Lue keskustelun säännöt.
Kuolleesta lapsesta puhuminen
Aaveetelävät
13.01.2016 |
Olin kerran samaan aikaan kaupassa kuin kaverini. Kuulin, kun hän näki jotain tuttuaan pitkästä aikaa, puheista päätellen siis vuosia aikaa tapaamisesta. Tämä toinen kysyi kaveriltani onko tällä lapsia johon tämä hymyillen että on kolme joo. Se toinen ihminen et voi kun monta, onpa kiva! Hämmennyin, koska yksi hänen lapsistaan on kuollut. En olettanut että alkaa puolitutulle sitä selvittämään, mutta mitä mieltä te muut olette, onko ihan yleistä puhua kuolleesta aivan kuin hän olisi yhä 'elävää' perhettä?
En tiedä miksi tämä jäi vaivaamaan mieltä, jäi vain.
Kommentit (14)
Suru ja keinot siitä selviämiseen ovat yksilöllisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö ole kamalaa, että meillä juhlitaan kuolleen lapsen syntymäpäivää vieläkin joka vuosi, vaikka hän kuoli 2010? Leivon hänen herkkujaan, katselemme valokuvia ja videoita ja mietimme, miltä hän nyt, pienenä koululaisena, näyttäisi? Käymme myös tietenkin haudalla.
Meistä se on kivaa, myös sisaruksista. Pitäisikö hänet vaan unohtaa tai olla puhumatta, että kaltaisillasi olisi helpompi olla?
Älä puhu asioista, jotka eivät ole kohdallesi omakohtaisesti sattuneet. Et voi tietää, miten toimisit itse tuossakin tilanteessa. On tosi helppo alkaa neuvoa toisia, kun ei mistään mitään tiedä.
Jos minulta kysytään, montako lasta minulla on, niin vastaan, että 4. Eihän se kysyjä kysy, montako elävää lasta minulla on.
Tekeekö se kuolema siitä lapsesta jotenkin vähemmän lapseni?
Minulta kuoli sisar hänen ollessaan lapsi, hän jäi koulumatkallaan auton alle. Tuosta on jo 15 vuotta aikaa, mutta meille sisaruksille hän on yhä puheissa läsnä. Jos minulta kysytään, montako sisarusta minulla on, lasken hänet mukaan. Ei ole koskaan juolahtanut pieneen mieleenkään, että sanoisin sisaruksiani olevan yksi vähemmän.
Kyllä on ihmisillä aikaa vaivata päätään erikoisilla asioilla! :) Ole onnellinen, että ongelmiesi suuruusaste on tuota luokkaa.
Mun mielestä lapsi on lapsi kuolleenakin. Samoin äiti on äiti, vaikka lapsi olisi kuollutkin.
En onneksi ole tuollaisessa tilanteessa, mutta uskoisin, että minäkin kyllä laskisin kaikki synnyttämäni lapset lapsilukuun mukaan.
Mun serkulta kuoli lapsi rv 24. Ei puhu vieraammille asiasta mitään, mutta omille lapsille on toki kerrottu tilanne ja lapset joskus satunnaisesti mainitsevat siitä siskosta, joka oli liian sairas syntymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvin tavallista että noin suuren surun kohdatessa mielenterveys hieman järkkyy.
Itse näin pari vuotta sitten muutaman vuoden takaista työkaveria jolta alkoi heti hirveä puhetulva. Kävi ilmi että häneltä oli kuollut aikuinen poika ja äitiltä oli surun myötä kadonnut jonnekin viimeiset 20vuotta pojan elämästä. Oli siis kuvitellut menettäneensä pikkupojan. Tätä sitten kertoi kaupassa kaikille jotka vähänkin tuntuivat tutulta.
Vierailija kirjoitti:
On hyvin tavallista että noin suuren surun kohdatessa mielenterveys hieman järkkyy.
Itse näin pari vuotta sitten muutaman vuoden takaista työkaveria jolta alkoi heti hirveä puhetulva. Kävi ilmi että häneltä oli kuollut aikuinen poika ja äitiltä oli surun myötä kadonnut jonnekin viimeiset 20vuotta pojan elämästä. Oli siis kuvitellut menettäneensä pikkupojan. Tätä sitten kertoi kaupassa kaikille jotka vähänkin tuntuivat tutulta.
Sinulla ei varmaan ole lapsia? Ainakaan isoja. Lapseni on lapseni, vaikka olisi 50-vuotias.
Minulla on lähes aikuiset lapset ja ymmärrän hyvin tuota äitiä. Joku suree kauan, joku porskuttaa hetikohta eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tällä ollut tarkoitus väheksyä surua, kysyin koska hämmennyin. Ihmiset ottavat kaiken niin itseensä, ja ymmärtävät kuten haluavat. Sille joka paheksui ongelmieni olevan tätä luokkaa, niin se ei todellakaan ole ongelma, vaan ihmettelyni aihe. Mieluummin palstalla kirjoitan kuin päin naamaa kysyn kaveriltani. Ja olen sitä mieltä että lapsen kuolema vaikuttaa henkisiin kantimiin, se on niin suuri traumaattinen kokemus että taatusti jättää jälkensä jollain tapaa. Suuttukaa nyt tästäkin. -ap
Mulla on eräs tuttu nainen jolla on puolisonsa kanssa 2 lasta. Puolisonsa on nämä lapset synnyttänyt, tuttuni ne adoptoinut, lesbopari kyseessä. Olen usein kuullut kuinka tämä tuttuni kysyttäessä että onko hänellä lapsia vastaa että ei ole. Se on outoa. Ei aapeen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun yksi sisarus on kuollut. Jos joku vieras kysyy että onko sinulla sisaruksia niin vastaan automaattisesti että on, 3. Näistä yksi siis kuollut, mutta lasken hänet mukaan.
Saatan myös puhua että "kun oltiin "Katjan" kanssa ekaa kertaa Lidlissä niin muistan miten ihmeteltiin siellä sitä ja tätä." Eli ihan on mukana muistoissa ja jutuissa tämä kuollutkin sisarus :)
Kyllä minäkin sanoisin sen lukumäärän, minkä olen synnyttänyt, kuolipa lapsi sitten vauvana tai 20-vuotiaana. Eikö se olisi outoa kieltää tuota joskus elänyttä lasta. Jokainen meistä kuolee aikanaan.
Mieheni veli kuoli 19-vuotiaana. Kyllä edelleen lasken hänet miehen sisarusten lukumäärään, jos sitä joku kysyy. Tarvittaessa voin tarkentaa, että yksi on kuollut.
Keskenmenneitä alkioita en osaa laskea lapsiksi. Muistan kyllä oman keskenmenoni varmasti aina, mutta en ajattele sitä yhtenä lapsena. Sitten kyllä, jos olisi syntynyt "vauvana", mikä siihen sitten olisikaan rajana.. rv20? rv24?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon minäkin, että minulla on kaksi lasta, vaikka toinen lapsistani on kuollut. Kuolema ei merkitse sitä, että hän lakkaisi olemasta lapseni. Mies tai nainen, jonka puoliso on kuollut on leski. Lapsi joka menettää vanhempansa on orpo. Äidille tai isälle joka menettää lapsensa ei ole nimitystä. Kuka menee sanomaan esimerkiksi leskelle, että ei sulla oikeasti ole miestä tai vaimoa ollut kun se on kuollut? Ihmettelen myös sitä, kun lapsi kuolee niin tullaan sanomaan, että voithan tehdä vielä lapsen. Meneekö kukaan sanomaan leskelle hieman sen jälkeen kun puoliso on kuollut että hommaa uus mies tai vaimo? Veikkaan, että ei mene. Sitä pidettäisiin tahdittomana.
On totta, että lapsen kuolema vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin. Minulla on elämä ennen ja jälkeen lapseni kuoleman. Se että en voi henkisesti hyvin ei tee minusta huonompaa ihmistä. Se ei tee minusta myöskään mielenterveysongelmaista. Ihan normaalisti teen vaativaa asiantuntijatyötä ja veroni maksan. Kannan mukanani surua. Ymmärrän, että ap:n reaktio on enemmänkin sitä, että hän ei tiedä miten asiaan tulisi suhtautua. Olen nähnyt tuota reaktiota monesti. Ajatus lapsen kuolemasta on epämukava. Moni haluaa että asiasta ei puhuttaisi. Minä en kuitenkaan suostu olemaan hiljaa vain siitä syystä, että ajatus on epämukava. Elämään kuuluu kuolemakin. Kieleni ei vain taivu sanomaan, että minulla on yksi lapsi.
Olen samaa mieltä muiden vastaajien kanssa, että kyllä se kuollutkin lapsi lasketaan. Sanoisin kuitenkin lisäksi, että yksi lapsista on kuollut.
Jos minulta joku vanha tuttu utelee lapsista, niin sanon, että on minulla yksi enkelilapsi taivaassa. Olisi outoa sanoa pelkästään, että on yksi lapsi, koska hän ei kuitenkaan ole enää tässä maailmassa. Mielestäni reilumpaa myös kysyjälle, jolle ei näin jää väärää mielikuvaa asiasta.
Samaa olen ihmetellyt. Juuri joulukortissakin oli vielä mukana nimissä tämä lapsi (kylläkin tarkennettu Enkeli-xxx), mutta kuitenkin. Hän on kuollut kaksi vuotta sitten.