En jaksa enää :( Lopullinen ero?

Rakastuin ekaa kertaa elämässäni oikeasti ja kaikki miehessäni oli juuri sitä mitä aina olin etsinyt. Suhteemme alkoi "vahingossa", tai siis en olisi ikinä uskonut sen etenevän parisuhteeksi mutta niin vain kävi ja aika nopeastikin.
En jaksa selittää kaikkea, mutta nyt olemme näköjään eronneet ja minulla on ihan hirveä olo. Tiedän, että tästä erosta en voi mitenkään päästä yli :'( Mistä tiedän? Siitä että hän oli juuri minun maun mukainen ja minä hänen, minun ei tarvinnut tinkiä mistään ulkonäköseikoista ja ajatella että älykkyys korvaa sen tai jotain muuta vastaavaa. Hän oli niin minun tyyppiäni kuin voi vain olla.
Lisäksi jäin niin kiinni niihin kauniisiin lupauksiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin :'( Tunsin aidosti itseni rakastetuksi ekaa kertaa ikinä, minun ei tarvinnut ollenkaan hävetä itseäni, vaikken ole mikään timmi urheilija niin miestä se ei haitannut ollenkaan, eikä hän itsekään harrastanut mitään säännöllistä liikuntaa mutta oli silti hoikka ja juuri sellainen kuin olen aina halunnut mieheni olevan :( Itse asiassa rakastuin siihenkin seikkaan, että kerrankin sain miehen joka ihan oikeasti rakastaa kroppaani tällaisena kuin se on eikä vouhota kuinka pitää liikkua ja pitää itsestään huolta.
Olen aina ollut erittäin tarkka miehen ominaisuuksista ja menetän mielenkiintoni herkästi ihan pienestäkin asiasta. Kun kerran on saanut unelmansa niin ei voi enää tyytyä vähempään :( TIEDÄN ettei missään ole ketään joka voisi saada minut ihastumaan ulkonäköönsä ja luonteeseensa:( Tämä mies oli ainutlaatuinen kaikin puolin.

Tietenkin oli ongelmiakin. Mutta ne olivat niin pieniä ja niin helposti ratkaistavissa, emme ehkä vain uskoneet toisen sanaan tarpeeksi. Siis riitelimme jostain "sä aina... Mikset sä koskaan..." -jutuista ja vaikka molemmat yrittivät selittää kantaansa niin joku siellä taustalla hiersi koko ajan. Ymmärsin täysin miestä sillä hetkellä kun hän kertoi miksi tekee niin ja miksi sanoo noin, mutta kun sen jälkeen samanlainen käytös jatkui niin oli vaikeaa ymmärtää että hän oikeasti rakastaa. Vaikka oli nähnyt minun itkevän sen käytöksen takia.

Huomaan myös ajattelevani melko pinnallisesti, mikä tuntuu vieraalta minulle. En voi ikinä saada samannäköistä miestä kuin eksäni on, mutta voisin nk. saada hänen ulkonäkönsä ja päälle upean luonteen, jos hän muuttaisi paria pientä seikkaa.
Ja sama tietysti toisinpäin. En vain tiedä ajatteleeko mies samoin kuin minä.

Mutta pahinta on ehkä se että tiedän tasan tarkkaan mistä puhun. Jos kyseessä olisi ensimmäinen suhteeni niin märehtimiseni olisi todennäköisesti aivan turhaa sinisilmäisen naisen vollotusta. Nyt minulla on 5-6 eksää, mikä kertoo siitä ettei sopivia ole joka nurkan takana tai edes joka kaupungissa.

Minä halusin vain saada suhteen toimimaan rakastamani miehen kanssa. Mitään valtavaa ongelmaa ei ollut, miksi niin mitättömät asuat paisuivat ylitsepääsemättömiksi? Miksi minun aivoni eivät vain taipuneet ymmärtämään, samoin hänen... :( Miksi niin järjettömän pieni asia pilasi kaiken :(

Älkää kuvitelko että olin ulkonäön kanssa, kyllä hän ihmisenä oli niin ihana ja ainutlaatuinen ettei tosikaan. Se kuinka hyväksytyksi tunsin itseni.. Ei ollut jotain naismuottia jota mies kuolaili ja minä olin kotain muuta.. Tunsin että hän aidosti ihaili ja rakasti, silloin hyvinä hetkinä.

Ja monesti sanotaan, että ei sitä kumppania kaikille vain löydy. Se on totta. Minä en enää ikinä tule löytämään ketään. Jos emme palaa yhteen, en voi enää ikinä katsoa muita tai tehdä muiden kanssa jotain. Se ei ikinä tuntuisi oikealta tai upealta. Minulla on maailman suurin ikävä komeaa miestäni, jolla oli parhaimmillaan mahtava luonne.

Elämäni on ihan tyhjää taas :(

En kaipaa mitään "lohdutuksia" että kyllä sinä vielä löydät paremman, aika parantaa haavat jne. Ei todellakaan paranna enää enkä todellakaan löydä. Minulla on niin paljon kokemusta ja tiesin heti, että se on tämä tai ei kukaan.

Itselläni on se ongelma, että odotan mieheltä paljon samoja toimintamalleja kuin itselläni on. Tämä siksi, että en esimerkiksi jaksa ja halua katsella kasvavaa pyykkivuorta nurkassa ja käydä aina miehen jälkeen laittamassa jääkaapin fiksumpaan järjestykseen, tai jotain vastaavaa. En jaksa leikkiä äitiä ja tyttöystävää samalla enkä toisaalta siedä sotkuakaan.
Toinen syy on se, että tuleville lapsilleni (joita ei tule ilman tuota miestä) en halua opettaa, että voi syödä huonosti jos tekee mieli, eikä salaatti ole pakollinen. En pystyisi katsoa vierestä jos lapsi söisi surkeasti koska ottaisi mallia miehestä.

Eli tällaiset pienet kontrollifriikkiysjutut ovat kyllä ongelmani, mutta mielestäni nuo ovat aivan normaaleita asioita joita moni nainen haluaa mieheltä ja opettaa lapsilleen.
Olen yrittänyt mukautua muottiin, missä mies saa olla tasan sellainen kuin on ja minä hyväksyn hänet mukisematta. Mutta ei se niin vain onnistu.. Minun olisi aivan mahdotonta katsoa vierestä esim. täysin surkeaa ruokavaliota, kun itse haluan syödä suurimmaksi osaksi hyvin. Se ei vain istuisi elämäntapaani ollenkaan. Samoin jos mies on sotkuinen, ei se vain sovi elämääni mitenkään.

Eli tällaisia ovat minun SUURIMMAT ongelmani, muuten olenkin sitten täysin yhden miehen nainen ja rakastan tuota miestä yli kaiken. En halua ketään muuta enkä halua olla yksin. Hänessä on virheensä, mutta ne virheet eivät ole niin järjettömän suuria. Ne ovat hankalia, mutta en voisi koskaan löytää ketään parempaa.

Olen vain rikki. En voi antaa asian olla, enkä voi alkaa liikaa rukoilemaan ja anelemaan. En voi kadota kuin tuhka tuuleen, ensinnäkin siksi että se satuttaa minua liikaa ja toiseksi siksi, etten voisi katoamistempun jälkeen ikinä väittää, etten halunnut tätä ja että rakastan enemmän kuin ketään.
En itsekään uskoisi, jos mies vain häipyisi hiljaa ja yhtäkkiä vannoisi suuria tunteitaan.

Olen rikki ja masentunut, nälissäni, ahdistunut, toivoton ja täysin yksin. Mikään ei enää saa minua piristymään:(