Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Positiivisia näkemyksiä väheksymisongelmaan / vain itseään voi muuttaa
16.01.2016 |
Nuo muut "naiset väheksyy viattomia miehiä" keskustelut tuntuu olevan sitä, että onko näin ja jos on niin kenen vika tai kuka valehtelee. Uskon, että on miehiä jotka räikeästi laiminlyö perhettään ja puolisoaan, uskon että on naisia jotka yrittävät saavuttaa mahdottomia asioita ja purkavat epäonnistumisen tunteen perheeseensä, uskon että on pariskuntia joiden suhde on henkistä pahoinpitelyä ja alistamista. Jos näin on, niin ehkä se ero olisi paras ratkaisu.
Mutta sitten on kuitenkin paljon perheitä, joissa periaatteessa on hyvä tahto ihmisten välillä, mutta on sitä inhimillistä häikkää. Esimerkiksi koen että itse kuulun tähän porukkaan, meillä on kolme alle kouluikäistä lasta ja omakotitalo. Mies on töissä ja olen itse lasten kanssa kotona, koska pienin on vauva. Molemmat opiskelemme. Miehellä on usein pitkiä päiviä. Hän on väsynyt. Hän käy useammin kaupassa kuin minä ja kysyy aina mitä tarvittaisiin. En halua erota ja haluan että tämä suhde olisi hyväksi meille molemmille. En nalkuta enkä riitele. Mies ei avoimesti passuuta itseään, ei komentele minua tai puhu rumasti, eikä häivy ryyppyreissuille viikonloppuisin. Seksiä on. En ole huijannut miestä vanhemmaksi tai talonomistajaksi. Miehen palkalla eletään ja toki minun nimissä tulevat tuet menee yhteiseen käyttöön myös. Rahaa ei ole paljon.
Tämä väheksymiskeskustelu silti kolahti, vaikka en mielestäni ääneen väheksy miestäni. Pääni sisällä kuitenkin niin tapahtuu. Monet niistä asioista mitä väheksymiskeskustelussa on tullut ilmi, on totta meilläkin. Sanotaan nyt vaikka tällainen ajankohtainen esimerkki...
#
Jos mies lähtee lumitöihin, hän käyttää ensin puoli tuntia vessassa olemiseen, sitten toisen puoli tuntia sykemittarin ja otsalampun etsimiseen (miksei ne taaskaan ole siellä mihin hän on ne viikko sitten jättänyt) ja huolelliseen säänmukaiseen pukeutumiseen. Sitten hän tekee puoli tuntia lumitöitä ja tulee rauhassa saunaan tai valmiiseen ruokapöytään ja avaa oluen. Sillä aikaa minä olen ollut lasten kanssa ja tehnyt sen ruoan.
Viimeksi kun minä tein lumityöt, tilanne oli sellainen että oltiin juuri syöty päivällinen. Annoin vauvan miehelle siksi aikaa että soitan tärkeän puhelun. Kun sen olin hoitanut, mies oli vauva sylissä selaamassa kännykkää sohvalla, keksimmäinen lapsi seisoi ruokapöydällä, astiat oli pöydässä jne. Mies sanoi menevänsä päiväunille ja tarjoutui ottamaan uhmaikäisen mukaansa, eli käytännössä lapsi olisi huutanut makuuhuoneessa isän kainalossa, mies olisi nukahtanut heti, lapsi olisi lähtenyt saman tien kun ote höltyy. Sanoin että liian myöhä päiväunille, nyt pitää mennä ulos kun vielä on valoisaa, nuku sinä sen aikaa kun ollaan ulkona ja on hiljaista. Menin pesemään lasta tomaattikastikkeesta ja vaihtamaan vaippaa ennen ulkoilua, heittelin esikoiselle lattialle ulkovaatteet valmiiksi. Ok, sanoi mies, laski kitisevän vauvan sitteriin ja lähti nukkumaan. Pyysin että etkö pukisi sitä vauvaa, kun en voi uhmaikäistä laskea yksin pihalle. Ei voi kun väsyttää. No, eipä siinä sitten muuta kuin multitaskaten, moni vanhempi tietää ehkä miten tällaiset tilanteet handlataan. Lopputulema oli että lapset oli asianmukaisesti puettuina ulkona reilun tunnin, sain itsekin jonkun talvivaatekappaleen päälle, kaikki selvisivät hengissä ja sain ne lumityöt tehtyä. Sen jälkeen vähän pulkan vetoa lapset kyydissä, sisälle, lumien harjaus ja kaikilta vaatteet pois ja kuivumaan, ruokaa lapsille. Mies heräsi tunnin päästä siitä kun oltiin tultu sisälle, kun olin moneen kertaan käynyt jo herättämässä. Ihmetteli miten me niin nopeasti tultiin.
Ja kyllä, jos mies menee vanhempien lasten kanssa ulos, minä puen ne ja saatan vahtia että pysyvät pihalla kunnes mies ehtii ulos, ja mies työntää hetken päästä lumista lasta ovesta sisälle, että tämä ottaa lapasta koko ajan pois eikä osaa laittaa peukaloa oikein, me tullaan nyt.
#
Tl;dr: Käytännössä vanhempana mies vastaa huonosti motivoitunutta ja perehtymätöntä teini-ikäistä kännykkäriippuvaista lapsenvahtia. Se on surullista. Useimmista tilanteista selviydyn ihan hyvin ja koska olen lasten kanssa paljon yksin, pystyn ajattelemaan, että samalla tavalla nämä olisi minun hoidettava jos mies ei olisi kotona.
Mutta ongelma on, että kun nämä tilanteet toistuu ja toistuu, alkaa motivaatio ajatella kauniisti miehestä hiipua. Ikinä ei minun univaje mene hänen univajeen edelle. En ole itsekään mikään koti-ihme, joten välillä ei pyykkisirkus pyöri eikä ole siistiä eikä lapset syö puolta kiloa kasviksia päivässä. Jos en meinaa jaksaa, en voi ikinä luottaa että mies ottaisi enemmän vastuuta tai hoitaisi jonkun ison asian niin että minulla olisi helpompaa. Olen ajatellut, että hän vaan on tosi väsynyt, joten mennään molempien jaksamisen mukaan, se tekee joka jaksaa. Pahimmassa tapauksessa ajattelen, että vaikka tämä ei tästä paranisi, niin on tämä kuitenkin helpompaa kuin jos olisi kokonaan yksin, tai että samat asian tekisin yksinhuoltajana.
Onko nyt sitten positiivisia vinkkejä, mihin asioihin minun pitäisi keskittyä ja millaisia ajatuskuvioita hyödyntää, jotta en alkaisi vähitellen muuttua nalkuttavaksi ja kärttyisäksi? Meillä ei ole riitoja, minä teen sen minkä jaksan ja haluan tehtävän, mies enimmäkseen ei tee mutta ei myöskään valita. Olen huolissani siitä, että miehelle ei ole hyväksi päästä näin vähällä.
Kommentit (27)
Jesh! Just noin pitäis ihmisten toimia. Kokeilla toimiiko ja jos ei, niin lusikat jakoon ja eteenpäin. Eikä todellakaan jatkaa, lisääntyä, kiukutella ja huonolla tuurilla pilata koko perhekunnan elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on pienet lapset ja univelkaa, niin miehelläsikin. Mulla oli vauva-aikaan päässä TJ-kampa, laskin montako piikkiä vielä, että helpottaa, alotin päämääränä 4 kk, jatkoin päämääränä 8 kk jne. Onhan se hirveän raskasta aikaa. Miehellesikin. Ajattele, miten suuri elämänmuutos tuo on, itsekkäästä elämästä vastuulliseksi isäksi. Jos hän on introvertti-insinööri hän ei välttämättä edes huomaa tehdä niitä pieniä juttuja joilla helpottaisi taakkaasi, ei hoksaa väsymystäsi. Elämä helpottaa, nopeastikin jos teillä on nyt lapsiluku täysi. Kun menet takaisin töihin voi taas katsella työnjakoa uusiksi. Kannattaa antaa miehelle vastuuta joistakin osiosta. Meillä mies oli todella tumpelo monissa koti- ja lapsihommissa. Menin pois huoneesta kun hän tappeli vauvalle aluspaitaa päälle etten neuvonut kun periaatteessa tiesi miten se laitetaan, samoin mies sai hoitaa vauvan kylvetyksen omalla laillaan, epäili etten edes osaisi sitä :) Musta nuo jutut oli ainakin meillä tärkeitä, mies sai valtaa ja vastuuta tekemisistä, teki ne tyylillään enkä minä asiaan puuttunut. Niinpä lapsille ja isälleen muodostui omat läheiset suhteet jotka on kantanut. Äiti välillä pois jaloista ja isä lasten kanssa omalla tyylillään, tuo auttoi meillä.
Meillä ainoa oikea ratkaisu oli ero. Olin liitossa enemmän yksinhuoltaja kuin nyt. Viimeinkin miehen on ollut pakko ottaa vastuuta lapsesta ja minäkin saan joskus huilia kun lapsi on isällään. Todella huojentavaa on ollut myös se ettei enää tarvitse nalkuttaa tai edes odottaa että toinen tekisi jotakin kun tietää että itse on tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ainoa oikea ratkaisu oli ero. Olin liitossa enemmän yksinhuoltaja kuin nyt. Viimeinkin miehen on ollut pakko ottaa vastuuta lapsesta ja minäkin saan joskus huilia kun lapsi on isällään. Todella huojentavaa on ollut myös se ettei enää tarvitse nalkuttaa tai edes odottaa että toinen tekisi jotakin kun tietää että itse on tehtävä.
Tätä olen miettinyt, jos otan tällaisen asenteen tässä perheessä, niin uskon että pärjään enkä olisi sitten niin pettynyt kun mitään ei tapahdu, mutta miestähän tämä vain työntäisi kauemmas, eikö niin? Vai voiko ylläpitää sellaista kompromissia, että suhtaudun asioihin lähtökohtaisesti niin että itse ne on tehtävä, mutta kuitenkin kommunikoin miehelle mitä milloinkin aion ja suunnittelen ja teen? Huomaisiko hän että minun hommat jatkuu aamusta iltaan? Miten sitten pitäisi reagoida, jos mies tarjoutuu osallistumaan/tekemään/hoitamaan jonkun asian, pitäisikö olla että voi kiitos, ihanaa, vai neutraalisti? t.AP
Mitä luulette? En usko että mies haluaa olla niin olematon isä kuin on. Yksi selvä ongelma on, että hän ei tunnu hahmottavan aikaa, siis että miten kauan missäkin asiassa menee ja miten ne pitäisi tehdä, jotta ne on tehty ennen kuin tapahtuu x. Usein ilmeisesti hänellä on täysi tarkoitus pysyä kärryillä, mutta ei vaan pysy, esim. nyt ihmetteli kun tulin lapsen kanssa ulkoa niin nopeasti, hänen oli itsensä tarkoitus tulla ulos myös, mutta pakko oli tulla kun ne päiväunet ja silti jäi ruoka tekemättä ennen päiväunia. Ehkä siis voisi olla toivoa, jos vaan jaksaisin kertoa ja kertoa mitä tapahtuu ja mitä sitten jne.
t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikonloppu meni ihan ok, mies oli kotona ja oli sosiaalista elämää, lapset nukkui keskivertoa sikeämmin ja mulla on ihan hyvä mieli. Ei tässä vielä missään kriisissä olla.
Muutamia ajatuksia tästä ja muista väheksymiskeskusteluista.
- Jos kerron miten koen tämän tilanteen, rasitan liikaa ja väheksyn töistä ja opiskeluista ja unenpuutteesta väsynyttä miestä. Aiheutuu paljon repivää riitaa. Mutta jos kertasanominen auttaisi, niin eikö mies olisi jo sanomattakin huomannut miten vastuut jakautuu.
- Jos en kerro, no, oma vika jos ei mikään muutu.
- Jos en kerro, petänkö miestä uskomaan että kaikki on ihan hyvin. Haluaisiko hän oikeasti tietää.
- Jos kerran jaksan itse vielä, niin onko se sitten niin iso asia.
- No entä jos mies vaikka 10 v. päästä sitten rehentelee, että juu kyllä me kuulkaa itse hoidettiin lapset ja koti ja työt ja mitään valitettu niin ja itse olen sitten siinä että *facepalm* TAI mitä jos meille tulee myöhemmin ero ja mies rupeaa jonkun pahaa-aavistamattoman tytön kanssa uutta perhettä perustamaan kuvitellen että eihän niistä lapsista paljon vaivaa ole, siinä ne menee sivussa.
- Entä jos meille tulee ero tai mulle sattuu jotain ja mies jää omilleen, pärjäisikö se vai olisiko tottunut liian hyvään eikä enää selviäisi omillaan. Entä jos sille jäisi lapsetkin, mitä niille kävisi? Olisiko se minun vika että niiden elämä olisi surkeaa, kun en ollut pakottanut isää selviämään aikaisemmin?
Huoh, taas sama valitus kommenteissa. Miten se on kohtuutonta "rouvan pillin mukaan tanssittamista" jos odottaa että toinen osallistuisi yhteisesti hankittujen lasten hoitoon kuin tasavertainen aikuinen?
Itse en tehnyt lapsia, mutta meillä miehestä kuoriutui yhteenmuuton myötä pikkuprinssi jota olisi pitänyt passata. Argumentit miksi hänen ei pitäisi tehdä mitään olivat aika outoja, vetosi esimerkiksi siihen että hänellä on työpaikka joten minun täytyy tehdä kotityöt - muuten ihan kiva, mutta hänellä oli osa-aikainen työ kolmena päivänä viikossa, itsellä kokoaikainen työ.
Toinen iso ongelma oli hänen itse toivomansa koira. Minä suostuin kyllä ilomielin koiran hankintaan koska tykkään eläimistä, ja ajattelin että kun hoidamme koiran yhdessä niin taakka ei kasva kohtuuttomaksi. Mies vain ei hoitanut läheskään sitä omaa puolikastaan. Saatoin tulla kolmelta kotiin töistä miehen vapaapäivänä, eikä mies ollut vienyt koiraa edes aamupissalle vielä. Siinä se eläin kärvisteli. Ruokkiminenkin unohtui usein, usein ei myöskään muistanut varmasti oliko ruokkinut.
Mies varmaan valittaa keskustelupalstoilla kuinka hirveä akka jätti hänet koska hän ei tanssinut akan pillin mukaan koiran suhteen, mutta kyllä nyt eläimen perustarpeista pitää huolehtia. Samoin kuin lasten.