Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Romanttisten tunteiden kuolema ruuhkavuosissa pitkässä suhteessa
15.01.2016 |
Nyt tuntuu siltä, että kaikki romanttiset ja ylipäätään lämpimät tunteet aviopuolisoa kohtaan ovat vaihtuneet puhtaaseen vitutukseen. On vain melkein aina niin rankkaa ja rasittavaa ja sitten sitä stressiä kumpikin purkaa toiseen. Kuinka kauan tällaisessa tilanteessa pitäisi vielä yritää sinnitellä yhdessä ja yrittää lähinnä lasten takia? Älkääkä ehdottako mitään parisuhdeterapiaa, mies ei lähde sellaiseen.
Kommentit (56)
Miettikääpä kuinka katkera olen sitten reilun vuoden päästä kun lapsi on kolme, mikäli siihen saakka olen saanut suhteesta lähinnä paskaa niskaan vaikka itse lopettanut valittamisen yms..? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile salasuhdetta jonkin aikaa. Sitten tiedät, kannattaako yrittää jatkaa. Voin suositella!
Vierailija kirjoitti:
Kokeile salasuhdetta jonkin aikaa. Sitten tiedät, kannattaako yrittää jatkaa. Voin suositella!
Ei olisi mahdollista, mieheni tietää aina missä liikun jne. Ehkä haluasi toimia noin miehen selän takana, kaikesta paskasta huolimatta olemme rehellisiä toisillemme. Ap
...eikä mulla olisi itsetuntoa lähestyä ketään miestä. Ap
Vierailija kirjoitti:
...eikä mulla olisi itsetuntoa lähestyä ketään miestä. Ap
Juuri sillä sitä itseluottamusta saa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile salasuhdetta jonkin aikaa. Sitten tiedät, kannattaako yrittää jatkaa. Voin suositella!
Ei olisi mahdollista, mieheni tietää aina missä liikun jne. Ehkä haluasi toimia noin miehen selän takana, kaikesta paskasta huolimatta olemme rehellisiä toisillemme. Ap
No mut hei: se mitä ei tiedä, se ei myöskään loukkaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...eikä mulla olisi itsetuntoa lähestyä ketään miestä. Ap
Juuri sillä sitä itseluottamusta saa!
Eikä mulla ole niin paljoa omaa aikaa, että olisi mitenkään mahdollista harrastaa jotakin salasuhdetta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuohon voi mitään sanoa. Sellasta se elämä on kun lapset on pieniä. Ja voihan se olla että teidän suhde nyt vaan on ohi. Voit toki vielä yrittää puhua miehesi kanssa, kiihkottomasti ja riitelemättä. Sano vaikka alkuun että riitelyn ja vittuilun PITÄÄ loppua, molempien osalta. Ehkä se siitä, ehkä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisella palaa joskus käämi, mutta vittuilu on merkki arvostuksen loppumista. Ja halveksunta kertoo, että on aika irrottaa.
Itseään siinä vain vahingoittaa, jos jatkaa tuollaista. Ja voi oikeasti saada fyysisiäkin oireita, kuten korkeaa verenpainetta. (Ihan tutkittu juttu)
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella palaa joskus käämi, mutta vittuilu on merkki arvostuksen loppumista. Ja halveksunta kertoo, että on aika irrottaa.
Itseään siinä vain vahingoittaa, jos jatkaa tuollaista. Ja voi oikeasti saada fyysisiäkin oireita, kuten korkeaa verenpainetta. (Ihan tutkittu juttu)
Omasta mielestään mies ei vittuile eikä halveksi. Minä taas tunnen olevani ihan tukahdutettu ja usein fyysisestikin jotenkin lamaantunut ja ahdistunut. Olen myös alkanut käyttää enemmän alkoholia kuin koskaan ennen.. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli sama fiilis kun lapset 3 ja 5. Taistelin pari vuotta, ei se siitä muuttunut. Lähdin. Ei ollut helppo ratkaisu eikä helppoa rakentaa koko elämä ja oma identiteetti alusta mutta hetkeäkään en ole katunut. Nyt lapset yläasteella ja olen onnellisempi kuin koskaan. Matkan varrella rinnalle löytyi myös elämäni mies. Sellainen jonka kanssa se hektinen ja stressaava arkikin sujuu, kun keskinäinen kunnioitus ja vahva fyysinen vetovoima auttavat jaksamaan nekin hetket kun toinen ärsyttää.
Itse olen elänyt nykyään seksittömässä "kiintymys-pottuilu" -suhteessa jo 12 vuotta. Työpaikan pikkujouluissa yks mies yllättäen suuteli ja olen ihan sekaisin nyt.
Tajuan, mitä vaille jään, mutta huonon itsetunnon takia tuijottelen edelleenkin siellä työpaikan loistevaloissa lattioita, jos mies kävelee vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei myöskään ole kiinnostunut minun asioistani lainkaan ja jos "kehtaan" joskus yritää jotakin niistä puhua, mies osoittaa väheksyntää sanoin ja elein tai suorastaan suuttuu, kun olen mielestään niin itsekäs. Mutta kai tässä vielä reilu vuosi pitäisi sitten kestää. Ap
Itselläni sama juttu meneillään. Kiireinen nykymaailman Arki ja lapset ja siitä seuraava stressi, väsymys ja jatkuva vitutus pilaa suhteen satavarmasti . Ollaan nyt asumiserossa asutaan lähellä toisia. Lapset välillä minulla , sitten vaimolla ja taas kaikki yhdessä. . On parantanut välejä ja omaa jaksamista ihan hirveesti , kun asuu erillään .Ei vituta enää jos toinen jättää jotain tekemättä . Molemmilla saman verran vastuuta esim. lasten kasvatuksessa .
Lapset tykänneet kun asutaan erillään , mutta lähekkäin. Ovat sanoneet että iskä ja äiti ei huuda enää niin paljon ja isäkin tekee meidän kanssa kaikkee. Totta olen nykyään ns.läsnä
Vaimokin sanoi että olemme nyt enemmän perhe kuin koskaan. Eli muuttakaa erilleen heti.
Ei ole varaa, todellakaan. Eikä meillä juurikaan huudeta. Kaikki on pääsisin puolin ihan ok, kun minä vain tosiaan pidän pääni kiinni. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkääkä ehdottako mitään parisuhdeterapiaa, mies ei lähde sellaiseen.
Miksi ei? Voisitko itse lähteä esim. yksin?
Kokisi varmaan joutuvansa ns. syytetyn penkille. Mitä mun yksin hyödyttäisi mennä? Ap
Siitä ei pelkoa. Kyllähän sinä naisena joudut syytetyn penkille, jos Väestöliiton terapiaan menette.
Me menimme vuosia sitten. Meille oli syntynyt ennenaikaisesti vauva. Masennuin synnytyksen jälkeen, ja mies vetäytyi töihinsä. Hän ei ollut raskausaikana "hengessä" mukana odottamassa toivottua lasta, ja kun lapsi syntyi, jäin aika lailla yksin. Mieheni ei ottanut masennustani todesta, vaikka vuoden kävin terapiassa ja söin lääkkeitä. Hänellä on edelleenkin joskus tapana haukkua minua hulluksi ja syyllistää siitä, etten ole osannut hankkia "kunnon" terapeuttia. Lääkkeet hän tuomitsee täysin.
No, tuossa tilanteessa menimme Väestöliittoon. Mutta kävikin niin, että pari-istunnon sijaan meidät laitettiin erikseen omiin istuntoihin. En tiedä mitä mies oli tarkalleen sanonut, mutta seuraavalla kerralla sain kuulla terapeutilta sellaista syyllistämistä ja paheksuntaa, etten kyennyt jatkamaan terapiaa. Varmaan minä olin sellainen Heli Vaarasen kuvaama perfektionistinipottaja.
No, jostain syystä mieheni kuitenkin kanssani on halunnut jatkaa. Toinen lapsikin hankittiin, mikä valitettavasti näyttää nyt olleen kuolinisku tälle suhteelle. Meille kävin juuri toisinpäin kuin ilmeisesti yleensä. Kun mies huomasi kadottaneensa esikoisen vauva-ajan, alkoi hän vain ja ainoastaan huomioimaan esikoistamme. Ennen toista lasta olisi kannattanut lähteä treffeille ja parisuhdelomille, keskittyä edes joskus toisiimme. Mutta mies ei koskaan tehnyt tähän aloitetta, eikä ollut valmis jättämään esikoista hoitoon edes useamman vuoden iässä.
Oliko mies tuollainen jo ennen lapsia? Että ei osannut purkaa stressiä järkevästi?
No ei tässä mihinkään terapiaan olla menossa. Olen itse yrittänyt puhumalla ja toiminnallakin parantaa suhdetta jo melkein kaksi vuotta, toki välillä olen sitten sortunut mäkättämiseenkin kun olen turhautunut hukkaan menneeseen vaivaan. Huonosti alkoi mennä veri kun vauvan kanssa alkoi olla rankempaa. Ap
Alue: Aihe vapaa
Up