Miten te introvertit selviätte arjesta?

Huonosti, mutta olen niin tottunut tähän, että päivät vain ikäänkuin menee ohitse, ilman että huomaa edes elävänsä, koska toimin kuin robotti.

Oon kans tooosi introvertti ja tosi hiljanen persoona. Jostain ihmeen syystä oon kouluttautunut lähihoitajan työhön. Työt teen ja yritän olla jotenkin hyvä hoitaja.Sitten tuun kotiin ja päivä menee töistä toipuen yksin ollessa. En halua mitään ylimääräistä kun en jaksa. Oma vika, en tiedä, miksen opiskele lisää johonkin erakompaan ammattiin. En luota kykyihini ja aattelen, että täytyy vaan kärsiä elämä loppuun vaikka päällä seisten.

Lomilla jaksaa sitten ihmisiä nähdäkin.

Hyvin nyt korona-aikana. Etätyöt on huippua! Cittarin kotiinkuljetus on pop. Ei tarvitse mennä ollenkaan ihmisten ilmoille ja jaksan paremmin kuin ennen tätä uutta normaalia.

Himassa selviää oikein hyvin mutta kaupassa käynti on tuskaa

No aika huonosti, mulla ei ole yhtään energiaa minkään tekemiseen työpäivän jälkeen. Onneksi on etäaika.

Ja sille joka valitti että "yhyy puhutte ekstroverteistä pahasti" niin minä olen hyvin sosiaalinen ja äänekäs, meidän perhe on puhelias ja siellä saa oikeasti taistella puheenvuorosta ja tykkään ihmisten seurasta muutenkin MUTTA ihmisten seura vie minulta energiat eikä sitä anna. Siksi ihmisten kanssa työskentely on minulle raskasta, ei sen takia että muissa ihmisissä olisi jotain vikaa.

En pärjää mutta pakko vaan raataa. Jokainen työpäivä on tuskaa, varsinkin jos ei ole omaa työhuonetta. Työpäivän jälkeen ei jaksa yhtään mitään kun on niin loppu. Viikonloppu menee levitessä. Tää kevät on ollut ihan parasta kun on saanut olla rauhassa kotona ja tehdä etänä. On paljon parempi olo ja saanut enemmän aikaseksikin.

En käy töissä. Harrastelen kaikenlaista. Harrastuksissa voi puhua muille jos haluaa. Mutta voi olla myös hiljaa ja keskittyä tekemiseen. Välillä käyn ystävien kanssa ulkona ja hölisen siinä.

Tunnistaako kukaan muu itsestään tällaista: kun huomaan kaukaa, että kaupassa/bussipysäkillä/missä vaan on joku tuttu, yritän vältellä sitä viimeiseen asti, vaikka kyseessä olisi ihan mukava tuttu, jopa kaveri. Itse ahdistun tuollaisista kohtaamisista ja haluan niistä mahdollisimman pian pois.

Olen nauttinut suuresti siitä, että olen voinut tehdä pelkästään etätöitä korona-aikana.

Sen sijaan ryhmäliikuntatunneista pidän, mutta siellä ollaankin yksin ryhmässä. Auta armias, jos sinne tulee joku tuttu ja sitä pitää loikata. Tai jos ohjaaja keksii, että nyt venytellään jotenkin parin kanssa. Silloin haluaisin vajota maan alle.

Joku totesi tässä ketjussa osuvasti, että tietyissä tilanteissa sitä vaan "on joku muu". Se on todella kuvaavasti sanottu, just sitä teen aina, olen joku muu, että selviän.

Mä olen introvertti, mutta ahdistun enemmän kaikesta draamasta, suuttumisista, vit..lusta, kiusaamisesta, kuppikunnista kuin niinkään ihmisten seurasta.

Viihdyn ihmisten kanssa jos juttelu on sellaista harmitonta ja hauskaa läppää.

Vierailija kirjoitti:

Teen töitä kotona, muuten en jaksaisi tehdä töitä ollenkaan. En voi sietää muiden ihmisten seuraa, paitsi joidenkin harvojen ystävien ja tietysti oman perheen. En kestä kiirettä, enkä melua, en kaakattavia naisia, en isoon ääneen puhuvia miehiä, en turhaa hölinää. Kaupassa käynti ahdistaa, kaikki ne kirkuvat värit ja valot ja taustamusiikki ja häly ja typerät ihmiset seisomassa käytävillä tientukkona. Silmiin sattuu rumasti pukeutuneet ja epäsiistit ja ylimeikatut ihmiset, oikeasti tulen ihan pahoinvoivaksi. Ryhmäliikunta on ihan hirveää, koulun pakkojumppatuntien jälkeen en ole käynyt yhdessäkään, kunnes löysin ihanan joogaryhmän pari vuotta sitten. Osallistujia max. 15, hämärä valaistus, kynttilöitä, ei musiikkia, vain joogaohjaajan kaunis ja rauhallinen ääni. Inhoan talviurheilukeskuksia, baareja, kylpylöitä, markkinoita, messuja, ulkoilmakonsertteja (sisäkonsertit menee, kun ei ole kovin suuri sali ja saa istua) ja kaikkia mahdollisia tilaisuuksia ja tapahtumia, joissa on paljon ihmisiä.

Elämäni on muotoutunut ihanan rauhalliseksi, asumme maalla, käyn hiihtämässä metsäladulla, lumikenkäilemässä pelloilla, luistelemassa meren jäällä, kävelyllä pitkin syrjäisimpiä kyläteitä, pyöräilemässä metsätiellä, hoidan puutarhaa, luen, teen käsitöitä ja hoidan kotia. Ja teen tietysti töitä ja vietän aikaa perheen parissa ja tapaan samanhenkisiä ystäviä. Ainahan sitä välillä on jotain kamalaa pakollista, kuten juuri kaupassa käyminen tai joku kauhea sukujuhla, mutta kyllä niistäkin selviää, kun ottaa tietyn asenteen ja sulkee tavallaan sisimpänsä ja on ikäänkuin joku muu.

Onko sulla lapsia? Yleensä lasten takia joutuu tekemään asioita ja tapaamaan ihmisiä joita ei haluaisi tavata. Elämäsi kuulostaa ihanalta 🙂