Muita keski-ikäisiä jotka ei enää usko mihinkään eikä tavoittele mitään?

Olet terve. Tosin yhdessä kohtaa vielä uskot maailman tuhoamiseen yms. sontaan, jota kusipäät levittävät. Sitten kun et usko enää siihenkään, niin olet täysin parantunut.

olet niinkuin mie

Oletteko surullisia asiasta vai hyväksyttekö vain että näin on käynyt? Minä olin nuorena todellinen idealisti ja kuvittelin etten ikinä muutu tällaiseksi kuten vanhempani olivat. Mutta niin vain on käynyt ja olen siitä hirveän surullinen ja hämmentynyt...t. AP

Vierailija kirjoitti:

Oletteko surullisia asiasta vai hyväksyttekö vain että näin on käynyt? Minä olin nuorena todellinen idealisti ja kuvittelin etten ikinä muutu tällaiseksi kuten vanhempani olivat. Mutta niin vain on käynyt ja olen siitä hirveän surullinen ja hämmentynyt...t. AP

En katso oikeastaan itse muuttuneen, vaan maailman muuttuneen/olevan kusipäiden temmellyskenttä. 

Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista, joten voin lähteä vaikka kalaan.

Ehkä hyvä voittaa tarkoittaa sitä, että pystyy itse tehdä jotain, että asiat olis edes hetken edes vähän paremmin.

En usko minäkään :(( Olen masentunut, jotenkin ihan sumussa, pää ei enää ajattele, tosin oon nyt just kipeenäkin, mutta normaalistikaan ei pää mieti enää "mitään". Rakkaudessa pettyminen on ollut minulle kaikkein rankinta, joku world peace ei tunnu missään sen rinnalla, sen verran itsekäs olen. En ole koskaan ajatellut isosti, pelastavani maailman, tai mitään, mutta se, että itse voin huonosti ahdistaa. Näin on ollut jo vuosia, masennusta ja vähän parempia hetkiä vuorotellen, nyt taas masentaa.

Koska en itse jaksa uskoa saavani vielä sen hyvän elämän olen luovuttanut. En vain saa sitä, saan elämän, jollaiselle nauroin nuorempana. Mutta kun pää ei jaksa niin se ei jaksa, mitäpä mä tekisin missään, kaukana tai lähellä, harrastuksissa tai kulttuurimatkoilla, kun aina onvain ihan evvk-olo? Rentoutuminenkaan ei auta, kun en oikeasti usko ansaitsevani jotain rentoutumista kun laiskottelen muutenkin ja bilekännäämisestä en tykkää ja vaikka se hetken ilahduttaisikin, niin ei pysyvästi, koska jälkeenpäin tuntisin morkkista valinnoistani elää niin paskaa rahvaselämää.

Eli missään ei ole hyvin tai hyvä. Näin se vaan on ja muuttaisin asennettani, jos voisin mitenkään uskoa muuta. Mutta haluan todeta sen muutoksen ensin, enkä uskoa johonkin sokeana.

En sitten tiedä, onko se väärin, mutta sokea usko ei motivoi mua.

Kuulostaa ihan minun tulevaisuudelta. En vain tiedä mitä voisin tehdä toisin, jotta en päätyisi samaan tilaan...

Perustilanne sama kuin  ap:lla; pari pitkää suhdetta takana, ei lapsia. Asennoidun maailmaan kuitenkin aika eri tavoin.

Nautin siitä, kun edessä ei enää ole mitään mitä täytyisi suorittaa kenenkään muun toiveiden mukaan, teen niitä juttuja joista itse tykkään. Elämään antaa sisältöä kiva työ, hyvät ystävät, just oman mieleni mukaiset harrastukset ja kohtalaisen hyvät välit sukulaisiinkin. 

Viisikymppisenä elän varsin hyvää aikaa. Terveyskään ei vielä reistaile.  

Jos sä oot kerran keski-ikäinen, niin ihan normaali olet.

Ei tämän ikäisenä enää kuulukaan mitään haihatella ja kuvitella hienoja maailman pelastamisesta tai uskoa siihen, että jollain olis jotain väliä tai millään olis mitään merkitystä.

Nuorena sen sijaan nimenomaan kuuluu kuvitella olevansa jotenkin merkityksellinen ja luulla että kompostoimalla tai sähkönkulutustaan vähentämällä voi pelastaa maailman tai jotain muuta älytöntä paskaa. Mutta naivius ja typeryys kuuluu siihen ikään.

Oikein naurattaa välillä, miten ihmiset kuvitteleekin että heidän tai meidän kenenkään täällä heilumisella olisi jotain merkitystä. Että voitaisiin muka jotenkin vaikuttaa oikeasti. Mutta saahan sitä omia harrasteitaan ja puuhastelujaan perustella ideologisella optimismilla ja uskomuksilla.

Keski-ikäisenä sitä huomaa olevansa täällä sattumalta, merkityksetön ja mitätön.

Lisäksi tajuaa kaikkien jeesusten ja jehovien olevan ihmisten keksimiä satuja, jotka on aikanaan keksitty tarpeeseen pitää jengi ruodussa, nykyään niilläkin on enää seremoniallinen tai rahankeräämiseen perustuva oikeutus olemassaololleen.

Eli olet ihan normaali. Kyynistyminen vaan tapahtuu, kun tajuaa miten tää maailma pyörii.

Täällä yksi. Olen tosin vaistoavani kirjoituksestasi pessimistisen sävyn, jota itselläni taas ei ole. Minä en ajattele tuollaisia asioita kuten maailman tuhoaminen, materialismi tai onko ihmissuhdepettymykset ollenkaan. Olen vaan tässä hetkessä, tämän hetken pienissä elämyksissä, kuin eläimet, vailla ajatuksia tai murheita tai toiveita. Tämä on mitä onnellisin tila ainakin itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan minun tulevaisuudelta. En vain tiedä mitä voisin tehdä toisin, jotta en päätyisi samaan tilaan...

Kannattaa vaan toivottaa se tila tervetulleeksi, se meinaan on mitä miellyttävin jos sitä ei vastusta ja höpötä itselleen sisäisesti että kuuluisi olla erilainen. Valtava kasa huolia joita on päässään pyörittänyt poistuu, ja sitä saa tutustua elämän "syvyyssuuntaan". Sitähän sanotaan että nuorena ihminen rakentaa elämäänsä "leveyssuuntaan": laajentaa elämänpiiriään kuten luo uraa, hankkii perheen, ystäviä. Keski-iässä sitten alkaa useimmilla syvyyssuuntainen matka, jossa elämänpiiri jopa supistuu, mutta jokainen asia aistitaan aivan uudella täyteydellä. Onni löytyykin pienistä asioista eikä niistä suurista mitä nuorena tavoitteli.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko surullisia asiasta vai hyväksyttekö vain että näin on käynyt? Minä olin nuorena todellinen idealisti ja kuvittelin etten ikinä muutu tällaiseksi kuten vanhempani olivat. Mutta niin vain on käynyt ja olen siitä hirveän surullinen ja hämmentynyt...t. AP

Hyväksyn täysin. Ymmärrän nyt että olin väärässä ja lapsellinen nuorempana "tuomitessani" vanhempani. Minun näkökulmastani heidän elämänsä oli yksipuolista, mielenkiinnotonta ja tylsää, masentunuttakin. Mutta se johtui vain siitä että minä en silloin vielä nuoruuttani nähnyt sitä mitä nyt näen, että onnen voi löytää pienistä asioistakin ja itse asiassa niistä löytää suurimman onnen. 

Omilla kulutustottumuksillaan voi vaikuttaa kokonaisuuteen. Siitähän se lähtee. Ainakin minulla on parempi mieli, kun teen parhaani, muuta en voi. Keski-ikäisenä kyllä kuvitelmat unelmien parisuhteesta on vaihtuneet realismiin. Täydellisyyttä ei olekaan. Rahaa ei tartte palvoa. Itse pidän enemmän askeettisesta elämäntavasta. Lapsia en halua, koska on totta, että maailma on menossa pahaan jamaan ihmisten takia. Inhoan kilpailuyhteiskuntaa. Yhteistyöllä toimiva yhteiskunta olisi niin paljon parempi. Kokonaisuus masentaa, mutta on hyvä keskittyä omaan suoritukseen.

Ei tuo kuulosta sinänsä kyyniseltä, vaan realistiselta. Vapaus ahdistuksesta taas tulee kun keskittyy vaan siihen ikävään tunteeseen, joka ap:llä ilmeisesti on. Mietit tarkasti, miksi sinua vaivaa tieto siitä, ettei millään oikein ole väliä eikä maailmantila juuri nyt ehkä ole paras mahdollinen (ja lohdutuksena sulle se, että ihan varmasti tilanne ennen pitkää muuttuu, ihminen tuhoutuu kyllä aivan niin kuin dinosauruksetkin). Miksi sinun pitäisi välittää mistään ahdistukseen saakka?

Tee kivoja juttuja, keskity hetkeen, meditoi. Kyllä se siitä.