väkivaltaa (jonka pelko oli aina läsnä itsellään ja läheisillä), tuli tyhjyys. Huolen, vihan ja surun tilalle tuli pohjaton ikävä sitä ihmistä, joka hän niiden aineiden takana oli.
Hänellä oli tukiverkosto. Yli kymmenen vuotta häntä tuettiin hoitopyrkimyksissä ja kun hän lopulta luovutti, tukiverkoston tehtäväksi jäi huolehtia katto pään päälle, ruokkia ja hoitaa puhtaat vaatteet. Narkomaania ei saa Suomessa pakkohoitoon. Ei edes hänen omasta pyynnöstään. Omaisilla vaihtoehtoja on vähän, kun kyse on aikuisesta ihmisestä. Voi katkaista välit (joskus on pakkokin) tai yrittää olla tukena parhaansa mukaan.
Jos voimasi ovat lopussa, hae apua vertaisryhmistä. Se on melkein ainoa paikka, jossa voit saada konkreettista apua (vinkkejä ja tukea).
Vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa lastaan. Vanhemman tehtävä ei tarvitse olla "ammattiauttaja". Ammattiauttajakin voi olla kädetön, kun kyseessä on oma lapsi. On hirvittävän helppoa neuvoa teoriassa asioissa, joista ei ole käytännön kokemusta. Lisäksi jokaisessa elämässä ja tilanteessa on omat muuttujansa.
Rankkaa on. Välillä lainaa rahaa ties mihin ja yhtä äkkiä onkin jossain Thaimaassa matkalla. Oma lapseni on ollut myös sairaalahoidossa useasti. Kyllä nämä "bilehuumeet" ovat yhtä vaarallisia kuin nämä vaarallisimmatkin huumeet jos oma psyyke ja itsetunto ei ole kohdillaan. Syytän itseäni tästä kaikesta, koska isä ei ole ollut kuviossa aikoihin.
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa on. Välillä lainaa rahaa ties mihin ja yhtä äkkiä onkin jossain Thaimaassa matkalla. Oma lapseni on ollut myös sairaalahoidossa useasti. Kyllä nämä "bilehuumeet" ovat yhtä vaarallisia kuin nämä vaarallisimmatkin huumeet jos oma psyyke ja itsetunto ei ole kohdillaan. Syytän itseäni tästä kaikesta, koska isä ei ole ollut kuviossa aikoihin.
Voimia sinulle. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olo on ihan kädetön, huijattu, syyllinen ja epäonnistunut. Hae ihmeessä apua esim. Irti Huumeista - järjestöstä. Saat vertaistukea ja neuvoja. Oma lapsenikin seilasi sairaaloiden ja bile-elämän väliä jatkuvasti.
En pidä siitä että huumeidenkäyttäjiä vihataan. Kyseessä voi olla, ainakin joidenkin kohdalla, sairaus jota ei ole itse valinnut. Ymmärrän että vaistomainen reaktio huumeongelmaisen käytöshäiriöihin ja muille aiheutuvaan tuskaan on vihastuminen, mutta jos sen nostaa pääviestikseen, niin pieleen menee. En vihaa aivosairauksistakaan kärsiviä, joilla on persoonallisuuden muutoksia ja sekavaa käytöstä. Mielestäni huumeongelmassa on pohjimmiltaan hyvin samanlaisesta asiasta kyse.
Vierailija kirjoitti:
En pidä siitä että huumeidenkäyttäjiä vihataan. Kyseessä voi olla, ainakin joidenkin kohdalla, sairaus jota ei ole itse valinnut. Ymmärrän että vaistomainen reaktio huumeongelmaisen käytöshäiriöihin ja muille aiheutuvaan tuskaan on vihastuminen, mutta jos sen nostaa pääviestikseen, niin pieleen menee. En vihaa aivosairauksistakaan kärsiviä, joilla on persoonallisuuden muutoksia ja sekavaa käytöstä. Mielestäni huumeongelmassa on pohjimmiltaan hyvin samanlaisesta asiasta kyse.
Kyllä, samaa mieltä. On jokin syy, mitä paikataan huumeilla. Ahdistus on yksi varmasti iso syy monella, johtuu se sitten mistä tahansa. Mielenterveyspalveluissa pettää pohja yllättävän usean kohdalla ja sitten, jos on kontakteja tai joku tarjoaa oikeaan aikaan jotain helpotusta, on helppo siihen tarttua.
Huumeidenkäyttäjiä, aika pohjamudissakin olevia on ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ei kaikki ole huppu päässä hämärässä luimuilevia tyyppejä, vaan ihan kuka tahansa
Ei se auta kuin elää normaalia elämää. Lapsi käyttää, ja lopettaa kun on valmis siihen. Rahaa en anna koskaan, kotiin saa tulla syömään jos on siinä kunnossa. Jos tulee riehumaan niin poliisit hakee pois, aina.
Ruoka-apua myös saa. Yritän nähdä ihmisen riippuvuuden takaa, eli en jaksa nalkuttaa kun tietää jo itsekin olevansa rappiolla. Tyttö kyseessä, käydään vielä nykyäänkin esim. Kaupungilla shoppailemassa yhdessä, kahvilla, ulkona syömässä ja jutellaan arkipäiväisitä asioista. En enää painosta häntä lopettamaan. Sitkeä sissi tuo tyttöni,toivottavasti pärjää. Ja olen iloinen että olen edes näin osa hänen elämää. Ja jos tulee jotain iso ongelmaa niin toivon et hän voisi nykyään kääntyä puoleeni.