Pitkään yksin asuneet, oliko vaikeaa sopeutua asumaan samassa asunnossa poika/tyttöystävän kanssa?

Riippuu kuinka hyvin tuntee toisen; ja pitää tajuta puhua omasta mielestä itsestäänselvyydetkin puhki - näin tehden ei mitenkään ylitsepääsemätöntä! Kitkaa tietty alkuun. Mutta enemmän villiä panemista!

Riippuu todella paljon siitä, miten asumiskuviot käy yhteen - eli tilan tarve, siisteyskäsitykset, ajankäyttö, vuorokausirytmi jne. Asuin ensimmäisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta yhdessä ja vihasin sitä, olin asunut sitä ennen useamman vuoden yksin. Asuin myös myöhemmin lyhyen aikaa poikaystävän kanssa yhdessä, ja silloin kaikki oli ihanaa. Kokeilemalla selviää ja aina voi muuttaa erilleen (eikä ole edes pakko erota).

Aivan mahtavaa oli muuttaa yhteen asumaan vaikka yksineloa takana yli puolet elämästä ja olin varma ettei kukaan ikinä seurustelisi saati sitten asuisi kanssani.

Kun sopiva ihminen sattuu kohdalle joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet, niin kaikki sujuu luontevasti ja yhteiselo on sopuisaa. Luulin aina että olen pohjimmiltani yksineläjä mutta yllätyinkin kun huomasin että itse asiassa olen aivan loistava parisuhdeihminen. Voi että se elämä kyllä joskus yllättää aivan uskomattoman ihanallakin tavalla.

Olen juuri muuttamassa poikaystäväni kanssa yhteen, mutta muuton nyt lähestyessä olen huomannut kuinka jästipäitä molemmat ollaan.. kumpikin haluaisi omanlaisensa sisustuksen yms. Molemmat asuttu suht pitkän aikaa yksin, joten uskon että ei tule olemaan ihan helppoa 😁 mutta vaikeuksien kautta voittoon!

Ei ollut vaikeaa ollenkaan vaan todella helppoa ja luontevaa niin kuin melkein kaikki muukin tämän ihmisen  kanssa.

Kymmenen vuotta olin yksin. Sitten yhteen muuttaminen ja perheen perustaminen sujui ihan hyvin. Miehen siivottomuus kyllä ahdisti, mutta se sitten yritti aina tsemppailla. Kun kymmenen vuotta yhdessä asumista oli mennyt, niin aloin kyllä kaivata taas sitäkin, ettei ihan joka asiaa ja menoa tarvitsisi raportoida. Meillä tosin asuminen ja työ tapahtuu saman katon alla, joten nähdään ihan liikaa, kun ei töihinkään pääse pakoon. Että liika on liikaa. Mutta tosiaan kymmenen vuotta meni ennen kuin aloin enemmän arvostamaan sitä sinkkuaikojen vapautta ja että silloin ei ollut tilivelvollinen kenellekään.

Mutta tietenkin näihin perheellisen velvollisuuksin on vain sopeuduttava, ja haluankin sopeutua. Elämässä on erilaisia vaiheita ja sitä kulloista aina eletään.