Minkä ikäisenä uskalsit olla oma itsesi?

Noin nelikymppisenä.

Aina.

En vieläkään.

N21

En usko, että kukaan pystyy koskaan olemaan "oma itsensä". Meidät on ehdollistettu ja ohjelmoitu lapsesta asti osaksi yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme, johon myös harhakuva "omasta itsestä" kuuluu.

Minä huomasin itsessäni sen uskalluksen tulevan pikkuhiljaa, iän myötä.  Nyt olen 50 ja jo useamman vuoden kokenut olevani vapaa kaikista turhista paineista. Tämä on henkisesti kyllä ihan parasta aikaa mitä elän.

25-vuotiaana kun minusta tuli äiti. Lapsen syntyminen kasvatti henkisesti tosi paljon ja huomasin, että muitten mielipiteillä ei ole väliä, jos itse pidän jostain.

Minä olen ollut se maailman epävarmin ihminen, ja on oikeastaan aika uskomatonta minkä muutoksen olen läpikäynyt.

En osaa olla oma itseni huonon itsetuntemuksen ja epävarmuuden takia. Olemukseni on jotenkin teennäistä ja jäykkää, pelkkä kiitoksen sanominen kassalle menee jonkin "suodattimen" läpi. En oikein tiedä, kuka tai millainen olen muiden silmissä, siksi on vaikeaa vain "olla". En koe olevani olemukseltani yhtenevä...

Jos mulla on jostain selkeä mielipide, en kuitenkaan koe tarvetta esittää olevani muiden kanssa samaa mieltä. En vain aina ujouden vuoksi ota kantaa. Tuo etten osaa olla oma itseni, liittyy enemmänkin vain ulkoiseen olemukseen, puhetapaan ja sellaiseen. Koska en tiedä, miten edes olisin oma itseni.

Olen 24-vuotias nainen. Hitaasti kokemuksia kartuttava nössö.

45

Tottakai otan tilanteen huomioon. mutta en pakolla muuta omaa tapaani joka tilanteessa.

Mutta nyt luotan omaan tyyliin puhua ja olla ihmisten kanssa, ja tiedän että se kantaa.

Ehkä ihmiset keskimäärin nelikymppisinä havahtuvat kunnolla huomaamaan elämän rajallisuuden. Silloin tajuaa, että pitää toimia vielä kun voi, ja uskaltaa enemmän olla oma itsensä. Ymmärtää, ettei tässä nyt ole enää niin paljon menetettävää, kun eil täällä ikuisesti eletä.

Mielestäni olen kyllä aina ollut oma itseni ja uskaltanut sanoa mielipiteeni.  Joskus myös sitten väärin ymmärretty.

Kun muutin pois kotoa, eli 20-vuotiaana. Meillä oli kotona vahvat normit, naiset on tietynlaisia ja miehet tietynlaisia. On normaalia olla kiinnostunut siitä ja tästä, mutta ei tuosta. Omia kiinnostuksiani kyseenalaistettiin paljon, koska olin tyttö, joka pitää peleistä, sarjakuvista ja animaatioista. "Eikö toi ole lapsellista sun ikäiselle?".

Nyt 22v. saan vihdoin olla itseni. Lävistyksiä, tatuointeja, kirkuvan punainen tukka. Vanhemmat eivät ehkä tykkää, kun en ole perinteinen, mutta eivät vaan voi asialle enää mitään. Tatuoinneista en edes kerro, kuin vasta jos vahingossa näkyvät, en jaksa sitä jatkuvaa "voi hyvä tavaton!".

Olin äärimmäisen ujo teininä. Ajattelin aina, että minussa on syy, jos joku on epäkohtelias. Ajattelin ihmisistä aika paljon hyvää. Yritin miellyttää ensimmäistä poikaystävää. Olin tosi naiivi. Silmäni aukeni jossain vaiheessa, päälle parikymppisenä. Ihmisissä on paljon pahoja, jotka loukkaa tahallaan, yrittää nujertaa toisten itsetunnon, käyttää hyväkseen. Enpä enää välitä, vaikka naapuri ei moikkaa. Ei sillä niin väliä, piriseekö puhelin ollenkaan. Jos joku vittuilee, sillä on ongelma, ei minulla. Itsevarmuus on noussut elämänkokemuksen myötä. En välitä mitä muut ajattelee minusta. Olen päälle kolmekymppinen nyt.

Päälle kolmikymppisenä

Nro 7, hyvä susta tulee. Vaikutat jo nyt mainiolta tyypiltä. :)

Niin kauan kuin itsetietoisuus pelaa, ei voi olla oma itsensä.

Minulla on ollut lapsesta asti voimakas tarve olla oma itseni, mutta lapsuudenkodissani sille ei annettu tilaa tai mahdollisuutta. Täysi-ikäistymisestä ja vanhemmistani irti pääsystä alkaen olen voinut olla oma itseni. Paljon on tehnyt se, että minulla on aina ollut ympärilläni ystäviä jotka ovat tukeneet ja kannustaneet ja joiden seurassa olen voinut olla juuri se mitä olen.