Lue keskustelun säännöt.
saako keski-ikäinen lapsi surra vanhempiensa kuolemaa?
17.01.2016 |
Olen nelikymppinen, vanhempani ovat 70. Kummallakin on pitkäaikaissairauksia. Nyt äidilläni on todettu sydänongelmia, jotka vaativat leikkausta. Pelkään ettei hän selviä leikkauksesta. Minua pelottaa ja ahdistaa, vaikka totta kai tiedän, että kukaan ei elä ikuisesti.
Ahdistusta lisää se, että tuntuu ettei suruani ja pelkoani hyväksytä, koska "kaikkihan kuolevat joskus", kuten mieheni sanoo. Tuntuu, että koska olen jo aikuinen, vanhempieni sairaudet eivät saisi surettaa minua eikä kuolema pelottaa.
Miten te muut keski-ikäiset, miten olette käsitelleet vanhempienne vanhenemista ja kuolemaa?
Kommentit (40)
Saat surra. Kun äiti sairastui syöpään, tiesimme alusta asti molemmat, että todennäköisesti on vain ajan kysymys, miten nopeasti se tappaa. Kyseessä oli rintasyövän metastaasi. Monet tutut puhuivat silloin, että syöpähän on nykyään usein parannettavissa ja sitä paitsi hyvin tavallinen. Mutta kun lääkärikään ei puhunut paranemisesta, vaan siitä, että aikaa voi olla vaikka 7 vuotta tai muutama kuukausi.
Usein tutut eivät tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja ja puhuvat siksi vähän outoja, kun haluavat lohduttaa.
Voimia sinulle. Oma äitini kuoli monien vuosien jälkeen. Hoidot pitkittivät elämää ja toivat lisää hyviä vuosia, vaikka minulle lähiomaisena tämä aika oli raskasta monenlaisine huolineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oudompaa olisi jos ei surisi ja pelkäisi jo etukäteen. Vaikka se onkin väistämätöntä.
Ei kaikilla ole hyviä vanhempia ja outo on kommenttisi ja syyllistäminen jos ei sure. Pitäiskö surra omia alkkisvanhempia jotka tekivät lapsuudesta helvettiä ja vielä aikuisiällä ovat kertoneet sisarukselleni kuinka eivät pidä minusta. Jotka muistavat muita lapsia jouluna muttei minua. Vanhempia jotka haukkuvat omaa lastaan sukulaisille?
Tuntuisi 'oudolta', jos et olisi surrut vanhempiesi menetystä aikanaan, mutta mahdollista sekin, jos on tarpeeksi rikki. Minäkin olen menettänyt toisen vanhempani lapsena ilman kuolemaa, surin silloin. Lopullinen kuolema tulee olemaan jotain muuta kuin normaalia surua, jota koin toisen vanhempani kuollessa.
Vierailija kirjoitti:
Saat surra. Kun äiti sairastui syöpään, tiesimme alusta asti molemmat, että todennäköisesti on vain ajan kysymys, miten nopeasti se tappaa. Kyseessä oli rintasyövän metastaasi. Monet tutut puhuivat silloin, että syöpähän on nykyään usein parannettavissa ja sitä paitsi hyvin tavallinen. Mutta kun lääkärikään ei puhunut paranemisesta, vaan siitä, että aikaa voi olla vaikka 7 vuotta tai muutama kuukausi.
Usein tutut eivät tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja ja puhuvat siksi vähän outoja, kun haluavat lohduttaa.
Voimia sinulle. Oma äitini kuoli monien vuosien jälkeen. Hoidot pitkittivät elämää ja toivat lisää hyviä vuosia, vaikka minulle lähiomaisena tämä aika oli raskasta monenlaisine huolineen.
Olen pahoillani puolestasi. Tuttua tuo, mitä olet kuullut tuttavilta, monet eivät osaa suhtautua syöpään tai edes tiedä siitä tarpeeksi. Minkälaiset tunteesi ovat nyt?
Mun mielestä kummatkin suhtautumistavat on ihan ok.
Itseä ärsyttää suunnattomasti kaikki surunvalitteluosanotot. Äiti ehti sairastaa vuosia, isä on kuolemassa syöpään näinä viikkoina oltuaan dementoituneena kymmenen vuotta. Hyvä että kärsimys loppuu, mutta kunpa nuo hieman etäisemmät tutut ja sukulaiset lakkaisivat lässyttämästä. Minä olen suruni surrut jo vuosia sitten enkä todellakaan enää toivo että isän syöpäänkään löytyisi joku lisäviikkooja tuova ihme. Päinvastoin toivon nopeaa ja helppoa loppua.
Mun äiti kuoli viiskymppisenä, isä kuuskymppisenä. Jälkimmäisestä on vuosi ja suren edelleen. En siten, että se haittaisi jokapäiväistä elämääni, mutta kuitenkin. Äitiäkin on edelleen ikävä. Muutamalta ihmiseltä kuulin tätä "kaikkihan me kuollaan", mutta muuten ihmiset on olleet tosi empaattisia. Naapurillenikin nousi kyyneleet silmiin, kun asiasta puhuimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 31-vuotias, kun isäni kuoli. Isäni oli jo 86-vuotias, joten kuolemaan valmistautumiseen oli ollut jo hyvän aikaa kun isällä oli kaikkia mahdollisia vaivoja. Keuhkokuume lopulta vei. Äiti hoiti hautajaisjärjestelyt, ei tuosta isän kuolemasta paljonkaan mitään konkreettista seurannut.
Äidin kuollessa olin 40-vuotias. Hän oli jo vanhainkodissa dementoituneena ja kuolema oli lopulta helpotus, vaikka tuli hieman yllätyksenä. Munuaistulehduksen jälkitauti tai joku vei äidin. Olin opiskelija ja silloin oli kesäloma, mikä oli suuri helpotus. Minulla oli hyvää aikaa järjestellä hautajaiset ja perunkirjoitus. Äidistä olin tehnyt luopumistyötä jo aiemmin, kun tyhjensin hänen asuntonsa. Surin enemmän sitä, että äidin loppuelämä meni sellaisissa merkeissä kuin sitä, että äiti lopulta kuoli. Altzheimerin tauti on monella tapaa surullinen, kun siinä on niitä vaikeita ja ikäviä (sekä sairaalle että läheisille) vaiheita ennen kuin tulee se vaihe, missä on jo autuaan tietämätön omasta tilastaan. Viimeiset kerrat kun näin äidin elossa, näin jo silmistä että siellä ei ole enää ketään kotona ja toivoin jo itsekin, että äiti pääsisi pois.
Ihmiset surevat eri tavalla, mutta minulle kummankaan vanhemman kuolema ei ollut shokki, joka olisi laittanut elämän raiteiltaan tai saanut minut toimintakyvyttömäksi. Molempien kohdalla oli kyllä tuuria siinä mielessä, ettei kuolema tullut äkillisesti ja yllätyksenä, tai epäreilun aikaisin. Jo lukiolaisesta asti pelkäsin isän kuolemaa, joten oli iso plussa että sain elää 30-vuotiaaksi ennen kuin se tapahtui.
Eihän ole olemassa mitään sääntöä, ketä saa surra tai ketä ei. Oli ihminen sitten 110v tai 1v, niin suurin osa ihmisistä on joskus ollut jollekin rakas. (ja tuo joskus tarkoittaa sitä, että joillakin ei kuollessaan enää välttämättä ole ketään omaisia hautaan saattamassa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menetin toisen vanhempani alle 4-kymppisenä sairauteen ja ulkopuoliset kommentoivat tyyliin: sellaista se on, ei kukaan elä ikuisesti, onhan sulla oma perhe jne., vaikka surin/suren vieläkin kovasti. Kommentoijilla kaikilla vielä molemmat vanhemmat elossa. Ehkä fraasit osuvat vielä joskus omaan nilkkaan...
Minullakin on oma perhe. Oman suruni lisäksi joudun siis kantamaan vielä lastenkin surun isovanhempien menetyksestä....
Olen reilu viiskymppinen ja kun isäni kuoli, ajattelin etten voi kantaa toisten surua tai surra muiden puolesta. Se päätös helpotti elämääni suuresti. Suurin huoli tietysti oli äidistäni, joka kuitenkin selvisi hyvin elämään ilman puolisoa. Kyllä monien sairauksien kuihduttama ihminen ansaitsee leponsa, sikäli vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen tapahtuma. En ollut huolissani lasteni surusta, vaikka pappa oli jokaiselle tärkeä.
Itse tein surutyötä jo vuosia, kun isäni alkoi sairastella. Luulen että se tavallaan auttoi kuoleman tullessa, olin valmis päästämään irti.
Ap täällä. Osanottaminen suruun on vaikeaa. Olen itsekin yrittänyt lohduttaa yhtä menetyksen kokenutta ystävääni sanoilla, jotka nyt jälkikäteen tajuan kömpelöiksi. Ystäväni sanoikin suoraan, että kuule, tuo ei nyt minua lohduta.
Ihmisillä on niin kova tarve järkeillä toisen surua pois, vaikka pelkkä myötätunto ilman suuria sanoja riittäisi aivan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini isä kuoli 86-vuotiaana. Kuolinhetkellä paikalla oli äitini, minä, mummoni, enoni ja isäni. Kun kuolema lopulta päästi kärsimyksistään, tunsin eniten surua 60-vuotiaan äitini puolesta jolta kuoli sillä hetkellä isä. Ja kyllä äitini suri ja itki pitkään, olihan hänellä ollut isä aina: 60 vuotta. Siinä ajassa ehtii vähän niinku kiintyä....
Vierailija kirjoitti:
Olin 31-vuotias, kun isäni kuoli. Isäni oli jo 86-vuotias, joten kuolemaan valmistautumiseen oli ollut jo hyvän aikaa kun isällä oli kaikkia mahdollisia vaivoja. Keuhkokuume lopulta vei. Äiti hoiti hautajaisjärjestelyt, ei tuosta isän kuolemasta paljonkaan mitään konkreettista seurannut.
Äidin kuollessa olin 40-vuotias. Hän oli jo vanhainkodissa dementoituneena ja kuolema oli lopulta helpotus, vaikka tuli hieman yllätyksenä. Munuaistulehduksen jälkitauti tai joku vei äidin. Olin opiskelija ja silloin oli kesäloma, mikä oli suuri helpotus. Minulla oli hyvää aikaa järjestellä hautajaiset ja perunkirjoitus. Äidistä olin tehnyt luopumistyötä jo aiemmin, kun tyhjensin hänen asuntonsa. Surin enemmän sitä, että äidin loppuelämä meni sellaisissa merkeissä kuin sitä, että äiti lopulta kuoli. Altzheimerin tauti on monella tapaa surullinen, kun siinä on niitä vaikeita ja ikäviä (sekä sairaalle että läheisille) vaiheita ennen kuin tulee se vaihe, missä on jo autuaan tietämätön omasta tilastaan. Viimeiset kerrat kun näin äidin elossa, näin jo silmistä että siellä ei ole enää ketään kotona ja toivoin jo itsekin, että äiti pääsisi pois.
Ihmiset surevat eri tavalla, mutta minulle kummankaan vanhemman kuolema ei ollut shokki, joka olisi laittanut elämän raiteiltaan tai saanut minut toimintakyvyttömäksi. Molempien kohdalla oli kyllä tuuria siinä mielessä, ettei kuolema tullut äkillisesti ja yllätyksenä, tai epäreilun aikaisin. Jo lukiolaisesta asti pelkäsin isän kuolemaa, joten oli iso plussa että sain elää 30-vuotiaaksi ennen kuin se tapahtui.
Minusta siinä on helpottava tekijä, että ihminen kuolee vanhuksena. Ikävä on toki suuri, mutta tietää kuoleman olevan väistämätön. Nuorempana kuollutta ihmistä suree myös niitä potentiaalisten vuosien menetystä ja elämän arvaamattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä surin äitini kuolemaa ihan järjettömästi. Hautajaisissa veli joutui taluttamaan minut pois hautausmaalta. Nytkin tätä kirjoittaessa kyyneleet valuu. Äiti kuoli kuusi vuotta sitten, olin 35v. Asuin, ja asun, ulkomailla. Matka Suomeen äidin kuoltua oli elämäni pisin ja yksinäisin matka.
Ei kannata surra vanhempien kuolemaa, jos molemmat vanhemmat ovat elossa ! Ennenaikainen sureminen ei ole järkevää, keskity iloitsemaan siitä, että he ovat elossa. Moni kuolee ensimmäisen sykäriinsä. Se, että 70-v ihmisellä on terveysongelmia, jotka vaatii hoitoa/leikkausta kyllä kuuluu elämään. Kivempi se toki olisi ihan terve olla, mulla valtaosalla yli 70-v on pitkäaikaissairauksia. Hyvä, että on tauti tiedossa. Nyt hoidetaan, ehkä leikataan, ja jos sellaiseen on päädytty niin tavoite tietenkin on, että ihminen jaksaisi leikkauksen jälkeen paremmin kuin nyt. Totta kai on leikkausriski arvioitu etukäteen. Jos jotain, niin kuolemaa ei kannata surra etukäteen, varsinkin kun sellaista ei ole näköpiirissä! Eri juttu, jos olisi vaikka levinnyt syöpä, jota ei voitaisi hoitaa ja joka sitten johtaa vääjäämättömän kuolemaan. Joka 3. Suomalainen saa syövän elinaikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surra vanhenemista? Eli surra sitä, että on aika, joka kulkee eteenpäin ja sitä ei voi pysäyttää. Yhtä hyvin voisit surra elämää. Surunsa kullakin.
Vierailija kirjoitti:
Surra vanhenemista? Eli surra sitä, että on aika, joka kulkee eteenpäin ja sitä ei voi pysäyttää. Yhtä hyvin voisit surra elämää. Surunsa kullakin.
No miksi sitä ei voisi surra? Eino Leino kirjoittaa runossaan, että ihmisellä on kolme surua: sydänsuru, elämän huoli ja kuoleman suru. Siinäpä se ja muuta ei tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti pelkään, olen jo sydän kurkussa ajatuksesta että 15-vuotias kissani ei varmasti enään elä kauan. Miksi en siis surisi vanhempiani. Vaikka kukapa sen tietää kuka täältä ensin lähtee...
Samat sanat, minun kissa täyttää 16 tänä vuonna, olen jo yrittänyt valmistaa itseäni henkisesti luopumiseen. Kissavanhus on jotenkin hellyttävä. Suru on sallittua kaiken ikäisille. Äitini on jo 75, huomaan jo voimien hiipumisen, vaikka järki leikkaa vielä. Joudun miettimään hänen elämisen järjestelyjä tulevina vuosina.
Kuolema ja vakavat sairaudet ovat vaikeita asioita. Olen törmännyt sellaiseen, että niistä ei haluta kuulla eikä niitä haluta ajatella. On helpompi sivuuttaa koko asia tuollaisilla kommenteilla, joita miehesikin sanoi. Asiaa väheksymällä suru ei poistu, mutta kuulija pystyy helposti jättämään puheenaiheen sikseen.
Eikös hiljan todettu palstalla, että vanhojen ihmisten kuolemaa ei saa surra, koska vanhojen kuuluukin kuolla....
Vierailija kirjoitti:
Eikös hiljan todettu palstalla, että vanhojen ihmisten kuolemaa ei saa surra, koska vanhojen kuuluukin kuolla....
Näin kuulemma on. Oma rakas isäni kuoli syöpään alta kuusikymppisenä kun itse olin 25-v. Muutaman kuukauden jälkeen en enää olisi saanut surra tai ikävöidä tai mainita koko ihmistä koska hän oli niin vanha että joutikin kuolla. Enkä koko aikana saanut puhua menetyksestäni kenellekään, "ystäväni" eivät halunneet kuulla. Myöhemmin (15-20 vuotta) kun heidän kohdalleen vastaavaa sattui minulle soiteltiin ympäri vuoroauden ja vuodatettiin tuskaa.. mutta ei koskaan millään tavoi pahoiteltu että ei osattu olla tukena silloin muin minä sitä olisin tarvinnut.
Menetyksen kokenut on äärimmäisen herkkä eikä taatusti unohda tahallisia tai tahattomia loukkauksia joita joutuu vastaanottamaan.
Ei kaikilla ole hyviä vanhempia ja outo on kommenttisi ja syyllistäminen jos ei sure. Pitäiskö surra omia alkkisvanhempia jotka tekivät lapsuudesta helvettiä ja vielä aikuisiällä ovat kertoneet sisarukselleni kuinka eivät pidä minusta. Jotka muistavat muita lapsia jouluna muttei minua. Vanhempia jotka haukkuvat omaa lastaan sukulaisille?